Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mennään 94. kertaa Oscareiden merkeissä, eikä meno voi olla kuin parempi verrattuna viime vuoden koronan kuristamiin pippaloihin rautatieasemalla. Tänä vuonna show palaa 2000-luvun kotiinsa Los Angelesin Dolby Theatreen. Suomessa mennään Yle Fem/Teemalla klo. 1.30 punaisen maton merkeissä. Itse gaala starttaa kello 03.00. Maanantaina gaalaosuus tulee tekstitettynä versiona ulos Teemalta klo. 21 reikäleipä.
Kuten ketjussa jo aiemmin valitin, niin kahdeksaa palkintoa ei jaeta livenä televisiolähetyksessä. Ne jaetaan tuntia ennen tv-lähetyksen alkua ja noiden kategorioiden ehdokkaat, sekä voittaja puheineen näytetään lähetyksessä. Eli ABC on saanut viimein tahtonsa läpi. Kuulemma ratkaisu jättää enemmän tilaa tv-katsojien viihdyttämiselle ja pitää ohjelman keston kolmen tunnin rajoissa. Kyseiset toisen luokan kategoriat ovat kaikki lyhärikategoriat, maskeeraus, ääni, sävellys, lavastus ja leikkaus. Siis pelkkiä kulmakiviä, joista viimeinen kruunaa surullisuuden.
Mitä edes voi sanoa tuollaista vastaan, joka elokuva-alan suurimmasta juhlasta on valmis tuollaisia karsimaan ja tallomaan kohta 150-vuotiaan elokuvahistorian päälle. "Miten te kehtaatte? Ja kyllähän te kehtaatte." Se on loukkaus elokuvanteon taiteelle, historialle ja sen kollaborativiiselle hengelle, jossa yksi elokuva on satojen - ellei jopa tuhansien ihmisten yhteistyön tulos, jossa osa on yhtä merkitsevä lopputuloksen kannalta. Nyt siellä on sitten jaettu porukka ensimmäisen asteen ja toisen asteen kansalaisiin, sekä tahrataan Oscareiden mainetta elokuvantekoa juhlivana tapahtumana nöyryyttämällä ja halventamalla noita em. ammattikuntia.
Ei ole yllättävää, ettei tätäkään muutosta ole nielty mukisematta. 2019 edellinen vastaava yritys kaatui, mutta katsojaluvut ovat tippuneet. Ymmärtääkseni noita palkintoja jaetaan jo, kun starat patsastelevat punaisella matolla vastaamassa olemattomiin kysymyksiin ja Elvis Mitchell analysoi elokuvia 20 sekunnissa. Joten paikka protestille olisi helppo - skipatkaa punainen matto.
Kolme vuotta Oscar-gaala oli vailla seremoniamestaria ja nyt niitä on kolme kappaletta - ilmeisesti jokaiselle tunnille yksi houkuttelemaan laajempaa yleisöä: Wanda Sykes, Amy Schumer ja Regina Hall. Oscarien televisiolähetyksen tuottaa mm. Girls Trip -elokuvan tuottajana toiminut Will Packer.
Ei ole varmaankaan vahvistettu nähdäänkö parhaan laulun ehdokkaat lavalla livenä, vai viime vuoden tapaan ennalta nauhoitettuna laiskana esityksenä. Sieltä olisi välkehtimässä Beyonce, Billie Eilish, Van Morrison, Lin-Manuel Miranda ja totutusti Diane Warren.
Lisäksi tänä vuonna gaalassa on mukana "Fan Favorite vote". Saako tästä sitten Oscarin, vai jonkun lusikan - en ole varma. Oscarin nettisivujen ja Twitterin kautta on karsittu kymmenen ehdokasta: Zack Snyderin Army of the Dead, Camila Cabellon tähdittämä Cinderella, Dyyni, James Wanin Malignant, Johnny Deppin tähdittämä Minamata, The Power of the Dog, Sing 2, Spider-Man: No Way Home, The Suicide Squad ja Tick, Tick... Boom! Melkoisen... värikkäitä nimiä mukana listalla. Varmaan Cabello+Shawn Mendes -fanien liittouma aika vahvoilla, kun sieltä tulee järjestäytyneesti ääniä oletettavasti sisään.
Mutta mennään veikkauksiin. Kaikkea en ole vielä nähnyt, joten perustelujen seassa on myös muista lähteistä kaivettuja näkemyksiä. Näin epävirallisesti ja oman kirjoittamisen helpottamiseksi en noita erittele, ja ne saattaa tulla läpi ihan "minä, minä" -muodossa.
Paras elokuva: CODA
Apple Original Filmsin CODA:sta kuhistiin jo oikeastaan edellisten Oscarien loputtua ja kun CODA:n näki, oli selvää sen olevan vahvoilla tässä kategoriassa. Se on sydäntä lämmittävä perinteinen kasvutarina raudanomaisesti kerrottuna ja todella pidettävillä hahmoilla ryyditettynä. Sentimentaalinen, mutta erittäin voimakas ja vaivattomasti etenevä elokuva. Pinnan alta löytyy myös pientä terää. Kliseet ja kaavamaisuus muuttuvat vahvuuksiksi, kun asiat tehdään riittävän hyvin ja lopulta elokuva kasvaa osiaan suuremmaksi. Saatoin itkeä. CODA:n valttikortti Oscar-äänestyksessä on ehdottomasti, että siitä on helppo pitää. Viime aikainen menestys tuottajien killan, näyttelijöiden killan ja käsikirjoittajien killan voittojen suhteen on ehdottomasti keikauttanut veikkauslistoja uusiksi. Täytyy itsekin vielä miettiä, mitä teen oman rahanarvoisen listani kanssa.
The Power of the Dog on kriitikkojen ja vedonlyöjien suosikki, se myös keräsi eniten Oscar-ehdokkuuksia. Peter Weiriltä (Picnic at Hanging Rock, Master & Commander etc.) kysyttiin 80-luvun lopussa, tai 90-luvun alussa, lehtihaastattelussa, että kenestä seuraavan sukupolven australialaisohjaajasta hän on eniten innossaan ja vastaus kääntyi tuolloin vielä melko tuntemattomaan uusiseelantilaiseen Jane Campioniin.
Power of the Dog (= PoD) on erittäin loistava elokuva, jossa riittää paljon ihailtavaa. Samalla se jätti minut tunnepuolella hieman kylmäksi, mikä toisaalta sopii elokuvan tunnelmaan täydellisesti. Elokuva on vähäeleinen kokonaisuus, jossa joukko ihmisiä käy läpi sisäisiä kamppailuja ja joissa jokainen joutuu tyytymään vähempään. Ihan mutulla vedettynä viime vuosina vedonlyöjien ennakkosuosikki ei ole ollut voittaja, joten näin loppusuoralla asiat eivät välttämättä näytä hyvältä PoD:n kannalta. Lisäksi Netflix on luonut ison, ehkä jopa luotaan työntävän, mainoskampanjan Oscareita varten. "Revisionistinen western"... Kaikki westernit ovat olleet sellaisia viimeiset 50-60 vuotta. Mutta ihailen elokuvan ohjausta ja käsikirjoitusta, sekä henkilökohtaisella tasolla se on edelleen suosikkini. Ja on siis edelleen ennakkosuosikki Parhaan elokuvan voittajaksi. Mutta Netflix-elokuva ei ole vieläkään sitä pystiä voittanut, eikä PoD ole sitä tavallista helponlaista Oscar-viihdettä. Samansuuntainen taisto käytiin kolme vuotta sitten, jolloin Cuaronin Netflix-elokuva Roma hävisi yleisösuosikki Green Bookille.
Belfast oli vielä kuukausi - pari takaperin SE haastaja PoD:lle, mutta se on ehkä vähän jäänyt voittokamppailusta. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää varmasti johtuen Oscareiden äänestystavasta, jossa keskimääräisesti suosituin elokuva voittaa "Parhaan" -palkinnon. Mutta CODA lienee siinä suosituimmuudessa edellä ja ellei ole riittävän selkeästi, niin se sataa PoD:n pussiin. Belfast on Kenneth Branagh'n ohjaama elokuva lapsuutensa viattomuuden ja leikkien loppumisesta, ja tilalle tulleesta kovemmasta arjen todellisuudesta. Kaikki silti nostalgisen lämpimän valon läpi kuvattuna, koska se oli edelleen heidän arkensa ja lapsuutensa, eivätkä he tienneet muusta. Elokuva on ensisilmäyksellä pettävän yksinkertaisen oloinen ja ehkä helppo jopa aliarvioida, mutta kun noita klippejä elokuvasta on nähnyt uudelleen, niin se on kauniilla tavalla vaivattoman tehokas ja nöyrä elokuva.
Japanilainen Drive My Car kamppailisi CODA:n kanssa henkilökohtaisten suosikkieni listan kakkospaikasta. Tämä on jo neljäs vuosi peräkkäin, kun kategoriassa on mukana ulkomainen elokuva, mikä on kehitystä positiiviseen suuntaan. Pidin myös valtavasti Haim-bändin ja Philip Seymour Hoffmanin pojan tähdittämästä Paul Thomas Andersonin Licorice Pizzasta, joka pohjautuu Andersonin ja tuottajana toimineen Adam Somnerin nuoruuden muistoihin. Siinä on eletyn elämän tuntua, nuoruuden virtaa - ja suunnattomuutta - puolittaisia muistoja ja vastustamatonta vetovoimaa.
King Richard oli ennen kaikkea feel good -elokuva, jossa on sadunomainen lanka ja kohtalon tuntu läsnä. Elokuvassa sanotaan "fun comes first" ja vaikka elokuva on rakennettu samaan malliin, niin Richardissa voi nähdä pimeämmänkin puolen vailla peittelyä. Isää ei tietenkään demonisoida, mutta elokuva näyttää kuinka tavallaan sekaisin hän oli ja kuinka koko perhe kärsi hänen hullusta suunnitelmastaan ja unelmastaan. Pyhittääkö tarkoitus ja onnistunut lopputulos keinot, sekä matkan? Siltikään ei voinut välttyä ajatukselta, että olisi ollut paljon kiinnostavampi ja mehukkaampi elokuva, mikäli tämä "suunnitelma" ei olisi onnistunut, minkä seurauksena oletettavasti kaikki ihmissuhteetkin olisivat tuhoutuneet totaalisesti ja vaikutukset lasten elämään olisivat olleet kauaskantoiset. Mutta toki jo se, ettei King Richard ollut mustavalkoinen tylsä biopic huolimatta Williamsin siskosten tuottajan rooleista, on saavutus itsessään.
West Side Story oli West Side Story. Hieman erilainen, mutta silti vahvasti tunnistettava remake, jossa alkuperäinen pyöri katsojan takaraivossa mukana. Odotettiin menestystä, mutta floppasi lippuluukuilla joulusesonkina isosti. Tämä oli kuitenkin Spielbergin 11. Parhaan elokuvan ehdokkuuden saanut elokuva, millä hän on ykkössijalla.
Dyyni taas oli vain ensimmäinen osa, eikä se toimi täysin omana erillisenä elokuvanaan tällaiselle, joka ei mistään mitään tiedä ennakkoon. Lupasin itselleni katsoa sen uudelleen heti kun mahdollista, mutta se lupaus on rikottu. Mutta eikös vasta Taru Sormusten Herrasta -leffojenkin kohdalla vasta viimeinen räjäyttänyt potin, koska äänestäjät ehkä odottivat, millaiseen huipennukseen tämä johtaa. Dyyni on muuten yli 400 miljoonan maailmanlaajuisilla lipputuloillaan selkeästi tuottoisin elokuva näiden ehdokkaiden joukosta, sillä West Side Story tulee kakkosena vasta 75,1 miljoonan jenkkidollarin potilla.
Don't Look Up oli ihan kliffaa hei ja hemmetin viihdyttävää menoa hetkittäin, mutta aavistuksen saman vitsin toistoa 2,5 tuntia, vaikkakin kaikki se kyynisyys on valitettavan osuvaa. Nosti kuitenkin hienosti kissan pöydälle. Nightmare Alley oli ennalta-arvattava, melko tyhjä ja mielikuvitusköyhä (Todd Browningin Freaks yhdistetään neo-noiriin) elokuva Guillermo del Toron tekeleeksi. Ihmettelen, miksi on ehdolla. Cate Blanchett kuitenkin rikkoi Olivia de Havillandin ennätyksen, sillä Blanchett on urallaan ollut mukana näyttelijänä nyt yhdeksässä Parhaan elokuvan -ehdokkuuden saaneessa elokuvassa.
Paras ohjaaja: Jane Campion, The Power of the Dog
Campion lienee Champion (ehehe). PoD:n jokainen kaunis kerroksellinen kuva on täynnä subtekstiä ja vihjailuja. Kovin haastaja pitäisi olla kirjoissani PT Anderson, joka teki hänelle epätyypillisemmän elokuvan, kun päähahmo ei ollut kamala ihminen, joka vihaa muita ihmisiä. Teki hyvää työtä kokemattomien näyttelijöiden kanssa, joiden tietty raakuus ja Andersonin selkeä rakkaus päähahmojaan kohtaan antoi elokuvalle hyvin erityislaatuisen ja Andersonille epätavallisen kipinän.
Kenneth Branagh on myös vahva ja tarina on ilahduttavan ekonominen, sillä siinä ei ole yhtään ylimääräistä pituutta tai elostelua, vaan tehokasta nöyrää tarinankerrontaa vailla tussia ja alleviivauksia.
Spielberg oli pitkästä aikaa todella hyvässä vedossa, eikä West Side Storyssa ollut sellaista vähän totuttua "rutiininomaista" visuaalista Spielberg-fiilistä. Vanha mestari kun pääsi viimein työn pariin lempigenreihinsä kuuluvassa musikaalissa. Campion muuten hävisi 1994 tässä kategoriassa Spielbergille. Silloin oli Piano vs. Schindlerin lista.
CODA:n Sian Hederin puuttuminen kummastuttaa, sillä hän oli ennakkoveikkauslistani kakkosena tai kolmosena ennen kuin ehdokkaita edes julkistettiin.
Paras näyttelijä: Will Smith, King Richard
King Richardin alussa Smithin roolihahmo vaikuttaa karikatyyrilta, mikä johtuu siitä, ettei Richard ollut tavallinen mies kaikessa svengaliudessaan ja itseriittoisuudessaan. Elokuvan kuluessa hiljalleen paljastuu kuinka loistava, hienovarainen ja monitahoinen roolisuoritus onkaan kyseessä. Yksi maailman todellisista elokuvatähdistä pokannee kolmannella ehdokkuudellaan (Ali, The Pursuit of Happyness) ensimmäisen voittonsa. Benedict Cumberbatch on oma suosikkini ja hän haastaa vahvasti, mutta Smith on populaari valinta ja napsinut palkintoja.
Andrew Garfield on musta hevonen hälle räätälöidystä roolista Tick tick boomissa, jossa ennen kaikkea hänen roolisuorituksensa imaisee katsojan mukaan koskettavalle matkalle. Samoin Being the Ricardosissa Javier Bardem Desi Arnazina on vakuuttava, vaikkei näytä yhtään tältä, millä ei oikeasti ole lopulta mitään väliä. Jos palataan yhteen lempiaiheistani: Emma Stone MJ:nä The Incredible Spider-Man -elokuvissa, niin tukan värillä ei ole mitään tekemistä näyttelyn ja eritoten näyttelytaitojen kanssa.
Ja siihen liittyen, missä vitussa on Peter Dinklage jo ensinnäkin nerokkaasti castatusta nimikkoroolista Cyranossa? (Mutku buhuuu, miekkataistelut on feikkejä, miten Dinklagen kokoinen mies voi muka voittaa 10 vastustajaa miekkataistossa ja olla romanttinen miespääosa buhuuuuhuuuuuuuuuu). Voi, erityisesti elokuvassa, jossa pointti ja tarkoitus tuppaa myös olemaan pintaa syvemmällä. Täydellinen casting Cyranoksi, johon Dinklagen elokuvan olemuksen, sekä silmien surullisuus vielä sopii täydellisesti. Lohdutonta itkemistä viimeiset 20 minuuttia, vaikka itse elokuvalla oli hukattua potentiaalia mestariteokseksi saakka.
Paras näyttelijätär: Jessica Chastain, The Eyes of Tammy Faye
Chastain katoaa intohimoprojektissaan rooliinsa tv-saarnaaja Tammy Fayena ja hän on tullut viime gaalojen perusteella takamatkalta voittajaehdokkaaksi. Elokuva myös tekee suhtautumisessaan Fayehin palveluksen Chastainille, koska se tekee Andrew Garfieldin loistavasti näyttelemästä Jim Bakerista lopulta tarinan suurimman konnan. Mutta Chastain oli loistava ja roolisuoritus transformatiivinen.
Tämä kategoria on kuitenkin melko tasainen. Olivia Colman saattaa olla paras työskentelevä näyttelijätär tällä hetkellä ja Maggie Gyllenhaalin loistava debyyttielokuva The Lost Daughter on Colmanin magneettista näytöstä aina kun hän on ruudulla. Minulla saattaa antipatioita Nicole Kidmania kohtaan, joka jahtaa näyttäviä rooleja sortuen niissä näyttelemiseen ja ylimääräiseen glamouriin. Mutta on myönnettävä, että hän herättää Lucille Ballin henkiin ja on erityisesti tv-ohjelmakohtauksissa sekä komediassa häikäisevä. Hän, sekä Bardem pelastavat muuten hengettömän, huonosti ohjatun ja rutiininomaisen biopicin kadotukselta.
Kaksi kuitenkin lienee voittotaistelun ulkopuolella. Toinen on Penelope Cruz, joka vain paranee ammatissaan iän myötä ja antaa itsestään aina jokaisen solunsa.
Kristen Stewartiin on vähän tunnuttu suhtautuvan sillä tavalla, että jo ehdokkuus on entiselle Twilight-leima otsassaan ikuisesti olevalle teini-idolille voitto. En ole nähnyt vielä yhtään kautta The Crownia ja täten Emma Corrinin versiota Dianasta, mikä saattaa olla ehkä etu. Mutta en usko, että niitä on hedelmällistä vertailla. Pablo Larrainin ominaiseen tyyliin kerrottu Spencer on enemmänkin vainoava tarina (paino sanalla tarina), joka nyt sattuu pohjautumaan oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Stewartin Diana on sankaritar psykologisessa kauhuelokuvassa, joka kamppailee säilyttääkseen identiteettinsä ja minuutensa. Täten elokuvan nimi; Spencer. Ja Stewart vangitsee Dianan olemuksen ytimen suoritukseensa ja ilman häntä koko elokuva olisi sukeltanut, koska se on yhden näyttelijän show.
Paras miessivuosa: Troy Kotsur, CODA
Kotsurin aito suoritus kuurona kalastajana, joka viimein kuulee tyttärensä laulavan koskettamalla tämän kurkkua, on aikalailla varma voittaja. Ja tämä siitä huolimatta, että Kodi Smit-McPheen hetkittäin Norman Batesia henkivä monisyinen hiippailija räjäytti yhtälailla oman pankkini. Smit-McPhee oli johtava suosikki ennakoon, mutta Kotsurin ja CODA:n mykistävä takakaarre on siivittänyt heidät selvässä johdossa loppusuoralle.
Jonain toisena vuonna jopa Ciaran Hindsin lämmin suoritus veijarimaisena isoisänä Belfastissa olisi voinut olla voittaja-ainesta. Mukava nähdä Jesse Plemons myös ehdokkaana, tehnyt jo pitkään erityisesti laadukkaita sivurooleja. Nyt sitten myös oikean elämän pariskuntana Kirsten Dunstin kanssa samaan aikaan ehdolla samasta elokuvasta.
Paras naissivuosa: Ariana DeBose, West Side Story
Laulava, tanssiva ja näyttelevä DeBose on voittanut kaiken roolistaan West Side Storyssa ansaitusti. Rita Moreno voitti alkuperäisestä roolista Oscarin ja siitä huolimatta DeBose onnistuu tekemään tämän ikonisen hahmon omakseen, sekä lisäämään siihen uusia ulottuvuuksia.
Erinomaista työtä useamman vuoden tehnyt Jessie Buckley saa viimein Oscar-tunnustusta The Lost Daughterin roolistaan ja kuten mainittua, niin voitto on vain ajan kysymys. Hän on niin kiehtova, lahjakas ja magneettinen esiintyjä. Kirsten Dunstin työ ja olemus Power of the Dogissa oli loistava, mutta hänen hahmonsa jäi minulle ensimmäisellä katsomiskerralla pieneksi arvoitukseksi, että miten hänen alamäkensä alkoi niin nopeasti ja kaikki avioliiton suhteen töksähti yhtäkkiä. Todella paljon täytyi rivien välistä hakea ja vedellä viivoja, mikä hieman satutti hahmoa ja ehkä elokuvaakin. Kaikki sinänsä täysin ymmärrettävää ja päästänhän katsojana myös kokemaan se Cumberbatchin hahmon luoma toksinen ympäristö ja vihamielisyys Dunstia sekä poikaa kohtaan yms.
Sovitettu käsikirjoitus: The Power of the Dog, Jane Campion
Campion voitti Pianosta edellisen Oscarinsa ja on ennakkosuosikki kauniisti rakennetun tilavan tarinansa kanssa, mutta haastajia riittää. Pieni toivo olisi Hamaguchin Drive My Carin yllätysvoitosta. Elokuva laajentaa Harumi Murakamin lyhyttarinan ja ottaa aineksia kahdesta muusta ukon lyhyttarinasta monikerroksiseen kolmetuntiseen elokuvaan, jossa käytetään kerronnallisena välineenä Vanja-sedän teatterituotannon harjoituksia ja Chekhovin tekstin ulottuvuuksia, mistä syntyy lopputuloksena suuri tarina rakkaudesta, surusta ja katumuksesta. Lisäksi kaiken aikaa intiimiys säilyy.
Maggie Gyllenhaalin mestarillinen debyyttielokuva oli vahvimmillaan käsikirjoituksensa saralla ja tarjoaa sekin todella vahvan haaston voitosta. Ranskalaisen elokuvaan perustuva CODA lienee ennakkoon jopa se vahvin haastaja PoD:lle, mutta itse niputtaisin sen kenties jopa vasta neloseksi.
Alkuperäinen käsikirjoitus: Licorice Pizza, Paul Thomas Anderson
Elämänmakuinen, episodimainen 70-luvun päätön nuorisotarina, jollaiselle on vaikea löytää mitään suoraa verrokkia. Ehkä pitää mennä niinkin kauas kuin Peter Bogdanovicin Last Picture Show'hin 50-60 luvun taitteeseen ulkomuistista. Andersonin olisi viimeinkin aika voittaa 11 Oscar-ehdokkuuden jälkeen jotain.
Yhtälailla nostalgisen linssin läpi mennyttä nuoruutta muisteleva Belfast lienee vahvin haastaja ja Branaghilla on 8 ehdokkuutta eri kategorioissa ilman Oscar-pystiä. Kuitenkin norjalainen The Worst Person in the World lienee Licoricen ohella se vakuuttavin tuotos tässä kategoriassa. Romanttisen draaman ja coming of agen yhdistelmässä orastavaa kolmenkympin kriisiä kytevä nuori nainen yrittää löytää pysyvää suuntaa ja stabiliteettia elämälleen.
Paras animaatio: Encanto
Olen kuullut useassa eri kontekstissa jo näin lyhyessä ajassa lauseen: "We don't talk about Bruno" / Me ei puhuta Brunosta. Lisäksi kaikki Encanton kahdeksan Lin-Manuel Mirandan laulua ylsivät jenkkien Top-100 musiikkilistalle samaan aikaan ja itse soundtrack on menestyneimpiä vuosiin. Maagista realismia henkivä Disney-musikaali on suosionsa perusteella melko varma voittaja.
Kuitenkin Netflixin Mitchells vs. The Machines dominoi animaatiokillan palkintogaalaa. Pakolaisuudesta kertova tanskalainen aikuisten animaatio Flee on voimakkaan ajankohtainen. Silti henkilökohtainen suosikkini oli Raya ja viimeinen lohikäärme, koska se oli niin odottamaton ja moderni tuotos perheanimaatioiden saralla. Taisteluita, kuolemaa, myyttejä, seikkailu videopelimäisessä apokalyptisvivahteisessa maailmassa ja erittäin pidettävät sekä persoonalliset päähahmot, tiukka narratiivi, hyvää huumoria ja paljon sydäntä.
Ulkomainen elokuva: Drive My Car, Japani
Joachim Trierin norjalaiselokuva The Worst Person In The World haastaa, mutta Yamaguchin elokuva oli sen verran muistettava meditaatio, että näinköhän on selvä peli. Ja tietysti sillä perusteella, että Drive My Car on parhaan elokuvan kategoriassa, niin eiköhän se ole selvä. Kolmantena tulee sitten fellinimäinen Sorrentinon The Hand of God.
Paras kuvaus: Dyyni, Greig Fraser
Kolikonheittoa Dyynin ja ihanan inhorealistisesti kuvatun Power of the Dogin Ari Wegnerin välillä. Lisäksi Nightmare Alleyn harvoja hyviä puolia oli Dan Laustsenin huippuhieno visuaalinen kieli. Macbethissä Bruno Delbonnelin mustavalkoinen ekspressionistinen kameratyö oli sekin häikäisevää.
Puvustus: Cruella, Jenny Beavan
Cruella oli kuin tehty tätä kategoriaa varten, vaikka itse elokuva oli ylipitkä ja ohjaaja Gillespie jatkoi samalla jo I, Tonyan aikana väsyttämään alkaneella ironisella mtv-tyylillään. Juuri ja juuri jaksoi loppuun, vaikka rakastan Emma Stonea yli kaiken näyttelijänä jo Superbadista alkaen.
Cyrano ja Dyyni varmaankin ovat haastajia. Jacqueline Durran teki Cyranossa Roxannen kostyymit, tai ainakin aloitti ne ja viime/toissa vuoden Pinokkion Massimo Cantini Parrini tuli sisään hoitamaan loput.
Toki kuten perinteistä, niin tässä kategoriassa nykyiseen aikakauteen sijoittuvat tavalliset elokuvat jäävät helposti huomiotta. Licorice Pizzassa oli siistin näköisiä ja uskottavia asusteita, jotka eivät pistäneet positiivisella tavalla silmään, vaan sulautuivat osaksi koko pakettia.
Dokumentti: Summer of Soul
Summer of Soul vs. Flee. Ensin mainittu on kuvamateriaalia Harlemin kulttuurifestivaalilta vuodelta 1969, joka on maannut jossain kellarissa näkemättä päivänvaloa. Questloven ohjaamassa dokkarissa kerrottiin, että siitä on jäänyt niin olematon historiallinen jalanjälki, että joku tapahtumassa lapsena ollutkin on epäillyt, että järjestettiinkö sellaista koskaan. Kun taas kaikki muistavat samana vuonna pidetyn Woodstockin. Musiikin ohella dokkari vie katsojansa tuohon aikakauteen ja esitti eri ihmisnäkökulmia tuon ajan politiikasta, sekä aikalaishengestä.
Attica-dokumentti oli myös melkoinen kokemus ja en tiennytkään, että siitä on noinkin paljon materiaalia tarjolla. Ja vielä kun kuulee kaikki tapahtumat ja käänteet muurien sisältä vankien itsensä, sekä jopa joidenkin vartijoiden tai heidän jälkeläistensä kuvaamana, niin lopputulos on vangitseva ja häiritsevä.
Henkilökohtainen suosikkini lienee kuitenkin meditatiivinen Ascension, joka kertoo "kiinalaisen unelman" tavoittelusta. Nykyisestä Kiinasta, jossa on priorisoitu tuottavuus ja innovaatio. Dokkarissa nähdään kiinalaisia työntekijöitä eri aloilta tehdastyön touhussa. Kuinka he ovat kuin työmuurahaisia itseään toistavien robottimaisten työtehtävien parissa. Loppuun käytettäviä ja vaihdettavissa olevia rattaita isossa mekaanisessa koneistossa, jonka tarkoitus on tuottaa rikkauksia länsimaalaisesta elämäntavasta viehtyneelle eliitille maassa, joka on kadottamassa identiteettinsä.
Lyhytdokumentti: The Queen of Basketball
Koripallodokkari yhdestä kaikkien aikojen naiskoripalloilijasta, Lusia Harris Stewartista, joka oli ensimmäinen NBA:han varattu nainen ja joka joutui lopettamaan urheilu-uransa, koska tuolloin ei ollut naisilla yliopistouran jälkeen enää mitään ammattimaista urheilusarjaa, johon siirtyä. Ainoa siirtomahdollisuus oli lähinnä äidiksi ja tavalliseen työelämään.
Henkilökohtainen suosikkini niukasti korisdokkaria ennen on When We Were Bullies, jossa jo lähes 60-vuotias elokuvantekijä lähtee selvittämään ja miettimään erästä ala-aste -iässä tapahtunutta kiusaamistilannetta, joka jätti häneen kiusaajana ikuisen häpeän jäljen. Tuota kautta katsojat siirtynevät omille muistojen valtateilleen takaisin lapsuuteen muistelemaan omia vastaavia kokemuksiaan. Itseltä löytyy kokemuksia molemmilta puolilta, valitettavasti.
On kummallista, miten lapset käyttäytyvät kuin eläimet tuossa iässä ja haistavat haavoittuvuuden, tai tarttuvat pienimpiin mahdollisiin asioihin. Kokevat yhteenkuuluvuutta toisten kustannuksella, tai vain yrittävät päästä tylsyydestä eroon ja veistää armotta huumoria muiden kustannuksella.
Mutta kieltämättä vakuuttavia ovat myös Three Songs for Benazir, jossa nuori köyhä aviomies yrittää liittyä Afghanistanin kansalliseen armeijaan (Taliban). Sekä Yhdysvaltain länsirannikon kodittomista kertova Lead Me Home, jossa mm. ihan normaalin oloinen hoitajana työskentelevä täti asuu asunnottomien asuntolassa, koska vuokrat ovat niin korkeita - eikä kehtaa sukulaisten nurkissa olla.
Paras leikkaus: Dyyni, Joe Walker
Tai sitten PoD:n Peter Sciberras. Toisaalta leikkauksessa on usein voittanut elokuva, joka on sisältänyt eniten näyttäviä leikkauksia. Tick Tick Boom on kiinnostava ja luova kerronnassaan siinä mielessä, että leikkaus ja kerronta henkii päähahmonsa sekä tämän musiikin energiaa ja rytmiä.
Paras maskeeraus: Dyyni
Kategorian on usein viime vuosina voittanut se elokuva, jossa näyttelijät on tehokkaimmin upotettu proteesien ja peruukkien alle jäljettömiin. Siinä mielessä Dyynin kanssa tiukasti kilpaileva The Eyes of Tammy Faye saattaa olla ennakkosuosikki. House of Gucci ei tekonenineen varmaankaan voittoon yllä. Mutta Dyynissä maskeeraus oli oikeasti aika vakuuttavaa ja tuoretta.
Jo nyt voi varmaankin sanoa, että Batman on ensi vuonna ennakkosuosikki.
Lyhytelokuva: Please Hold
Please Hold sijoittuu orwellilaiseen lähitulevaisuuteen, jossa kaveri joutuu vankilaan tietämättä syytä. Elokuva satirisoi Yhdysvaltojen yksityistettyä vankilapolitiikkaa, sen järkähtämätöntä byrokratiaa ja sen ympärillä pyörivää bisnestä, tuomioistuimia ja kaikkea mahdollista. Se satirisoi koko homman tiukasti automatisoituna systeeminä, jonka kitaan joutuva kaveri on kusessa. Hauska ja osuva pieni elokuva.
The Dress ja ehkä voimakkaan lopetuksensa takia Riz Ahmedin The Long Goodbye ovat myös kisaamassa voitosta.
Paras sävellys: Dyyni, Hans Zimmer
Pakko sanoa, etten henkilökohtaisesti muista mistään mitään. Tosin eikö se ole elokuvasävellysten yhden koulukunnan perusteella menestys tällöin, ettei varasta huomiota elokuvalta vaan tukee sitä. Tärykalvot tosin muistavat Dyynistä jotain.
Paras laulu: No Time To Die, Billie Eilish & Finneas O'Connell
Encantosta ei vissiin tarjottu ehdokkaaksi edes elokuvan parasta laulua ja nyt siellä on lopulta kirjoissani 3-4. paras biisi elokuvasta haastamassa Bondia, josta taas jaksetaan mainita jokapaikassa, ettei ollut yhtä hyvä biisi kuin Skyfall. Ihanko totta! Ja koska kaikki jauhaa aina näihin aikoihin niin kiinnostuneesti ja asiantuntevasti egoteista (= Emmy, Grammy, Oscar ja Tony -voittajista), niin Lin-Manuel Miranda saa omansa täyteen jos voittaa Oscarin. Jätkä on joka paikassa ollut tänä vuonna ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä, ja tahti tuntuu vain kiihtyvän. Missä vaiheessa tulee burnout, tai alkaa naama tai nimi kulua. Miten voi olla noin lahjakas?
Diane Warren on jälleen täytteenä, 13. ehdokkuus. Miettisin jo tässä vaiheessa, että ottaisinko sen vittuiluna vai ihailuna. Ei meinaan ole mitään mahdollisuuksia tänä vuonna ainakaan voittaa.
Lavastus: Dyyni
Olisi myös West Side Storya, Nightmare Alleyta ja Macbethia, sekä Power of the Dog. Siinähän ne on parhausjärjestyksessä ja kolme ensimmäistä omaa voittomahdollisuuksia. Eiköhän silti tämä ole täysin Dyynin heiniä, koska jos elokuvasta ei muuta jäänyt mieleen, niin se audiovisuaalinen massiivinen skaala.
Mutta Macbethin ekspressionismi, musta-valkoisuus ja kaiken karuus, sekä sellainen puristava ahtaus oli henkilökohtaisesti itselleni se mieleen jäävin näistä. Ja vaikka West Side Story onkin musikaali, jonka on genrenä tarkoitus olla sadunomainen sekoitus värejä ja kimalletta, niin jotenkin tarinalle olisi parempi, mikäli se olisi ollut hillitympi ja enemmän kiinni oikeassa maailmassa sekä tarinansa aikakaudessa.
Ääni: Dyyni
Tietysti West Side Story ja No Time to Die voivat haastaa, mutta oli se vain niin massiivinen ja omalla tavallaan unohtumaton kokemus kategoriassa, jossa isot äänet jylläävät.
Erikoistehosteet: Dyyni
Illan suosituimmat elokuvat sisällään pitävässä kategoriassa Marvelit jäävät jalkoihin, kun uusi maailma avautuu silmien edessä.
Lyhytanimaatio: Boxballet
Tai Bestia. En ole kuin Robin Robinin nähnyt, joten taas tökin silmät kiinni tikulla. Aardmanin Robinin etuhan olisi se, että se on ollut marras-joulukuusta asti Netflixissä tarjolla. En vain pitänyt siitä, mutta saatoin katsoa sen känkkäränkkä-tuulella.
Täytyy vielä omat viralliset veikkauslistat miettiä uudemman kerran tuossa lähipäivinä.
