IMDB sanoo että kohta tulisi myös Napoleon. Toivottavasti se onnistuu. Muistelen että Kubrick yritti joskus tehdä Napoleonia Jack Nicholsson mielessään, mutta rahoitus ei koskaan onnistunut.
Tämä on kyllä ollut yksi savotta. Tässäkö ei Spielberg ole mukana, vaikka hän on aiemminkin Kubrickilta jääneitä asioita tehnyt, ainakin A.I - Tekoäly, jonka Kubrickin piti lopulta vain tuottaa ja ei tehnyt sitäkään. Abel Gance Napoleonin teki jo 20-luvulla (ja muutamia muitakin Napoleon-leffoja löytyy, Bondarchukin Waterloo jne.), mutta sittemmin muistaakseni Kubrickin ohella joku toinenkin iso mennyt ohjaajanimi piti Napoleonia unelmaprojektinaan ja se jäi tekemättä. Nyt vaan muisti pettää pahemman kerran, eikä se ollut mikään yhtä populaari tieto kuin Kubrick.
Hemmetti vieköön. Chaplinhan se oli, joka halusi sen Napoleonin tehdä. Se sitten jossain määrin muotoutui Suureksi Diktaattoriksi, mutta muistaakseni Chaplin siitä huolimatta vanhoilla päivillään Sveitsissäkin vielä halusi tehdä kunnon elokuvan Napoleonista, tai ei ainakaan ollut ideaa hylännyt Diktaattorista huolimatta. 30-luvulta löytyy kuvakin Chaplinista Napoleonin kostuumissa.
Joo.. Napoleonin sodista on yllättävän vähän tehty elokuvia. War and Peace ehkä, tai ranskalainen Austerliz, mutta ajatellen, että kyse oli parikytvuotta euroopan laajusena riehunut konflikti, jossa kuitenkin kuoli 2-6 miljoonaa ihmistä, niin vähän on draamaa siältä haettu.
..ja en laske Master and Commanderia, meriseikkailu (imo hyvä) kun sijottu tyynellemerellä, ei euroopan rintamalle.
TV sajojakin on heikosti, toki Sharpet, mutta muuten jotain hoviromanseja aka turhuuden turuilla jne.
Tämä tulee puskista. Traileri nostaa odotukset korkealle. Elvis ansaitsee laadukkaan elämänkerran jossa toivottavasti musiikki isossa osassa ja tykkään todella tuosta Baz Luhrmanin otteesta, näyttävää kerrontaa.
Francis Ford Coppola has criticised the similarities in modern blockbuster films, deeming them all to be based on the same "prototype"
www.nme.com
“There used to be studio films. Now there are Marvel pictures. And what is a Marvel picture? A Marvel picture is one prototype movie that is made over and over and over again to look different. Even the talented people – you could take Dune, made by Denis Villeneuve, an extremely talented, gifted artist, and you could take No Time To Die, directed by… Cary Fukanaga – extremely gifted, talented, beautiful artists, and you could take both those movies, and you and I could go and pull the same sequence out of both of them and put them together. The same sequence where the cars all crash into each other. They all have that stuff in it, and they almost have to have it, if they’re going to justify their budget. And that’s the good films, and the talented filmmakers.”
Kuten Martin Scorsese pari vuotta sitten, myös Francis Ford Coppolan mukaan tämän päivän blockbuster elokuvat ovat kaikki samasta muotista ja jopa uudet hyvät elokuvat noudattavat samaa "Marvel-kaavaa". Hyviksi uusiksi blockbuster elokuviksi ja elokuvantekijöiksi Coppola mainitsee Villeneuven Dyynin ja Fukanagan uuden Bondin. Onko Franciksella pointti vai onko hän vain "vanha mies joka huutaa pilvelle"?
Kuten Martin Scorsese pari vuotta sitten, myös Francis Ford Coppolan mukaan tämän päivän elokuvat ovat kaikki samasta muotista ja jopa uudet hyvät elokuvat noudattavat samaa "Marvel-kaavaa". Hyviksi uusiksi elokuviksi ja elokuvantekijöiksi Coppola mainitsee Villeneuven Dyynin ja Fukanagan uuden Bondin. Onko Franciksella pointti vai onko hän "vanha mies joka huuta pilvelle"?
Varmaan Scorsese ja Coppola muistelevat nimenomaan isojen elokuvien aikaa. Studio löi kouraan tukun rahaa ja sitten ohjaajat tekivät mieleisensä elokuvan. Tai sitten haettiin rahoitusta jotain kautta ja saatiin se iso budjetti kasaan, että saadaan tehtyä sellainen elokuva kuin halutaan. Varmaan Scorsese ja Coppola ovat katsoneet enemmän ja laajemmin elokuvia kuin valtaosa ihmisistä ja heillä on silmääkin eri detaljeille eri tavalla kuin tavan tallaajalla.
Siis nykyään tehdään elokuvia joissa toiminta on pääosassa, siirrytään toimintakohtauksesta seuraavaan toimintakohtaukseen ja mitään juonta ei ole kehitetty että miten nämä toimintakohtaukset liittyvät toisiinsa. Sellaiselle leffadiggarille joka arvostaa kunnon juonta tällaiset elokuvat jää kesken. Se miten nämä elokuvat saa rahoituksen on sitten jo oma ihmettelyn aihe.
Tästä Scorsese & Coppola -keskustelusta nousi mieleen kysymys, kuinka paljon arvon palstatoverit ylipäätään katsovat vanhoja klassikoita tai muuta elokuvaa kuin amerikkalaisten tarjonta? Muutamat tuntuvat ylettäneen elokuvasivistyksensä syvemmälle kuin pintavesiin, mutta miten mennään laajemmalla otannalla?
Varmaan Scorsese ja Coppola muistelevat nimenomaan isojen elokuvien aikaa. Studio löi kouraan tukun rahaa ja sitten ohjaajat tekivät mieleisensä elokuvan. Tai sitten haettiin rahoitusta jotain kautta ja saatiin se iso budjetti kasaan, että saadaan tehtyä sellainen elokuva kuin halutaan. Varmaan Scorsese ja Coppola ovat katsoneet enemmän ja laajemmin elokuvia kuin valtaosa ihmisistä ja heillä on silmääkin eri detaljeille eri tavalla kuin tavan tallaajalla.
Coppolan timanttien kanssa(Kummisedät ja Apocalypse now) oli ainakin niin että "studio löi tukun rahaa" -tilanteesta nähtiin vain unta. Kummisedän kohdalla Francis tappeli joka hetki näyttelijävalinnoista lähtien kun studio vain halusi halvasti bestsellerkirjasta leffaversion.
Apocalypse now taas on vielä legendaarisempi tarina ja dokumentti "Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse" joka on melkein yhtä hyvä kuin itse elokuvakin kertoo leffanteosta. Omat omaisuudet laitettiin lihoiksi ja sitten alkoi vuosien sekoilu viidakossa.
Ja jälki on täydellistä priimaa. Silloinhan mies sekosi "kevyesti" ja sen koommin ei ole tuon tason leffoja tehnyt.
Tästä Scorsese & Coppola -keskustelusta nousi mieleen kysymys, kuinka paljon arvon palstatoverit ylipäätään katsovat vanhoja klassikoita tai muuta elokuvaa kuin amerikkalaisten tarjonta? Muutamat tuntuvat ylettäneen elokuvasivistyksensä syvemmälle kuin pintavesiin, mutta miten mennään laajemmalla otannalla?
Omalla kohdallani jää kyllä ulkopuolinen tarjonta spagettilänkkäreihin, kotimaisiin ja tuonne brittien saarella tehtyihin. Miksei voisi joskus katsastaa, että mitä muualla on tehty ja vertailla niiden elokuvahistoriaa meidän oman maan elokuvahistoriaan ja klassikoihin, lähtien vaikka niistä Siltalan Pehtooreista ja Juurakon Huldista.
Iäkäs, äreä Woody uskoo voittaneensa arpajaisissa ja lähtee poikansa kanssa hakemaan miljoonapottia neljän osavaltion päästä. Alexander Paynen elokuvahelmi keräsi kuusi Oscar-ehdokkuutta ja Bruce Dern sai parhaan näyttelijän palkinnon Cannesista. Muissa pääosissa Will Forte, June Squibb, Stacy...
areena.yle.fi
Eilen tuli teemalta.
Karhea tarina ikääntymisestä, ahneudesta, haaveista ja ihmisestä.
Erittäin vahva katselusuositus
Nyt tuli vihdoin nähtyä tämä animaatio, jota olin oikeastaan tarkoituksella vältellyt, koska en vaan lämpene jazz-musiikille.
Ihan hyvä elokuva tämä oli ja parhaimmillaan todella kaunis, sekä musiikillisesti että varsinkin visuaalisesti. Jamie Foxxin näyttelemä hahmo oli varsin koskettava ja uskottava, koska itsekin koen jatkuvaa yksinäisyyttä, joka toisinaan lamauttaa ihan totaalisesti (erityisesti talvisin), joten tiedän miltä se tuntuu. Juuri tuossa yksinäisyyden tunteen kuvaamisessa leffa osui oikeastaan täysin nappiin.
Tämäkin leffa onnistui pääasiallisissa tavoitteissaan tarjoamalla sekä mielelle että varsinkin ajatuksilla jotain.
Mutta muuten tämä elokuva tuntui jotenkin valjulta. Jotain tästä jäi uupumaan. Se ei vaan kolahtanut samalla tavalla kuin esimerkiksi Inside Out.
Tästä Scorsese & Coppola -keskustelusta nousi mieleen kysymys, kuinka paljon arvon palstatoverit ylipäätään katsovat vanhoja klassikoita tai muuta elokuvaa kuin amerikkalaisten tarjonta? Muutamat tuntuvat ylettäneen elokuvasivistyksensä syvemmälle kuin pintavesiin, mutta miten mennään laajemmalla otannalla?
Ehdottomasti kannattaa sukeltaa myös kansainväliseen elokuvaan niin nyt tehtävään kuin vuosikymmenten taaksekin. Amerikka on varmasti alan merkittävin tekijä (Ranskan ohella), mutta kun laskee kaiken yhteen niin (Anglo-)Amerikan ulkopuolelta löytyy varmasti enemmän kuin sisältä.
Miksei voisi joskus katsastaa, että mitä muualla on tehty ja vertailla niiden elokuvahistoriaa meidän oman maan elokuvahistoriaan ja klassikoihin, lähtien vaikka niistä Siltalan Pehtooreista ja Juurakon Huldista.
Juurakon Hulda on kyllä hieno elokuva. Samalta aikakaudelta suosittelen myös Juhaa, Niskavuoren naisia sekä tietysti myös vähän myöhemmin valmistunutta Kulkurin valssia.
Ehdottomasti kannattaa sukeltaa myös kansainväliseen elokuvaan niin nyt tehtävään kuin vuosikymmenten taaksekin. Amerikka on varmasti alan merkittävin tekijä (Ranskan ohella), mutta kun laskee kaiken yhteen niin (Anglo-)Amerikan ulkopuolelta löytyy varmasti enemmän kuin sisältä.
Suosittelen varauksetta Japania ja sen elokuvan kultakautta 1945-1965 monine hienoine ohjaajine ja elokuvineen. Kannattaa muistaa että siellä oli muitakin kuin Kurosawa.
Viime vuoden alhaisten katsojalukujen vuoksi Oscar-gaalan televisioinnista vastaava ABC on viimein saanut tahtonsa läpi. Kaikkia Oscareita ei jaeta livenä, vaan tilaisuus aloitetaan tuntia aiemmin, jonka aikana jaetaan kahdeksan pystiä: kaikki lyhärit, maskeeraus, ääni, sävellys, lavastus ja leikkaus. Nämä hetket sitten editoidaan sisään varsinaiseen liveohjelmaan siten, ettei katsoja kuulemma huomaa mitään. Ei kuulemma kannata huolehtia, sillä kaikki ehdokkaat saavat naamansa ja identiteettisensä selkeästi esiin, sekä voittajien puheet näkyvät kokonaisuudessaan. Näin tehdään mm. jo MTV:n VMA-gaalassa, jossa kukaan ei huomaa mikä on liveä ja mikä ei. Siitähän kannattaa ottaa esimerkkiä, kun vissiin tavoiteltu kohdeyleisö on sama ja ei ole missään mitään eroa pukumiesten mielestä.
Onneksi itse tässä Oscar-gaalan tuotannossa ei ole ollut viime vuosina yhtään mitään vikaa, mikä voisi vaikuttaa katsojalukuihin ja yleiseen kiinnostukseen. Mistähän tämä tunti sitten revitään pois... Ainakin kategorioiden esittämisestä, mikä on tyypillisesti sisältänyt näissä pikkukategorioissa parasta huumoria ja hetkiä sillä saralla. Luonnollisesti parhaat visuaaliset erikoistehosteet esitetään livenä, koska nehän sisältävät populaareimmat elokuvat blockbusterien muodossa.
Mitenhän tuo meinataan järjestää, kun gaalaa on edeltänyt aina sen turhin osio - punainen matto - joka on myös ollut livenä. Pakkohan senkin on muuttua jälkilähetykseksi, jos sitä tulee ollenkaan. Se on ollut siitä hyvä, että on kisaeväät hotkittu jo sen aikana (ei ole niin väliä kuuleeko rouskutukselta niiden sanomisia), niin on voinut keskittyä itse gaalaan.
Melkein tekisi mieli sanoa, että raivatkaa vaan Marvelille sinne parhaaseen elokuvaan joku yksi kiintiöpaikka, jos sillä saadaan muka ratkaistua jotain ongelmia. Kun sitä ehdokasmäärää on nostettu ja nostettu sen vuoksi, että sinne mahtuisi näitä No Time To Dieta ja Hämiksiä mukaan, jotka toisivat lisää (nuorempia) katsojia. Molemmat oli nostettu keskusteluun, mutta ei riittänyt. Tai ostakaa Marvelilta joku uusi traileri, jonka maailman ensi-ilta nähdään gaalassa. Hommatkaa Jeff Ross roastaamaan kaksi ensimmäistä riviä. Hakekaa paikalle Jackass ampumaan raketteja lavalle perseestä. Haluan sen mainoskatkojen paisuttaman vajaan nelituntiseni.
Gaalan juontavat alustavasti Regina Hall, Amy Schumer ja Wanda Sykes. Mutta odotetaan ensin, löytyykö joltain näistä 15 vuotta vanhaa twiittiä, tai jotain muuta vanhaa kommenttiluurankoa kaapista, mikä on ikääntynyt huonosti.
Lähinnä tässä pelottaa ytimenä se, että jossain vaiheessa ei itseäkään tämä gaala kiinnosta tai hetkauta millään tavalla, mikä on ollut juhlahetki 15 vuotta. Katsoisin kaikki vanhat gaalatkin läpi, jos ne vain kokonaisena näkisi jostain. Musagaalat on jo tippuneet pois.
Suosittelen varauksetta Japania ja sen elokuvan kultakautta 1945-1965 monine hienoine ohjaajine ja elokuvineen. Kannattaa muistaa että siellä oli muitakin kuin Kurosawa.
Masaki Kobayashi kuuluu sinne ihan suurimpien suosikkieni joukkoon, pidän selkeästi enemmän kuin Kurosawasta.
Vähän teki tosiaan mieli nostaa jo tuossa alkuperäisessä viestissä Japani Ranskan ja jenkkien rinnalle, mutta ehkäpä se ei ole riittävän tuttu itselleni vaikka mainittujen lisäksi myös Imamuraa, Ozua, Mizoguchia, Teshigaharaa jne. olenkin pintaraapaissut. En siis hetkeäkään epäile, etteikö kyseessä olisi elokuvan suurvalta.
Masaki Kobayashi kuuluu sinne ihan suurimpien suosikkieni joukkoon, pidän selkeästi enemmän kuin Kurosawasta.
Vähän teki tosiaan mieli nostaa jo tuossa alkuperäisessä viestissä Japani Ranskan ja jenkkien rinnalle, mutta ehkäpä se ei ole riittävän tuttu itselleni vaikka mainittujen lisäksi myös Imamuraa, Ozua, Mizoguchia, Teshigaharaa jne. olenkin pintaraapaissut. En siis hetkeäkään epäile, etteikö kyseessä olisi elokuvan suurvalta.
Tuli vastikään nähtyä Kuolema Niilillä -leffa, joten siitä pari sanaa.
En ollut koskaan aikaisemmin katsonut yhtäkään Hercule Poirot -filmatisointia tai muutakaan Agatha Christien teoksiin perustuvaa elokuvaa tai sarjaa. Sivistymättömäksi moukaksi en kuitenkaan tunnustaudu, sillä Christien kirjallinen tuotanto on kyllä minulle varsin tuttua. Sen verran ahkera rouva oli kyseessä, että en varmasti ole ehtinyt lukea kaikkia hänen aikaansaannoksiaan, mutta etenkin Poiroteja ja Marpleja on tullut tahkottua urakalla. Olenkin pitänyt niistä, mutta elokuvallisessa muodossa nämä teokset eivät ole kiinnostaneet minua, sillä Christie kirjoittaa varsin juonivetoisesti eikä hänen kirjoissaan ole yleensä mitään erityisen visuaalisia kohtauksia. Juonenkuljetus toimii useimmiten paremmin kirjaformaatissa, joten kun mitään erityisen näyttäviä elementtejäkään ei ollut odotettavissa, en uskonut elokuvaformaatilla olevan mitään tarjottavaa Christien hengentuotosten suhteen. Eksyin kuitenkin tämän uunituoreen Kuolema Niilillä -sovituksen pariin viime viikonloppuna, koska teki vain mieli mennä pitkästä aikaa elokuviin eikä oikein muutakaan ollut silloin tarjolla kotikaupunkini Finnkinossa. Olin varmaan joskus ammoin lukenut alkuperäisteoksen, mutta en muistanut siitä mitään, joten saatoin aloittaa filmin katsomisen ihan puhtaalta pöydältä niin sanotusti.
Kuolema Niilillä -elokuvan on ohjannut ja siinä sivussa pääroolin esittänyt brittinäyttelijä nimeltä Kenneth Branagh. Itselleni hänkin oli aivan uusi tuttavuus, mutta kuulemma hän on tekaissut jokunen vuosi sitten version myös Idän pikajunan arvoituksesta. Minulta oli mennyt ihan ohi, että tällainen Poirot-uusintafilmatisointien sarja on ylipäätään tekeillä. Kuvittelinkin nyt meneväni katsomaan jotakin ikiaikaisen vanhaa, ihan vain nostalgiasyistä jälleen teattereissa pyörivää tekelettä. Hämmästys oli siis valtava, kun ruudulle lävähti Branagh, joka ei näytä yhtään siltä minunkin ohimennen joskus telkkarissa bongaamaltani alkuperäiseltä Hercule Poirotin näyttelijältä eikä varsinkaan kirjojen perusteella ko. hahmosta luomaltani mielikuvalta. En oikeastaan tottunut Branaghin naamaan koko parituntisen pläjäyksen aikana, mikä kieltämättä hieman häiritsi katselunautintoani. Saattaa kuulostaa pinnalliselta ja sitähän se toki onkin, mutta ei Hercule Poirotilla vain voi olla ruskeita viiksiä!!!
Kun tästä järkytyksestä päästiin ylitse, niin kyllähän tuota ihan mielellään katsoi. Agathan Christien juonet ovat pääsääntöisesti ihan kelpo tavaraa, sillä useimmat niistä sisältävät yhden tai parikin ihan hyvää twistiä ja lisäksi on aina yhtä mielenkiintoista yrittää pähkäillä omilla pienillä harmailla aivosoluillaan murhaajan henkilöllisyyttä. Tämä Kuolema Niilillä tosin käynnistyi varsin hitaasti ja hieman hajanaisesti.
Ensimmäisessä kohtauksessa näytettiin Poirotin vanhaan rakastettuun liittyvä takauma, jolla ei ollut imho juuri mitään merkitystä leffan varsinaisten tapahtumien kannalta. Sitten siirryttiin nykyaikaan seuraamaan Hercule Poirotin vierailua eräissä juhlissa ja sen jälkeen hänen näennäistä lomailuaan Afrikassa. Uusia hahmoja esiteltiin toisensa perään, eikä murhasta tai edes sen uhasta ollut tietoakaan ennen kuin vasta about puolivälin tienoilla.
Mielestäni aloitus oli itse asiassa (siis muutenkin kuin uuden Poirotin näyttelijän sulatteluun liittyvien probleemien vuoksi) suorastaan tympäisevää katsottavaa, mutta kyllähän tuo juoni sitten itse asian pääsemisen jälkeen alkoi jotenkuten maistua. Tämäkin Poirotin seikkailu sisälsi nimittäin joitakin ihan toimivia twistejä, ja aivonystyrätkin pääsivät jälleen koetukselle.
En voi varsinaisesti vertailla Kuolema Niilillä -leffaa ja -kirjaa toisiinsa, kun en kerran muista viimeksi mainitusta mitään enkä edes varmuudella sitä, olenko kyseistä opusta koskaan lukenutkaan. Oletan nyt kuitenkin, että ko. teos on aika lailla samaa maata kuin Christien muukin tuotanto. Siltä pohjalta sanottakoon, että hänen kirjojensa plussapuolena tähän elokuvaan verrattuna on, että niissä juonta on mielestäni helpompi seurata ja hjuumoria on myös jonkin verran enemmän.
Juonen seuraamisen ongelmat liittyvät siihen, että Christien hahmogalleria on aina suht laaja, eikä sellaista ole leffaa katsoessa kovin helppo saada pysymään aivokopassaan järjestyksessä. Itselläni on sen verran huono kasvomuisti, että muista ulkoisesti erottuva Poirot oli pitkään ainoa tunnistamani hahmo tuosta Kuolema Niilillä -rainan poppoosta. Loppua kohti henkilöt alkoivat toki jäädä paremmin mieleen ja jopa erottua toisistaan, mutta huomattavan suuri osa katselunautinnostani tuhraantui siinä, että tipahtelin jatkuvasti kärryiltä hahmoista ja heidän välisistään suhteista. Christien kirjoja lukiessa henkilögalleria on helpompi ottaa haltuun, koska ensimmäisellä sivulla on yleensä kätevä hahmolista ja vaikkei olisikaan, on muutenkin vaivatonta palata vaikka hieman takaisinpäin, jos sattuu unohtamaan jonkun tai ajatukset lähtevät muuten vain harhailemaan. Leffaa nyt ei oikein voi kelata jatkuvasti taaksepäin, ainakaan jos sen katsoo elokuvateatterissa. Niinpä jos jokin asia sattuu menemään ohi, niin se on sitten voi voi.
En toki tarkoita, että minun hajamielisyyteni katsojana tai suoranaista prosopagnosiaa lähentelevät hankaluuteni ihmiskasvojen tunnistamisessa olisivat millään muotoa vaikkapa ohjaaja Kenneth Branaghin syytä. Yritän vain selittää, miksi minun oli vaikeampi päästä jyvälle tästä elokuvasta kuin Christien kirjoista. Monesti meni kokonaisia kohtauksia ihan vain miettiessäni, että keitäs hittoja nuokin tyypit taas olivatkaan. Mutta se on tietysti ihan oma häpeäni.
Sen sijaan huumorin puutteen laskisin kyllä ihan oikeaksi viaksi tälle elokuvalle enkä esimerkiksi henkilökohtaisesta huumorintajuttomuudestani johtuvaksi. Christien kirjat kun ovat monesti aika hulvattomia niin kerronnan sanavalintojen, dialogin kuin hahmojen hullunkurisen käytöksenkin osalta. Filmatisoinnissa on toki mahdotonta ilmentää ensiksi mainittua, mutta dialogiin tai hahmojen toimintaan olisi hyvinkin voinut ujuttaa enemmän huumoripitoista sisältöä. Nyt ainoastaan yksi Poirotin repliikki herätti nauruntyrskähdyksiä salissa, mikä oli sääli (tai no olihan tietty kiva, että edes se yksi).
Leffan vahvuutena Christien kirjoihin verrattuna puolestaan oli, että sen perusteella sai tarkemman kuvan miljöistä, henkilöiden ulkonäöistä ja muistakin ulkoisista puitteista. Voi toki tuntua itsestäänselvältä, että moisista asioista muodostuu selkeämpi käsitys leffaa katsomalla kuin kirjaa lukemalla, mutta itse asiassa nautin kyllä yleensä myös visuaalisista ja muista fysikaalisista aspekteista enemmän kirjallisessa muodossa. Ensinnäkin pidän omien mielikuvien luomisesta enemmän kuin jonkun muun, vaikka nyt sitten elokuvantekijöiden, valmiiksipureskeltujen näkemysten vastaanottamisesta. Toisaalta elokuvissa on käytettävissä vain näkö- ja kuulohavaintoja, kun taas kirjoissa pystytään hyödyntämään aistielämyksiä laajemmalla skaalalla – näkemisen ja kuulemisen lisäksi voidaan kuvailla myös hajuja, makuja ja tuntoaistimuksia. Näin todellisuudesta rakentuu kokonaisvaltaisempi kuva kuin kuin jos oltaisiin riippuvaisia ainoastaan silmien ja korvien välittämästä informaatiosta. Agatha Christien kuvailu tuppasi kuitenkin olemaan niin minimalistista, että tarkkojen mielikuvien muodostaminen edes visuaalisista tai auditiivisista seikoista – saati sitten muista aistimuksista – on täysin mahdotonta. Leffasta selviää ainakin se, miltä asiat näyttävät ja kuulostavat, mikä on ilman muuta valtava parannus. Sitä paitsi maisemat olivat ajoittain ihan komeaakin katseltavaa.
Henkilökuvauskin oli mielestäni tavallaan onnistuneempaa Kuolema Niilillä -leffassa kuin Agatha Christien tuotannossa, vaikka ei se nyt tässäkään mitään huippuluokkaa varsinaisesti ollut. Christien kirjoissahan kaikki hahmot ovat niin kärjistettyjä ja yksinkertaistettuja, että muistuttavat enemmän karikatyyrejä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Branaghin luomuksessa henkilökuvaus taas oli hivenen realistisempaa, vaikka toisaalta jo vähän liiankin alakanttista. Oikeastaan vain päähenkilö Poirotin kohdalla yritettiin jonkinlaista luonnekuvan rakentamista ja jopa ontuvaa henkilöhistorian syventämistäkin, mutta ei hänkään ollut tässä niin persoonallinen kuin romaaneissa. Sivuhenkilöt puolestaan olivat pitkälti tasaisen harmaata massaa. Eli luonteiden yliampumisesta siirryttiin aliampumiseen (onko sellaista sanaa edes olemassa), mikä on vähän kuin oltaisiin menty ojasta allikkoon. Siitä huolimatta näiden leffahahmojen olemassaoloon pystyi uskomaan jotenkin paremmin kuin Christien kirjahahmojen. Ehkä kyse oli vain siitä, että tyypit tuntuivat kouriintuntuvammilta kun heidät näki silmiensä edessä. En tiedä. Mutta varsin pintapuolisiksihan tuo henkilökuvaus toki tässäkin jäi.
Sekä Christien kirjojen että tämän leffan pahin heikkous piilee siinä, että ne ovat tunnelmapoliittisesti turhankin kevyitä. Äkilliset juonenkäänteet ja suljetun paikan mysteerin klaustrofobisuus synnyttävät kyllä lukijassa tai katsojassa lieviä jännityksen kokemuksia, mutta mitään sen suurempia tunnereaktioita ei ole tarjolla. Tämäkin johtuu osaltaan henkilökuvauksen pinnallisuudesta – kun hahmot jäävät ontoiksi paperinukeiksi, heidän kohtalonsa ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Kuolema Niilillä:ssä esiintyi muutamia varmaan periaatteessa koskettavaksi tarkoitettuja hetkiä, mutta ne eivät toimineet näin yhdentekevillä hahmoilla toteutettuina. Poirotin tunteenpurkaukset olisivat voineet lievästi koskettaakin, koska hän oli henkilövalikoimasta ainoa edes hivenen yhdentekevyyden yläpuolelle yltävä, mutta jostakin syystä tätä ei hyödynnetty.
Se hänen kaverinsa/tuttunsa kuolema ohitettiin niin juosten kustusti, ettei ole tosikaan.
Toisaalta tämä tunnelman sietämätön keveys oli varmastikin alkuperäisteoksen hengessä toteutettu, eli leffantekijöitä siitä ei sovi moittia.
En ollut myöskään loppuratkaisuun varauksettoman tyytyväinen. Siitäkään ei toki voi syyttää Branaghia, sillä eihän hän oikein voinut lähteä peukaloimaan Christien lopetusta tyyten erilaiseksi, jos halusi kunnioittaa alkuperäisteoksen ratkaisuja. Niin että minkäs teet.
Olen aiemminkin eräiden Christien teosten kohdalla onnistunut päättelemään murhaajan sillä metodilla, että mietin kuka olisi kaikkein yllättävin vaihtoehto. Jos jollakulla vaikuttaisi olevan vedenpitävä alibi, niin eiköhän hän kuitenkin paljastu jollakin ilveellä syylliseksi. On Christie tosin onnistunut aina selittämään tyydyttävästi, kuinka kulloinenkin tyyppi onnistui toteuttaman tekonsa ja mikä hänen motiivinsa oli, mutta minusta dekkari ikään kuin lässähtää, jos loppuratkaisu on arvattavissa. Kuolema Niilillä:ssä tämä ensimmäisen uhrin mies herätti epäilykseni ihan vain jo sillä perusteella, että hän oli uhrin mies ja surmahetkellä käytännössä toimintakyvytön. En tosin arvannut, että hänellä olisi rikoskumppani tai että he tekisivät lopussa kimppasuisidin, joten siinä mielessä yllättäviäkin elementtejä ilmeni. Mutta lopetuksen keskeisimmän sisällön onnistuin pettymyksekseni arvaamaan. Olisin halunnut tulla yllätetyksi ja ehkäpä olisin tullutkin, ellen tuntisi Christien tyyliä niin hyvin. Hän yrittää olla niin ennalta-arvaamaton, että se menee jo ennalta-arvattavuuden puolelle.
Huomaan nyt, että suurin osa edellä luettelemistani Kuolema Niilillä -leffan heikkouksista ja vahvuuksista liittyy ihan vain elokuvaformaattiin itsessään (heikkoutena juonen seuraamisen ongelmat, vahvuutena kuvauksen tarkkuus ainakin tämän kirjailijan kuvailuun verrattuna) tai sitten ne olivat selvästi Christien kynästä kotoisin (heikkoutena juonen hidas käynnistyminen, jopa ennalta-arvattava loppuratkaisu, henkilökuvauksen pinnallisuus ja tunnelman keveys; vahvuutena jotkin ihan hyvät juonitwistit). Oikeastaan ainoat nimenomaan tämän elokuvan toteutukseen liittyvät puutteet olivat huumorin vähyys ja Poirotin ruskeat viikset, eikä ainakaan tuo viimeksi mainittu nyt kuitenkaan mikään ihan maailmoja mullistavan tärkeä yksityiskohta ole.
Eli Branagh suoriutui kaiken kaikkiaan ohjaajan tehtävästään ihan hyvin ja varmastikin alkuperäisteosten henkeä kunnioittaen. Annan silti leffalle arvosanaksi vain 2/5 ihan sillä kriteerillä, kuinka paljon itse nautin sen katsomisesta. Tylsä ja sekava alku pilasi paljon, samoin kuin Branaghin Poirot-tulkinta, jota en missään vaiheessa oppinut täysin Poirotiksi mieltämään. Mutta ihan ok yritys kuitenkin.
ensimmäisenä on todettava, että näyttelijät onnistuu tässä todella. Al Pacino ja Jeremy Irons vetää antaumuksella vanhojen herrojen roolinsa, se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta Adam Driver tollasena vähän nössykkänä on hieno roolisuoritus ja Lady Gaga osoittaa olevansa näyttelijä, vaikka ei näyttelisikään ”itseään” (Star is born), mutta huikein on ehkä Jared Leto Paolona
Leffa siis kertoo, kuinka Lady Ga… Patrizia Reggiani duunariperheen tyttönä tapaa nuoren Maurizio Guccin, jonka isä Jeremy Irons omistaa puolet nimeään kantavasta muotitalosta.
Tästä kehittyy hieno sukudraama ja muotitalodraama.. tai siis sitä se on noin ¾ leffasta. Loppu, se varsinaiseksi draamaksi kaiketi tarkoitettu, on sitten aika juosten kustu. Onko leikkauspöydällä tullu painetta leffan pituuden takia vai miksi ne tosielämässä tapahtuneet draaman käänteet on jotenkin leffassa nopeita ja vähän epäuskottavia.
..jaa niin.. musiikki. Musiikin kronologia on mettässä, kun esim Eurythmicin Here comes a rain again (1983 ) tulee ennen Blondien Heart of Glassia (1979)..
No kattomisen arvonen draama toki.
Koska kaikki scifit..
Cosmic Dawn
Pienen budjetin scifi leffa, jossa lapsena traumaattisen kokemuksen kokenut Aurora löytää kultin, jossa saman kokemuksen kokeneet ihmiset ovat muuttaneet omaan yhteisöönsä.
Se, että kokemus on alienadaptation tuskin spoilaa keltään mitään. Päähenkilön äiti siis katoaa tämmösen seurauksena tytön ja äidin metsäretkellä, jossa oli tarkoitus nähdä
Tietysti kokemusta on ympäröivä maailma väittänyt kuvitelluksi jne. ja sitten kun löytyy samanlaisia kokemuksia omaavia ihmisiä, on kulttiin uppoaminen ja siirtyminen kuvattu uskottavasti.
Kultin johtajilla, yllätys yllätys, on jotain salattavaa ja kulttia johdetaan aika julmalla otteella, henkisesti siis. Aivan kuten kulteissa tuppaa oleen.
Tarinaa kerrotaan parilla aikatasolla, jotta mysteerit säilyisi ja sitä avataan eri tasoilla, mutta lopulta ilmeisemmin siksi isoksi twistiksi tarkoitettu ei ole ylläri kenellekään.
Masaki Kobayashi kuuluu sinne ihan suurimpien suosikkieni joukkoon, pidän selkeästi enemmän kuin Kurosawasta.
Vähän teki tosiaan mieli nostaa jo tuossa alkuperäisessä viestissä Japani Ranskan ja jenkkien rinnalle, mutta ehkäpä se ei ole riittävän tuttu itselleni vaikka mainittujen lisäksi myös Imamuraa, Ozua, Mizoguchia, Teshigaharaa jne. olenkin pintaraapaissut. En siis hetkeäkään epäile, etteikö kyseessä olisi elokuvan suurvalta.
Kobayashilta olen nähnyt vain tunnetuimmat, mutta onhan Harakiri mestariteos ja Kwaidanin Luminainen-jakso komeinta koskaan tehtyä elokuvaa. Jopa yli Kinoshitan "Narayaman balladin".
Toivottavasti japanilaisen elokuvan saatavuus joskus paranisi, siellä on nimittäin sen verran kovaa settiä, ettei taida parikaan viikonloppua riittää sen läpi käymiseen.
Tuli vastikään nähtyä Kuolema Niilillä -leffa, joten siitä pari sanaa.
En ollut koskaan aikaisemmin katsonut yhtäkään Hercule Poirot -filmatisointia tai muutakaan Agatha Christien teoksiin perustuvaa elokuvaa tai sarjaa. Sivistymättömäksi moukaksi en kuitenkaan tunnustaudu, sillä Christien kirjallinen tuotanto on kyllä minulle varsin tuttua. Sen verran ahkera rouva oli kyseessä, että en varmasti ole ehtinyt lukea kaikkia hänen aikaansaannoksiaan, mutta etenkin Poiroteja ja Marpleja on tullut tahkottua urakalla. Olenkin pitänyt niistä, mutta elokuvallisessa muodossa nämä teokset eivät ole kiinnostaneet minua, sillä Christie kirjoittaa varsin juonivetoisesti eikä hänen kirjoissaan ole yleensä mitään erityisen visuaalisia kohtauksia. Juonenkuljetus toimii useimmiten paremmin kirjaformaatissa, joten kun mitään erityisen näyttäviä elementtejäkään ei ollut odotettavissa, en uskonut elokuvaformaatilla olevan mitään tarjottavaa Christien hengentuotosten suhteen. Eksyin kuitenkin tämän uunituoreen Kuolema Niilillä -sovituksen pariin viime viikonloppuna, koska teki vain mieli mennä pitkästä aikaa elokuviin eikä oikein muutakaan ollut silloin tarjolla kotikaupunkini Finnkinossa. Olin varmaan joskus ammoin lukenut alkuperäisteoksen, mutta en muistanut siitä mitään, joten saatoin aloittaa filmin katsomisen ihan puhtaalta pöydältä niin sanotusti.
Kuolema Niilillä -elokuvan on ohjannut ja siinä sivussa pääroolin esittänyt brittinäyttelijä nimeltä Kenneth Branagh. Itselleni hänkin oli aivan uusi tuttavuus, mutta kuulemma hän on tekaissut jokunen vuosi sitten version myös Idän pikajunan arvoituksesta. Minulta oli mennyt ihan ohi, että tällainen Poirot-uusintafilmatisointien sarja on ylipäätään tekeillä. Kuvittelinkin nyt meneväni katsomaan jotakin ikiaikaisen vanhaa, ihan vain nostalgiasyistä jälleen teattereissa pyörivää tekelettä. Hämmästys oli siis valtava, kun ruudulle lävähti Branagh, joka ei näytä yhtään siltä minunkin ohimennen joskus telkkarissa bongaamaltani alkuperäiseltä Hercule Poirotin näyttelijältä eikä varsinkaan kirjojen perusteella ko. hahmosta luomaltani mielikuvalta. En oikeastaan tottunut Branaghin naamaan koko parituntisen pläjäyksen aikana, mikä kieltämättä hieman häiritsi katselunautintoani. Saattaa kuulostaa pinnalliselta ja sitähän se toki onkin, mutta ei Hercule Poirotilla vain voi olla ruskeita viiksiä!!!
Kun tästä järkytyksestä päästiin ylitse, niin kyllähän tuota ihan mielellään katsoi. Agathan Christien juonet ovat pääsääntöisesti ihan kelpo tavaraa, sillä useimmat niistä sisältävät yhden tai parikin ihan hyvää twistiä ja lisäksi on aina yhtä mielenkiintoista yrittää pähkäillä omilla pienillä harmailla aivosoluillaan murhaajan henkilöllisyyttä. Tämä Kuolema Niilillä tosin käynnistyi varsin hitaasti ja hieman hajanaisesti.
Ensimmäisessä kohtauksessa näytettiin Poirotin vanhaan rakastettuun liittyvä takauma, jolla ei ollut imho juuri mitään merkitystä leffan varsinaisten tapahtumien kannalta. Sitten siirryttiin nykyaikaan seuraamaan Hercule Poirotin vierailua eräissä juhlissa ja sen jälkeen hänen näennäistä lomailuaan Afrikassa. Uusia hahmoja esiteltiin toisensa perään, eikä murhasta tai edes sen uhasta ollut tietoakaan ennen kuin vasta about puolivälin tienoilla.
Mielestäni aloitus oli itse asiassa (siis muutenkin kuin uuden Poirotin näyttelijän sulatteluun liittyvien probleemien vuoksi) suorastaan tympäisevää katsottavaa, mutta kyllähän tuo juoni sitten itse asian pääsemisen jälkeen alkoi jotenkuten maistua. Tämäkin Poirotin seikkailu sisälsi nimittäin joitakin ihan toimivia twistejä, ja aivonystyrätkin pääsivät jälleen koetukselle.
En voi varsinaisesti vertailla Kuolema Niilillä -leffaa ja -kirjaa toisiinsa, kun en kerran muista viimeksi mainitusta mitään enkä edes varmuudella sitä, olenko kyseistä opusta koskaan lukenutkaan. Oletan nyt kuitenkin, että ko. teos on aika lailla samaa maata kuin Christien muukin tuotanto. Siltä pohjalta sanottakoon, että hänen kirjojensa plussapuolena tähän elokuvaan verrattuna on, että niissä juonta on mielestäni helpompi seurata ja hjuumoria on myös jonkin verran enemmän.
Juonen seuraamisen ongelmat liittyvät siihen, että Christien hahmogalleria on aina suht laaja, eikä sellaista ole leffaa katsoessa kovin helppo saada pysymään aivokopassaan järjestyksessä. Itselläni on sen verran huono kasvomuisti, että muista ulkoisesti erottuva Poirot oli pitkään ainoa tunnistamani hahmo tuosta Kuolema Niilillä -rainan poppoosta. Loppua kohti henkilöt alkoivat toki jäädä paremmin mieleen ja jopa erottua toisistaan, mutta huomattavan suuri osa katselunautinnostani tuhraantui siinä, että tipahtelin jatkuvasti kärryiltä hahmoista ja heidän välisistään suhteista. Christien kirjoja lukiessa henkilögalleria on helpompi ottaa haltuun, koska ensimmäisellä sivulla on yleensä kätevä hahmolista ja vaikkei olisikaan, on muutenkin vaivatonta palata vaikka hieman takaisinpäin, jos sattuu unohtamaan jonkun tai ajatukset lähtevät muuten vain harhailemaan. Leffaa nyt ei oikein voi kelata jatkuvasti taaksepäin, ainakaan jos sen katsoo elokuvateatterissa. Niinpä jos jokin asia sattuu menemään ohi, niin se on sitten voi voi.
En toki tarkoita, että minun hajamielisyyteni katsojana tai suoranaista prosopagnosiaa lähentelevät hankaluuteni ihmiskasvojen tunnistamisessa olisivat millään muotoa vaikkapa ohjaaja Kenneth Branaghin syytä. Yritän vain selittää, miksi minun oli vaikeampi päästä jyvälle tästä elokuvasta kuin Christien kirjoista. Monesti meni kokonaisia kohtauksia ihan vain miettiessäni, että keitäs hittoja nuokin tyypit taas olivatkaan. Mutta se on tietysti ihan oma häpeäni.
Sen sijaan huumorin puutteen laskisin kyllä ihan oikeaksi viaksi tälle elokuvalle enkä esimerkiksi henkilökohtaisesta huumorintajuttomuudestani johtuvaksi. Christien kirjat kun ovat monesti aika hulvattomia niin kerronnan sanavalintojen, dialogin kuin hahmojen hullunkurisen käytöksenkin osalta. Filmatisoinnissa on toki mahdotonta ilmentää ensiksi mainittua, mutta dialogiin tai hahmojen toimintaan olisi hyvinkin voinut ujuttaa enemmän huumoripitoista sisältöä. Nyt ainoastaan yksi Poirotin repliikki herätti nauruntyrskähdyksiä salissa, mikä oli sääli (tai no olihan tietty kiva, että edes se yksi).
Leffan vahvuutena Christien kirjoihin verrattuna puolestaan oli, että sen perusteella sai tarkemman kuvan miljöistä, henkilöiden ulkonäöistä ja muistakin ulkoisista puitteista. Voi toki tuntua itsestäänselvältä, että moisista asioista muodostuu selkeämpi käsitys leffaa katsomalla kuin kirjaa lukemalla, mutta itse asiassa nautin kyllä yleensä myös visuaalisista ja muista fysikaalisista aspekteista enemmän kirjallisessa muodossa. Ensinnäkin pidän omien mielikuvien luomisesta enemmän kuin jonkun muun, vaikka nyt sitten elokuvantekijöiden, valmiiksipureskeltujen näkemysten vastaanottamisesta. Toisaalta elokuvissa on käytettävissä vain näkö- ja kuulohavaintoja, kun taas kirjoissa pystytään hyödyntämään aistielämyksiä laajemmalla skaalalla – näkemisen ja kuulemisen lisäksi voidaan kuvailla myös hajuja, makuja ja tuntoaistimuksia. Näin todellisuudesta rakentuu kokonaisvaltaisempi kuva kuin kuin jos oltaisiin riippuvaisia ainoastaan silmien ja korvien välittämästä informaatiosta. Agatha Christien kuvailu tuppasi kuitenkin olemaan niin minimalistista, että tarkkojen mielikuvien muodostaminen edes visuaalisista tai auditiivisista seikoista – saati sitten muista aistimuksista – on täysin mahdotonta. Leffasta selviää ainakin se, miltä asiat näyttävät ja kuulostavat, mikä on ilman muuta valtava parannus. Sitä paitsi maisemat olivat ajoittain ihan komeaakin katseltavaa.
Henkilökuvauskin oli mielestäni tavallaan onnistuneempaa Kuolema Niilillä -leffassa kuin Agatha Christien tuotannossa, vaikka ei se nyt tässäkään mitään huippuluokkaa varsinaisesti ollut. Christien kirjoissahan kaikki hahmot ovat niin kärjistettyjä ja yksinkertaistettuja, että muistuttavat enemmän karikatyyrejä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Branaghin luomuksessa henkilökuvaus taas oli hivenen realistisempaa, vaikka toisaalta jo vähän liiankin alakanttista. Oikeastaan vain päähenkilö Poirotin kohdalla yritettiin jonkinlaista luonnekuvan rakentamista ja jopa ontuvaa henkilöhistorian syventämistäkin, mutta ei hänkään ollut tässä niin persoonallinen kuin romaaneissa. Sivuhenkilöt puolestaan olivat pitkälti tasaisen harmaata massaa. Eli luonteiden yliampumisesta siirryttiin aliampumiseen (onko sellaista sanaa edes olemassa), mikä on vähän kuin oltaisiin menty ojasta allikkoon. Siitä huolimatta näiden leffahahmojen olemassaoloon pystyi uskomaan jotenkin paremmin kuin Christien kirjahahmojen. Ehkä kyse oli vain siitä, että tyypit tuntuivat kouriintuntuvammilta kun heidät näki silmiensä edessä. En tiedä. Mutta varsin pintapuolisiksihan tuo henkilökuvaus toki tässäkin jäi.
Sekä Christien kirjojen että tämän leffan pahin heikkous piilee siinä, että ne ovat tunnelmapoliittisesti turhankin kevyitä. Äkilliset juonenkäänteet ja suljetun paikan mysteerin klaustrofobisuus synnyttävät kyllä lukijassa tai katsojassa lieviä jännityksen kokemuksia, mutta mitään sen suurempia tunnereaktioita ei ole tarjolla. Tämäkin johtuu osaltaan henkilökuvauksen pinnallisuudesta – kun hahmot jäävät ontoiksi paperinukeiksi, heidän kohtalonsa ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Kuolema Niilillä:ssä esiintyi muutamia varmaan periaatteessa koskettavaksi tarkoitettuja hetkiä, mutta ne eivät toimineet näin yhdentekevillä hahmoilla toteutettuina. Poirotin tunteenpurkaukset olisivat voineet lievästi koskettaakin, koska hän oli henkilövalikoimasta ainoa edes hivenen yhdentekevyyden yläpuolelle yltävä, mutta jostakin syystä tätä ei hyödynnetty.
Se hänen kaverinsa/tuttunsa kuolema ohitettiin niin juosten kustusti, ettei ole tosikaan.
Toisaalta tämä tunnelman sietämätön keveys oli varmastikin alkuperäisteoksen hengessä toteutettu, eli leffantekijöitä siitä ei sovi moittia.
En ollut myöskään loppuratkaisuun varauksettoman tyytyväinen. Siitäkään ei toki voi syyttää Branaghia, sillä eihän hän oikein voinut lähteä peukaloimaan Christien lopetusta tyyten erilaiseksi, jos halusi kunnioittaa alkuperäisteoksen ratkaisuja. Niin että minkäs teet.
Olen aiemminkin eräiden Christien teosten kohdalla onnistunut päättelemään murhaajan sillä metodilla, että mietin kuka olisi kaikkein yllättävin vaihtoehto. Jos jollakulla vaikuttaisi olevan vedenpitävä alibi, niin eiköhän hän kuitenkin paljastu jollakin ilveellä syylliseksi. On Christie tosin onnistunut aina selittämään tyydyttävästi, kuinka kulloinenkin tyyppi onnistui toteuttaman tekonsa ja mikä hänen motiivinsa oli, mutta minusta dekkari ikään kuin lässähtää, jos loppuratkaisu on arvattavissa. Kuolema Niilillä:ssä tämä ensimmäisen uhrin mies herätti epäilykseni ihan vain jo sillä perusteella, että hän oli uhrin mies ja surmahetkellä käytännössä toimintakyvytön. En tosin arvannut, että hänellä olisi rikoskumppani tai että he tekisivät lopussa kimppasuisidin, joten siinä mielessä yllättäviäkin elementtejä ilmeni. Mutta lopetuksen keskeisimmän sisällön onnistuin pettymyksekseni arvaamaan. Olisin halunnut tulla yllätetyksi ja ehkäpä olisin tullutkin, ellen tuntisi Christien tyyliä niin hyvin. Hän yrittää olla niin ennalta-arvaamaton, että se menee jo ennalta-arvattavuuden puolelle.
Huomaan nyt, että suurin osa edellä luettelemistani Kuolema Niilillä -leffan heikkouksista ja vahvuuksista liittyy ihan vain elokuvaformaattiin itsessään (heikkoutena juonen seuraamisen ongelmat, vahvuutena kuvauksen tarkkuus ainakin tämän kirjailijan kuvailuun verrattuna) tai sitten ne olivat selvästi Christien kynästä kotoisin (heikkoutena juonen hidas käynnistyminen, jopa ennalta-arvattava loppuratkaisu, henkilökuvauksen pinnallisuus ja tunnelman keveys; vahvuutena jotkin ihan hyvät juonitwistit). Oikeastaan ainoat nimenomaan tämän elokuvan toteutukseen liittyvät puutteet olivat huumorin vähyys ja Poirotin ruskeat viikset, eikä ainakaan tuo viimeksi mainittu nyt kuitenkaan mikään ihan maailmoja mullistavan tärkeä yksityiskohta ole.
Eli Branagh suoriutui kaiken kaikkiaan ohjaajan tehtävästään ihan hyvin ja varmastikin alkuperäisteosten henkeä kunnioittaen. Annan silti leffalle arvosanaksi vain 2/5 ihan sillä kriteerillä, kuinka paljon itse nautin sen katsomisesta. Tylsä ja sekava alku pilasi paljon, samoin kuin Branaghin Poirot-tulkinta, jota en missään vaiheessa oppinut täysin Poirotiksi mieltämään. Mutta ihan ok yritys kuitenkin.
Inside Oscar-kirja antaa suhteellisen paljon infoa siitä mitä aiemmin on tapahtunut. Mutta mieluusti toki katsoisin itse, miltä gaalat ovat aikanaan näyttäneet. YouTubesta onneksi ainakin toistaiseksi löytyy Billy Crystalin juonnot 1990-luvulta akatemian itsensä julkaisemina, mutta olisi kiva nähdä myös niitä kunkin vuoden ehdokkaille irvailevia videoklippejä.
