Mainos

Jatkoajan leffakerho

  • 2 425 789
  • 12 333

Teresa

Jäsen
Kävinpä tässä vähän aikaa sitten katsomassa prinsessa Dianasta kertovan uutuuselokuvan. Viime vuoden lopulla ensi-iltansa saanut Spencer ei pyrikään antamaan kovin kattavaa kuvaa kohteensa elämästä, sillä käsiteltävänä ajanjaksona on vain kolme Sandringhamin kartanossa vietettyä päivää jouluntienoossa 1991. Minua on aina jollakin tavalla kiehtonut koko Britannian kuningashuone ja etenkin Diana traagisine kohtaloineen. Sekä Britannian kuningashuoneen vaiheita ylipäätään että parilla viimeisimmällä kaudella myös Dianan tragediaa ansiokkaasti käsitellyt Netflix-laatusarja The Crown ei ainakaan vähentänyt tätä viehätystä. Siitä syystä päätin katsastaa tämänkin pätkän, vaikka aihetta voisi toki soimata hieman loppuunkalutuksi.

Spencer on ilmeisesti saanut ylistäviä arvioita maailmanlaajuisesti ja pääosaa esittäneelle Kristen Stewardille on povattu roolistaan jopa Oscar-ehdokkuutta. Saatan toki olla vain liian epäkulturelli ymmärtääkseni tämän taideteoksen hienoutta, mutta minuun Spencer ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Heti alussa kuvattiin pitkällisesti palveluskunnan joulujärjestelyjä Sandringhamissa ja Dianan pitkäpiimäistä automatkaa sinne (jostakin syystä hän eksyi, vaikka oli kotoisin noilta seuduilta). Myöhemminkin huomattavan suuri osa leffasta kului siihen, että Diana hortoili yksinään jossakin, mätti hullun lailla ruokaa suuhunsa tai istui vessanpöntön äärellä ykäämässä. En minä mitään action-pläjäystä kuvitellutkaan menneeni katsomaan – enkä edes pidä sellaisista –, mutta tässä mentiin paikoitellen jo liiallisen tapahtumaköyhyyden puolelle.

Vertasin leffaa automaattisesti mielessäni The Crowniin. Siinäkin saatetaan joskus kuvata pitkät pätkät vaikkapa kuningasperheen metsästysreissua tai muuta ei-niin-kiinnostavaa, mutta useimmissa jaksoissa ilmaantuu jossakin vaiheessa dramaattisempiakin käänteitä. Tai jos ei ilmaannukaan, myös ne varsinaisten tapahtumien suhteen pitkäveteiset jaksot jaksavat vetää mukaansa vivahteikkaiden hahmojen ja osaavien näyttelijöiden ansiosta. Vaikkapa The Crownin kahdella ensimmäisellä kaudella kuningatar Elizabethia esittänyt Claire Foy tai kahdella viimeisimmällä kaudella prinssi Charlesin paikoitellen epäkiitollisen roolin täyttänyt Josh O’Connor kykenivät ilmaisemaan ihan vain parilla hermostuneella hymyllä tai tuskaisella katseella hahmonsa syvimmät tunnot, vaikka mitään varsinaisia suuria tunteenpurkauksia ei olisi nähty. Oikeastaan koko näyttelijäkaarti loisti niin tuossa hienovaraisessa emootioiden ilmaisemisessa kuin ylipäätään henkilökuvien rakentamisessa.

Spencerissa puolestaan ei siis tapahdu juuri mitään, mutta myöskään henkilökuvaus tai näyttelijät eivät tee suurta vaikutusta. Suurin osa leffan kuninkaallisista hahmoista (kuningatar Elizabeth, prinssi Philip ja prinssi Charles) vilahtelevat vain taustalla ikään kuin jonkinlaisena elävänä rekvisiittana. Kartanon palvelusväki (erityisesti keittiömestari, päähovimestari ja pukija) tulee itse asiassa paremmin tutuksi kuin Dianan niin kutsuttu perhe, mutta ei heidänkään persoonaansa päästä mitenkään kummemmin paneutumaan.

Dialogi on tönkköä erityisesti Walesiin prinssiparin välillä, mutta myös Dianan palvelijoiden kanssa käymät selkeästi koskettaviksi tarkoitetut sananvaihdot kalskahtavat ontoilta. Dianan kommunikointi lastensa, erityisesti kruununprinssi Williamin, kanssa on pääosin kauheaa kuultavaa. Toivon todella, että elokuvassa esiin tuotu näkemys alakouluikäisen Williamin roolista äitinsä tukijana ei heijastele millään tavoin todellisuutta. Tuon ikäiselle saappaat olisivat olleet aivan liian suuret täytettäviksi. Ainoat onnistuneetkin keskustelut nähdään silti juuri Dianan ja hänen lastensa sekä Dianan ja palvelusväkeen kuuluneen Maggien välillä.
Dianan ja poikien jutellessa humorisesti mieluisimmista joulunviettotavoistaan ja Maggien paljastaessa täysin puskista ihastuneensa Dianaan ylletään jopa jonkinasteiseen herkkyyteen.
Harmi vain, että toimivia dialogeja on yhteensä vain kaksi koko liki parituntisen leffan aikana ja kaikki loput vuoropuhelut on tuomittu puisevuuteen. Ei kauhean hyvä suhde.

Varmasti sivuhenkilöiden häivyttäminen ja etenkin prinssiparin keskinäisen dialogin kankeus ovat olleet ihan tietoisia valintoja ohjaaja Pablo Larraínilta ja käsikirjoittaja Steven Knightilta. Näin on pyritty selvästi korostamaan Dianan kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta ja muutenkin sitä, että hän oli tuossa ympäristössä ihan "out of place". Harmi vain, että nyt keskiöön jää yksinomaan Dianan hahmo ja häntä näyttelevä Kristen Steward, jotka eivät mitenkään riitä kantamaan elokuvaa.

En ole varma, epäonnistuiko tämä versio kaikkien rakastamasta prinsessasta enemmän käsikirjoituksen vai näyttelijän takia, mutta molemmilla on luultavasti osuutensa asiaan. Verrattuna vaikkapa The Crownin näkemykseen, Spencerin hahmoon ei ole alkuunkaan saatu vangittua sitä aidon Dianan herkkyyttä ja lämpöä.

Prinsessaan on yritetty hieman ontuvasti tuoda väriä karkeaa kielenkäyttöä korostamalla – "vittu" kuuluu hänen jokapäiväiseen sanavarastoonsa ja eräässä vaiheessa hän muun muassa ilmoittaa uudelle pukijattarelleen aloittavansa piakkoin masturbointisession. Diana itse asiassa kiroili oikeastikin kuin turkkilainen ainakin ainoassa minun näkemässäni hänen haastattelussaan, mutta Spencerin versio hänestä nojasi liikaakin tuohon. Henkilökuvan rakentamisessa ei ole voitu onnistua asianmukaisesti, jos leffan Dianasta jää päällimmäisenä mieleen rivoudet.

Kristen Stewardin roolisuoritusta on tosiaan ylistetty jopa Oscarin arvoiseksi, joten taidan olla melko kerettiläinen mielipiteineni lytätessäni sen maanrakoon. Voipi olla, että itseltäni vain jostakin syystä meni hänen roolityönsä hienous ohitse. Kyse ei tosin voinut olla ainakaan mistään ennakkoluuloista, sillä en etukäteen tiennyt kuka pääosassa olisi enkä elokuvaa katsoessani edes tunnistanut näyttelijää tuoksi Twilight-elokuvien legendaarisen puupökkelömäiseksi tähdeksi. Ei hän sentään enää ollut elekieleltään tai replikoinniltaan niin väkinäinen kuin silloin aikoinaan, mutta valitettavasti hän ei myöskään kyennyt välittämään Dianan kokemaa tuskaa tai ahdistusta ainakaan niin, että se olisi ulottunut ruudun tälle puolen. Enkä minä siis mitään yliampuvaa teatraalisuutta olisi kaivannut – kerroinhan juuri arvottavani esimerkiksi Crown-tähtien hienovaraisen tunneilmaisun korkealle. Stewardin näyttelyssä en vain havainnut viitteitä minkäänlaisesta tunteiden välittämisestä, sen enempää hienovaraisesta kuin muustakaan. Teki elokuvan Diana mitä hyvänsä, vaikkapa jotakin sinänsä ahdistavaa aktiviteettia kuten pakonomaista ahmimista tai oksentamista, minusta tuntui vain yhdentekevältä.

Olisinkin toivonut leffaan enemmän sellaisia jo itsessään dramaattisia tapahtumia, jotka olisivat herättäneet katsojassa reaktioita näyttelijän vaisuudesta huolimatta. Oli toki selvää, ettei Diana voinut esimerkiksi kuolla, sillä se olisi varmasti herättänyt yleisössä pahaa verta epätodenmukaisena käänteenä, kun eihän hän oikeastikaan kuollut tuolloin. Vaikkapa jokin kunnon itsemurhayritys tai muu onnettomuus olisi kuitenkin voinut tulla kysymykseen. Myönnän toki, että leffa paransi loppua kohden otettaan dramaattisen sisällön suhteen. Dianan mielenterveyden järkkymistä kuvattaessa tunnelma yltyi paikoitellen jopa hieman psykedeeliseksi. Varmaan oli haettu jonkinlaista kontrastia pitkäpiimaisen aloituksen ja tiivistunnelmaisemman lopetuksen välille. Kontrastit on tietenkin aina ihan hyvä juttu, mutta tässä tapauksessa muutos tuli liian myöhään eikä ollut riittävän huomattava pelastaakseen leffaa tylsyyden suosta.

Silti Spencer paransi kuin sika juoksuaan, mutta aivan viimeiset kohtaukset olivat niin epärealistisia, että meni melkein maku koko hommasta.
Yritettiin rakentaa muka jotain onnellista loppuratkaisua, mutta oli Charlesilta ja kumppaneilta aivan älytöntä päästää lapset (mukaan lukien koko kansakunnan toivo William) selvästi mielenterveydeltään jo likipitäen luhistuneen äitinsä matkaan. Sitten he vain ajoivat iloisesti auringonlaskuun ilman tietoakaan mistään henkivartijoita tai muusta. Ei tuntunut kauhean uskottavalta.

Annan Spencerille kuitenkin 2/5, koska oli se ainakin ajoittain ihan komeaa katseltavaa. The Crown on tosin ollut vieläkin komeampi.
 

vitozzius

Jäsen
Onkohan kuinkakin suuri rikos olla katsomatta West Side Storyn alkuperäistä versiota ennen tätä Spielbergin remakea? Olen joskus tunnin verran katsonut sitä alkuperäistä, mutta yhä se on pysynyt yhtenä aniharvoista Best Pictureista, joita en ole loppuun asti katsonut. Mainittakoon tähän yhteyteen, että kaikki muut tämän vuoden nominaatit nähneenä en ole ollenkaan ennakko-odotusten eli The Power of the Dogin kannalla, vaan urheiluelokuva King Richardin, josta Will Smith sentään pokkasee parhaan miespääosapystin.
 

vitozzius

Jäsen
Muistan kuin eilisen päivän tämän peruskoulun 8. luokan syysloman 1997, kun yhtäkkiä heräsin n. klo 4 lomamökissämme, jossa oli noin 20 ihmistä. Miksi minä yksin, yhtäkkiä heräsin keskellä yötä ilman mitään syytä? Koko mökki oli hiiren hiljainen. Hetken ihmeteltyäni vaivuin takaisin uneen. Muutama tunti myöhemmin heräsin siihen, kun tv:n äärellä pauhasivat kaikki muut paitsi minä.
 

Roger Moore

Jäsen
Suosikkijoukkue
Upeeta Ville upeeta, KuPS
Muistan kuin eilisen päivän tämän peruskoulun 8. luokan syysloman 1997, kun yhtäkkiä heräsin n. klo 4 lomamökissämme, jossa oli noin 20 ihmistä. Miksi minä yksin, yhtäkkiä heräsin keskellä yötä ilman mitään syytä? Koko mökki oli hiiren hiljainen. Hetken ihmeteltyäni vaivuin takaisin uneen. Muutama tunti myöhemmin heräsin siihen, kun tv:n äärellä pauhasivat kaikki muut paitsi minä.
Miksi näin kävi?
 

Infamous

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Penguins, Steelers
The Power of the Dog kuuluu niihin elokuviin, joita minä en ymmärrä. Ensimmäisellä yrityksellä jouduin lopettamaan katselun noin puolen tunnin kohdalla, koska en löytänyt elokuvasta mitään syytä miksi jatkaisin katsomista. Äärimmäisen puuduttavaa katsottavaa, eikä edes sinänsä nimekäs näyttelijäkaarti onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä. Jopa Benedict Cumberbatch tuntui epätavallisen vastenmieliseltä television ruudulla. Okei, roolinsa oli olla vastenmielinen, mutta sen pystyy tekemään myös tavalla joka puhuttelee katsojaa.

Eiköhän tuo siis parhaan elokuvan pystin nappaa.
 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Ei liene rikos. Harvinaisen yliarvostettuja tekeleitä molemmat. Alkuperäinen oli ehkä kuitenkn parempi, vähemmän kiusallisia kohtauksia.

Kautta-aikain parhaita musikaaleja, niin stagella kuin leffassa. Loistavia biisejä Bernsteinilta ja Sondheimilta ja tietty Shakesparen ajaton tarina.. en kyllä voi käsittää, miten tuosta ei pidä, jos musikaalia lähtee katsomaan. On sitten kyse kummasta leffaversiosta tahansa, tai minkä tahansa teatterin lavalla nähtynä.

Biiseistä on tehny covereita lähes kaikki Salt n Pepasta Litlle Richardiin.. ja se vasta onkin versio!


 
Suosikkijoukkue
Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Dual


Koska kaikki scif… Siis koska koko leffa oli kuvattu Tampereella, niin täytyhän sitä mennä bongaan kuvauspaikkoja. Ja hyvin tamperelainen niitä tunnistikin sisätiloja myöden.

Leffassa SciFi:ä on se, että ihmisten kloonaus on arkipäivää, nykyaikaa on kännykät ja videopuhelut, mutta telkat olohuoneissa on kivasti putkitelkkareita.

Kyseessä on pienen budjetin draama.. tai siis sanotaan nyt niin, että ohjaaja ei oikein teidä, mitä leffaltaan haluaa. Väillä näyttelijät vetävät draamaa, välillä parodiaa, välillä ollaan satiirisia. Toki parodisella ottella saadaan hyvää huumoria ja yhteiskunta jossa eletään, antaa mahdollisuuden satiirille, mutta nää kyllä sekotetaan sitten draamalla välissä.

Juonta sen enempää lähde paljastamaan, se on ihan hyvä, mutta asetelmasta ois saanu niin paljon enemmän irti, jos ohjaaja ois päättäny, millasta leffaa ollaan tekemässä.


Tamperenäkymistä johtuen ihan ehdoton leffa ainakin tamperelaisille.

EDIT: Jaa niin, mainittakoon, että leffaa ei ole tekstitetty, joten jos englanti ei ole hallussa, ei kande mennä
 
Viimeksi muokattu:

olkikuukkeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Carolina Hurricanes, NHL:n suomalaiset
Kaksi varmasti monen odottamaa elokuvaa nähty, toinen lievä ja toinen suuri pettymys.

Licorice Pizza 7,5/10

Inherent Vice jäi jostain syystä katsomatta (pitää ottaa heti työn alle), mutta kaikista muista Paul Thomas Andersonin elokuvista olen tykännyt ja yksi on kenties ikuisesti omalla top 10-listallanikin (Magnolia). Lakritsipitsa palaa PTA:lle ilmeisen rakkaaseen 1970-luvun Los Angelesiin ja elokuvan estetiikka myötäilee paljon Boogie Nightsia ja teemakin on samantyyppinen, vaikka eri maailmassa noin muuten mennäänkin.

Elokuvassa on pieniä rytmitysongelmia, mutta se on hauska ja kyyninen kuvaus kunnianhimosta ja pakosta päästä elämässä eteenpäin. Pakko on niin kova, että pääparin ikäerosta tuli pitkäksi aikaa kohujuttu jo ennen elokuvan julkaisua, mutta plääh. Mistä meille on iskostunut kuva, että elokuvien pitäisi olla oikeamielisiä tai ihanteellisia? Koko ajatus on tylsä ja typerä. Se on ollut mielenkiintoista huomata, että asia (päähenkilöjen ikäero on joko sivuutettu tai tulkittu mielestäni väärin lähes kaikissa lukemissani kritiikeissä.

Useimmat ovat tulkinneet päähenkilöiden suhteen joko jonkinlaisena teinifantasian toteutumisena (teinipoika saa ihailemansa naisen) tai ikään kuin ohjaaja ei olisi tiedostanut kuvion outoutta tai osittaista ällöttävyyttäkin (28-vuotias nainen kuiskaa 15-vuotiaalle rakastavansa tätä).

En nyt sano olevani erehtymätön tulkitsija, mutta ainakin itse näin Alanan hahmon koko elokuvan päähenkilönä. Hän on hukassa oleva, elämäänsä kyllästynyt kotona asuva aikuinen, joka - varmasti ajalle tyypilliseen tapaan - näkee tilanteessaan realistisimmaksi poispääsytieksi varakkaan miehen löytämisen. Hän ei kuitenkaan kuulu seurapiireihin, ei ole poikkeuksellisen kaunis tai kyvykäs tai mitään muutakaan. Koko elokuvan aikana hän tarttuukin kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin mitä hänelle tarjoutuu. Kun kykypoliitikon valinta entisen ystävän sijaan osoittautuu virheliikuksi, vasta sitten Alana tajuaa 15-vuotiaan pojan olevan hänen todennäköisin tiensä ulos elämänsä joko kuvitteellisesta tai todellisesta vankilasta.

Licorice Pizza ei todellakaan ole mikään kaunis rakkauselokuva. Sellaisena sitä ovat suomalaisista medioista kuitenkin pitäneet mm. Helsingin Sanomat ja Episodi. Ei voi käsittää. Tai ehkä olen väärässä omassa tulkinnassani.

The Batman 5,5/10

Alun alkaen minulla ei ollut mitään odotuksia jälleen kerran uudistetulta Batman-sarjalta, mutta syksyn aikaan korvaani kantautuneet huhut aikuisten kauhubätmänistä saivat minut kuitenkin kiinnostumaan ja lopulta aika innollakin odottamaan tätä leffaa. Totta kai lähes täysin huomiotta jättämäni supersankarigenre kuitenkin tuotti massiivisen pettymyksen.

Ensimmäisen tunnin jälkeen olin jopa hieman innoissani, mutta elokuvan rullatessa loppuun se rikkoo oikeastaan kaikki antamansa lupaukset. Visuaalisesti se on suurimman osan elokuvasta kiinnostava ja sisältää hyvin tehtyjä kohtauksia. Musiikin käyttö on paikoin jopa poikkeuksellisen hienoa seurattavaa. Pattinsonin Batman-tulkinnassakin on potentiaalia, tämä bättis on masentunut ja rikkinäinen aiempaa kiinnostavammalla tavalla. Poliisileikitkin ovat - ehkä vähän huvittavallakin tavalla - tulleet uutuutena mukaan.

Kyseessä on kuitenkin lopulta tylsä ja kliseisesti käsikirjoitettu elokuva, jonka odotettu aikuismaisuus ja kauhuelementitkin hukataan, koska tästäkin on pitänyt tehdä lastenelokuva PG13-meininkeineen. Hyvä visuaalinen ilme ja toimiva alkuasetelma rikkoutuvat tyhmään juoneen ja pökkelöön juustoiseen dialogiin.

Ei voi kun ihmetellä tämänkin keskinkertaisuuden menestystä kriitikkojen kynän alla. IMDB-arvosanan vielä ymmärtää supersankarifanipoikien ahkeruuden myötä, mutta miten kukaan voi olla sitä mieltä, että käsikirjoituksessa olisi jotain erityistä omaperäisyyttä tai edes synkkyyttä? Ainoa mielenkiintoinen juonenkäännekin - Thomas Waynen puhtoisuuden murtaminen - viedään katsojalta kuin tikkunekku nenän edestä kun suunnilleen seuraavassa kohtauksessa maine palautetaan.

Tuossa olisi ollut jotain Batman-universumissa mukavaa vaihtelua ja aitoja harmaansävyjä, jotka tässäkin elokuvassa ovat muuten varsin päälle liimattuja. Hyvä vs. paha, siinä on tämänkin elokuvan asetelma vigilante-systeemien ongelmien käsittelystä huolimatta. Supersankarielokuvien jäytävä perusongelma eli puuduttava ennalta-arvattavuus vaivaa tätäkin. Juuri tämän takia Nolanin The Dark Knight on Batman-elokuvien ylivoimainen ykkönen. Se vyöryttää katsojalle tunne-elämyksiä ja yllättävyyttä niin paljon kuin lajityyppi sallii.

The Batman sen sijaan vesittää hommansa aivan tyystin. Itse perustarinaan (pääjuonena myyty korruptio-case) kunnolla keskittymällä olisi voitu saada jotain aikaan, mutta sen sijaan tähänkin on ollut pakko ympätä joku eeppinen loppukahina, jonka kaavamaisuus ja tuhatvuotiset kliseiset läheltä piti-kohtaukset saivat minut kiroilemaan lähes ääneen leffateatterissa. Jos ensimmäinen tunti voisi olla jopa 7,5/10-tasoa, viimeinen tunti on ihan täyttä kuraa ja varmistivat osaltani sen, että tätä Batman saakaa oletettavasti lukuisine jatko-osineen en aio seurata loppuun.

Ehkä tunnustukseni elokuvalle on, että on sinänsä saavutus saada näin vähän sisältöä toimintapitoiseen kolmeen tuntiin.
 

Jancky

Jäsen
Päivitetään vielä lyhäreiden osalta. Boldasin lisäykset, niin ei sekoitu oma mitätön panos muiden työteliäämpään panokseen. Lisäksi ei mene sekaisin lyhärit ja pitkät elokuvat.

Netflix
Don't Look Up
The Power of the Dog
tick, tick...Boom!
The Hand of God
The Mitchells vs. the Machines
Robin Robin
Audible
Lead Me Home
Three Songs for Benazir


HBO Max
King Richard
Dune

Disney+
Encanto
Cruella
Free Guy
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings
Luca
Raya and the Last Dragon
Summer of Soul

Prime Video
Being the Ricardos
Coming 2 America

AppleTV+
The Tragedy of Macbeth

Youtube:
Affairs of the Art - New Yorkerin virallinen kanava.
The Windshield Wiper - Short of the Week virallinen kanava.
The Queen of Basketball - The New York Timesin kanava
The Long Goodbye - Riz Ahmedin kanavalla.

Ehdokkana olevat biisit varmaan jokainen osaa itse Youtubesta tai muualta hakea ja kuunnella, mikäli kiinnostusta löytyy.

Nettivuokraamoissa ja/tai julkaistu levyllä
No Time to Die
Coda
Four Good Days
(toki myös suuri osa suoratoistoleffoista löytyy vuokraamoistakin)

Tällä hetkellä elokuvateattereissa (riippuen toki paikkakunnasta)
West Side Story
Nightmare Alley
Spencer
House of Gucci
Spider-Man: No Way Home

Tulossa elokuvateattereihin (ensi-iltapäivät Finnkinon sivuilta)
Parallel Mothers 4.3.
Belfast 11.3.
Licorice Pizza 11.3.
Drive My Car 18.3.
The Worst Person in the World 18.3.

Ei tietoa Suomen julkaisusta
Flee
The Lost Daughter
The Eyes of Tammy Faye
Cyrano
Ascension
Attica
Writing with Fire
Lunana: A Yak in the Classroom

Lyhärit, näitä tippuu Youtubeen varmasti vielä epävirallisiltakin kanavilta. Yleensä aina paria vajaa kaikki saanut katsotuksi:
Ala Kachuu – Take and Run
The Dress
On My Mind
When We Were Bullies
Bestia (Beast)
Boxballet


Ja perään vielä muutama poiminta, joiden ehkä odotettiin saavan ehdokkuuksia, mutta jäivät ilman:

The French Dispatch - vuokraamoissa
C'mon C'mon - ensi-ilta 25.2.
Passing - Netflix
The Last Duel - Disney+
The Green Knight - vuokraamoissa
In the Heights - HBO Max
Annette - nyt teattereissa
------------------------------
Last Night in Soho - saattaapi edelleen löytyä teattereista. Kuvauksesta vähän odottelin.
Red Rocket - ei tietoa
Sankari (A Hero) - ensi-ilta 11.2.
Respect - Apple TV:stä ainakin vuokrattavana (Jennifer Hudson oli puheissa naispääosaan, mutta jäi lopulta laulussakin ilman). Elokuva itsessään on aika tusinabiopic.
The Tender Bar - Amazon Prime, Ben Affleck sivuosasta puheissa.
I'm Your Man - ei tietoa. Oli R&A:ssa mukana jo 2021.

Nopeasti katsoin nuo lyhärit läpi, joten virheet mahdollisia. Itsellä oli pidempikin lista ylenkatsottuja, kun veikkailin noita ehdokkaita etukäteen hypen ja omien katsomisten perusteella, mutta ehdin jo deletoida.

EDIT: Muuten Pedro Almodovarin Parallel Mothers ei ollut taaskaan Espanjan ehdokasvalinta parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi. Onko tämä nyt sitten jotain politiikkaa, vai kukaan ei ole profeetta omalla maallaan -touhua. Ei ollut eka kerta Pedron kohdalla.
Olisi muuten taas mielenkiintoista kuulla palstaveljien ennustuksia Oscar - kategorioiden voittajista ja ylipäätään suosikkileffoja näistä ehdokkaista.


Itsellä parhaan elokuvan ehdokkaista vasta muutamia katsottuna. Power of the dog joka oli 4.5/5 omissa kirjoissa. Veikkaan että Campion parhaan ohjaajan palkinnon siitä nappaa mutta parhaan elokuvan palkinnosta en niin varma enää ole. Dyynillä, Nightmare Alleylla (nyt muuten katsottavissa jo Disney+:ssa) ja Don't look Upilla ei mahdollisuuksia parhaan elokuvan kategoriassa liene ole. Licorice Pizza myös jakanut jonkun verran mielipiteitä eikä siitä ns buzzia ole ollut.

Onko Codalla ja King Richardilla mahdollisuuksia? Tänään olisi tarkoitus katsella Coda.

edit: Coda näköjään voittanut Producers guildin parhaan elokuvan palkinnon viime yönä joten voitto Oscareissa siis täysin mahdollinen.
 
Viimeksi muokattu:

Tifosi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Home Box Office
Olen ennenkin todennut että niitä absoluuttisesti parhaita elokuvia on vaikea tai mahdoton laittaa paremmuusjärjestykseen jo senkin takia että riippuen päivästä haluaa nähdä(tuntea) eri tavalla.
Joinain päivinä Hohto on maailman paras elokuva, toisina Apocalypse Now, joskus taas Die Hard jne.

Tällä viikolla nuo korupuheet voi heittää roskiin koska vietetään Kummisetä -elokuvan 50vuotisjuhlaviikkoa ja sen aluksi Coppola sai tähtensä walk of famelle.

Täten juhlistankin viikon alun kunniaksi:
Hyvää Kummisetä -Viikkoa!

Elokuvahistorian paras trilogia(Gretzkyn veljekset vitsi tähän)
 

heavy

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Tällä viikolla nuo korupuheet voi heittää roskiin koska vietetään Kummisetä -elokuvan 50vuotisjuhlaviikkoa ja sen aluksi Coppola sai tähtensä walk of famelle.
Tämän kunniaksi voisivat julkaista sen leffoista tehdyn minisarjan uudelleen. Olisi hauska taas nähdä se näin vuosien jälkeen.
 

Buster

Jäsen
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä mennään 94. kertaa Oscareiden merkeissä, eikä meno voi olla kuin parempi verrattuna viime vuoden koronan kuristamiin pippaloihin rautatieasemalla. Tänä vuonna show palaa 2000-luvun kotiinsa Los Angelesin Dolby Theatreen. Suomessa mennään Yle Fem/Teemalla klo. 1.30 punaisen maton merkeissä. Itse gaala starttaa kello 03.00. Maanantaina gaalaosuus tulee tekstitettynä versiona ulos Teemalta klo. 21 reikäleipä.

Kuten ketjussa jo aiemmin valitin, niin kahdeksaa palkintoa ei jaeta livenä televisiolähetyksessä. Ne jaetaan tuntia ennen tv-lähetyksen alkua ja noiden kategorioiden ehdokkaat, sekä voittaja puheineen näytetään lähetyksessä. Eli ABC on saanut viimein tahtonsa läpi. Kuulemma ratkaisu jättää enemmän tilaa tv-katsojien viihdyttämiselle ja pitää ohjelman keston kolmen tunnin rajoissa. Kyseiset toisen luokan kategoriat ovat kaikki lyhärikategoriat, maskeeraus, ääni, sävellys, lavastus ja leikkaus. Siis pelkkiä kulmakiviä, joista viimeinen kruunaa surullisuuden.

Mitä edes voi sanoa tuollaista vastaan, joka elokuva-alan suurimmasta juhlasta on valmis tuollaisia karsimaan ja tallomaan kohta 150-vuotiaan elokuvahistorian päälle. "Miten te kehtaatte? Ja kyllähän te kehtaatte." Se on loukkaus elokuvanteon taiteelle, historialle ja sen kollaborativiiselle hengelle, jossa yksi elokuva on satojen - ellei jopa tuhansien ihmisten yhteistyön tulos, jossa osa on yhtä merkitsevä lopputuloksen kannalta. Nyt siellä on sitten jaettu porukka ensimmäisen asteen ja toisen asteen kansalaisiin, sekä tahrataan Oscareiden mainetta elokuvantekoa juhlivana tapahtumana nöyryyttämällä ja halventamalla noita em. ammattikuntia.

Ei ole yllättävää, ettei tätäkään muutosta ole nielty mukisematta. 2019 edellinen vastaava yritys kaatui, mutta katsojaluvut ovat tippuneet. Ymmärtääkseni noita palkintoja jaetaan jo, kun starat patsastelevat punaisella matolla vastaamassa olemattomiin kysymyksiin ja Elvis Mitchell analysoi elokuvia 20 sekunnissa. Joten paikka protestille olisi helppo - skipatkaa punainen matto.

Kolme vuotta Oscar-gaala oli vailla seremoniamestaria ja nyt niitä on kolme kappaletta - ilmeisesti jokaiselle tunnille yksi houkuttelemaan laajempaa yleisöä: Wanda Sykes, Amy Schumer ja Regina Hall. Oscarien televisiolähetyksen tuottaa mm. Girls Trip -elokuvan tuottajana toiminut Will Packer.

Ei ole varmaankaan vahvistettu nähdäänkö parhaan laulun ehdokkaat lavalla livenä, vai viime vuoden tapaan ennalta nauhoitettuna laiskana esityksenä. Sieltä olisi välkehtimässä Beyonce, Billie Eilish, Van Morrison, Lin-Manuel Miranda ja totutusti Diane Warren.

Lisäksi tänä vuonna gaalassa on mukana "Fan Favorite vote". Saako tästä sitten Oscarin, vai jonkun lusikan - en ole varma. Oscarin nettisivujen ja Twitterin kautta on karsittu kymmenen ehdokasta: Zack Snyderin Army of the Dead, Camila Cabellon tähdittämä Cinderella, Dyyni, James Wanin Malignant, Johnny Deppin tähdittämä Minamata, The Power of the Dog, Sing 2, Spider-Man: No Way Home, The Suicide Squad ja Tick, Tick... Boom! Melkoisen... värikkäitä nimiä mukana listalla. Varmaan Cabello+Shawn Mendes -fanien liittouma aika vahvoilla, kun sieltä tulee järjestäytyneesti ääniä oletettavasti sisään.

Mutta mennään veikkauksiin. Kaikkea en ole vielä nähnyt, joten perustelujen seassa on myös muista lähteistä kaivettuja näkemyksiä. Näin epävirallisesti ja oman kirjoittamisen helpottamiseksi en noita erittele, ja ne saattaa tulla läpi ihan "minä, minä" -muodossa.

Paras elokuva: CODA

Apple Original Filmsin CODA:sta kuhistiin jo oikeastaan edellisten Oscarien loputtua ja kun CODA:n näki, oli selvää sen olevan vahvoilla tässä kategoriassa. Se on sydäntä lämmittävä perinteinen kasvutarina raudanomaisesti kerrottuna ja todella pidettävillä hahmoilla ryyditettynä. Sentimentaalinen, mutta erittäin voimakas ja vaivattomasti etenevä elokuva. Pinnan alta löytyy myös pientä terää. Kliseet ja kaavamaisuus muuttuvat vahvuuksiksi, kun asiat tehdään riittävän hyvin ja lopulta elokuva kasvaa osiaan suuremmaksi. Saatoin itkeä. CODA:n valttikortti Oscar-äänestyksessä on ehdottomasti, että siitä on helppo pitää. Viime aikainen menestys tuottajien killan, näyttelijöiden killan ja käsikirjoittajien killan voittojen suhteen on ehdottomasti keikauttanut veikkauslistoja uusiksi. Täytyy itsekin vielä miettiä, mitä teen oman rahanarvoisen listani kanssa.

The Power of the Dog on kriitikkojen ja vedonlyöjien suosikki, se myös keräsi eniten Oscar-ehdokkuuksia. Peter Weiriltä (Picnic at Hanging Rock, Master & Commander etc.) kysyttiin 80-luvun lopussa, tai 90-luvun alussa, lehtihaastattelussa, että kenestä seuraavan sukupolven australialaisohjaajasta hän on eniten innossaan ja vastaus kääntyi tuolloin vielä melko tuntemattomaan uusiseelantilaiseen Jane Campioniin.

Power of the Dog (= PoD) on erittäin loistava elokuva, jossa riittää paljon ihailtavaa. Samalla se jätti minut tunnepuolella hieman kylmäksi, mikä toisaalta sopii elokuvan tunnelmaan täydellisesti. Elokuva on vähäeleinen kokonaisuus, jossa joukko ihmisiä käy läpi sisäisiä kamppailuja ja joissa jokainen joutuu tyytymään vähempään. Ihan mutulla vedettynä viime vuosina vedonlyöjien ennakkosuosikki ei ole ollut voittaja, joten näin loppusuoralla asiat eivät välttämättä näytä hyvältä PoD:n kannalta. Lisäksi Netflix on luonut ison, ehkä jopa luotaan työntävän, mainoskampanjan Oscareita varten. "Revisionistinen western"... Kaikki westernit ovat olleet sellaisia viimeiset 50-60 vuotta. Mutta ihailen elokuvan ohjausta ja käsikirjoitusta, sekä henkilökohtaisella tasolla se on edelleen suosikkini. Ja on siis edelleen ennakkosuosikki Parhaan elokuvan voittajaksi. Mutta Netflix-elokuva ei ole vieläkään sitä pystiä voittanut, eikä PoD ole sitä tavallista helponlaista Oscar-viihdettä. Samansuuntainen taisto käytiin kolme vuotta sitten, jolloin Cuaronin Netflix-elokuva Roma hävisi yleisösuosikki Green Bookille.

Belfast oli vielä kuukausi - pari takaperin SE haastaja PoD:lle, mutta se on ehkä vähän jäänyt voittokamppailusta. Vaikka mistäs sitä ikinä tietää varmasti johtuen Oscareiden äänestystavasta, jossa keskimääräisesti suosituin elokuva voittaa "Parhaan" -palkinnon. Mutta CODA lienee siinä suosituimmuudessa edellä ja ellei ole riittävän selkeästi, niin se sataa PoD:n pussiin. Belfast on Kenneth Branagh'n ohjaama elokuva lapsuutensa viattomuuden ja leikkien loppumisesta, ja tilalle tulleesta kovemmasta arjen todellisuudesta. Kaikki silti nostalgisen lämpimän valon läpi kuvattuna, koska se oli edelleen heidän arkensa ja lapsuutensa, eivätkä he tienneet muusta. Elokuva on ensisilmäyksellä pettävän yksinkertaisen oloinen ja ehkä helppo jopa aliarvioida, mutta kun noita klippejä elokuvasta on nähnyt uudelleen, niin se on kauniilla tavalla vaivattoman tehokas ja nöyrä elokuva.

Japanilainen Drive My Car kamppailisi CODA:n kanssa henkilökohtaisten suosikkieni listan kakkospaikasta. Tämä on jo neljäs vuosi peräkkäin, kun kategoriassa on mukana ulkomainen elokuva, mikä on kehitystä positiiviseen suuntaan. Pidin myös valtavasti Haim-bändin ja Philip Seymour Hoffmanin pojan tähdittämästä Paul Thomas Andersonin Licorice Pizzasta, joka pohjautuu Andersonin ja tuottajana toimineen Adam Somnerin nuoruuden muistoihin. Siinä on eletyn elämän tuntua, nuoruuden virtaa - ja suunnattomuutta - puolittaisia muistoja ja vastustamatonta vetovoimaa.

King Richard oli ennen kaikkea feel good -elokuva, jossa on sadunomainen lanka ja kohtalon tuntu läsnä. Elokuvassa sanotaan "fun comes first" ja vaikka elokuva on rakennettu samaan malliin, niin Richardissa voi nähdä pimeämmänkin puolen vailla peittelyä. Isää ei tietenkään demonisoida, mutta elokuva näyttää kuinka tavallaan sekaisin hän oli ja kuinka koko perhe kärsi hänen hullusta suunnitelmastaan ja unelmastaan. Pyhittääkö tarkoitus ja onnistunut lopputulos keinot, sekä matkan? Siltikään ei voinut välttyä ajatukselta, että olisi ollut paljon kiinnostavampi ja mehukkaampi elokuva, mikäli tämä "suunnitelma" ei olisi onnistunut, minkä seurauksena oletettavasti kaikki ihmissuhteetkin olisivat tuhoutuneet totaalisesti ja vaikutukset lasten elämään olisivat olleet kauaskantoiset. Mutta toki jo se, ettei King Richard ollut mustavalkoinen tylsä biopic huolimatta Williamsin siskosten tuottajan rooleista, on saavutus itsessään.

West Side Story oli West Side Story. Hieman erilainen, mutta silti vahvasti tunnistettava remake, jossa alkuperäinen pyöri katsojan takaraivossa mukana. Odotettiin menestystä, mutta floppasi lippuluukuilla joulusesonkina isosti. Tämä oli kuitenkin Spielbergin 11. Parhaan elokuvan ehdokkuuden saanut elokuva, millä hän on ykkössijalla.

Dyyni taas oli vain ensimmäinen osa, eikä se toimi täysin omana erillisenä elokuvanaan tällaiselle, joka ei mistään mitään tiedä ennakkoon. Lupasin itselleni katsoa sen uudelleen heti kun mahdollista, mutta se lupaus on rikottu. Mutta eikös vasta Taru Sormusten Herrasta -leffojenkin kohdalla vasta viimeinen räjäyttänyt potin, koska äänestäjät ehkä odottivat, millaiseen huipennukseen tämä johtaa. Dyyni on muuten yli 400 miljoonan maailmanlaajuisilla lipputuloillaan selkeästi tuottoisin elokuva näiden ehdokkaiden joukosta, sillä West Side Story tulee kakkosena vasta 75,1 miljoonan jenkkidollarin potilla.

Don't Look Up oli ihan kliffaa hei ja hemmetin viihdyttävää menoa hetkittäin, mutta aavistuksen saman vitsin toistoa 2,5 tuntia, vaikkakin kaikki se kyynisyys on valitettavan osuvaa. Nosti kuitenkin hienosti kissan pöydälle. Nightmare Alley oli ennalta-arvattava, melko tyhjä ja mielikuvitusköyhä (Todd Browningin Freaks yhdistetään neo-noiriin) elokuva Guillermo del Toron tekeleeksi. Ihmettelen, miksi on ehdolla. Cate Blanchett kuitenkin rikkoi Olivia de Havillandin ennätyksen, sillä Blanchett on urallaan ollut mukana näyttelijänä nyt yhdeksässä Parhaan elokuvan -ehdokkuuden saaneessa elokuvassa.

Paras ohjaaja: Jane Campion, The Power of the Dog

Campion lienee Champion (ehehe). PoD:n jokainen kaunis kerroksellinen kuva on täynnä subtekstiä ja vihjailuja. Kovin haastaja pitäisi olla kirjoissani PT Anderson, joka teki hänelle epätyypillisemmän elokuvan, kun päähahmo ei ollut kamala ihminen, joka vihaa muita ihmisiä. Teki hyvää työtä kokemattomien näyttelijöiden kanssa, joiden tietty raakuus ja Andersonin selkeä rakkaus päähahmojaan kohtaan antoi elokuvalle hyvin erityislaatuisen ja Andersonille epätavallisen kipinän.

Kenneth Branagh on myös vahva ja tarina on ilahduttavan ekonominen, sillä siinä ei ole yhtään ylimääräistä pituutta tai elostelua, vaan tehokasta nöyrää tarinankerrontaa vailla tussia ja alleviivauksia.

Spielberg oli pitkästä aikaa todella hyvässä vedossa, eikä West Side Storyssa ollut sellaista vähän totuttua "rutiininomaista" visuaalista Spielberg-fiilistä. Vanha mestari kun pääsi viimein työn pariin lempigenreihinsä kuuluvassa musikaalissa. Campion muuten hävisi 1994 tässä kategoriassa Spielbergille. Silloin oli Piano vs. Schindlerin lista.

CODA:n Sian Hederin puuttuminen kummastuttaa, sillä hän oli ennakkoveikkauslistani kakkosena tai kolmosena ennen kuin ehdokkaita edes julkistettiin.

Paras näyttelijä: Will Smith, King Richard

King Richardin alussa Smithin roolihahmo vaikuttaa karikatyyrilta, mikä johtuu siitä, ettei Richard ollut tavallinen mies kaikessa svengaliudessaan ja itseriittoisuudessaan. Elokuvan kuluessa hiljalleen paljastuu kuinka loistava, hienovarainen ja monitahoinen roolisuoritus onkaan kyseessä. Yksi maailman todellisista elokuvatähdistä pokannee kolmannella ehdokkuudellaan (Ali, The Pursuit of Happyness) ensimmäisen voittonsa. Benedict Cumberbatch on oma suosikkini ja hän haastaa vahvasti, mutta Smith on populaari valinta ja napsinut palkintoja.

Andrew Garfield on musta hevonen hälle räätälöidystä roolista Tick tick boomissa, jossa ennen kaikkea hänen roolisuorituksensa imaisee katsojan mukaan koskettavalle matkalle. Samoin Being the Ricardosissa Javier Bardem Desi Arnazina on vakuuttava, vaikkei näytä yhtään tältä, millä ei oikeasti ole lopulta mitään väliä. Jos palataan yhteen lempiaiheistani: Emma Stone MJ:nä The Incredible Spider-Man -elokuvissa, niin tukan värillä ei ole mitään tekemistä näyttelyn ja eritoten näyttelytaitojen kanssa.

Ja siihen liittyen, missä vitussa on Peter Dinklage jo ensinnäkin nerokkaasti castatusta nimikkoroolista Cyranossa? (Mutku buhuuu, miekkataistelut on feikkejä, miten Dinklagen kokoinen mies voi muka voittaa 10 vastustajaa miekkataistossa ja olla romanttinen miespääosa buhuuuuhuuuuuuuuuu). Voi, erityisesti elokuvassa, jossa pointti ja tarkoitus tuppaa myös olemaan pintaa syvemmällä. Täydellinen casting Cyranoksi, johon Dinklagen elokuvan olemuksen, sekä silmien surullisuus vielä sopii täydellisesti. Lohdutonta itkemistä viimeiset 20 minuuttia, vaikka itse elokuvalla oli hukattua potentiaalia mestariteokseksi saakka.

Paras näyttelijätär: Jessica Chastain, The Eyes of Tammy Faye

Chastain katoaa intohimoprojektissaan rooliinsa tv-saarnaaja Tammy Fayena ja hän on tullut viime gaalojen perusteella takamatkalta voittajaehdokkaaksi. Elokuva myös tekee suhtautumisessaan Fayehin palveluksen Chastainille, koska se tekee Andrew Garfieldin loistavasti näyttelemästä Jim Bakerista lopulta tarinan suurimman konnan. Mutta Chastain oli loistava ja roolisuoritus transformatiivinen.

Tämä kategoria on kuitenkin melko tasainen. Olivia Colman saattaa olla paras työskentelevä näyttelijätär tällä hetkellä ja Maggie Gyllenhaalin loistava debyyttielokuva The Lost Daughter on Colmanin magneettista näytöstä aina kun hän on ruudulla. Minulla saattaa antipatioita Nicole Kidmania kohtaan, joka jahtaa näyttäviä rooleja sortuen niissä näyttelemiseen ja ylimääräiseen glamouriin. Mutta on myönnettävä, että hän herättää Lucille Ballin henkiin ja on erityisesti tv-ohjelmakohtauksissa sekä komediassa häikäisevä. Hän, sekä Bardem pelastavat muuten hengettömän, huonosti ohjatun ja rutiininomaisen biopicin kadotukselta.

Kaksi kuitenkin lienee voittotaistelun ulkopuolella. Toinen on Penelope Cruz, joka vain paranee ammatissaan iän myötä ja antaa itsestään aina jokaisen solunsa.

Kristen Stewartiin on vähän tunnuttu suhtautuvan sillä tavalla, että jo ehdokkuus on entiselle Twilight-leima otsassaan ikuisesti olevalle teini-idolille voitto. En ole nähnyt vielä yhtään kautta The Crownia ja täten Emma Corrinin versiota Dianasta, mikä saattaa olla ehkä etu. Mutta en usko, että niitä on hedelmällistä vertailla. Pablo Larrainin ominaiseen tyyliin kerrottu Spencer on enemmänkin vainoava tarina (paino sanalla tarina), joka nyt sattuu pohjautumaan oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Stewartin Diana on sankaritar psykologisessa kauhuelokuvassa, joka kamppailee säilyttääkseen identiteettinsä ja minuutensa. Täten elokuvan nimi; Spencer. Ja Stewart vangitsee Dianan olemuksen ytimen suoritukseensa ja ilman häntä koko elokuva olisi sukeltanut, koska se on yhden näyttelijän show.

Paras miessivuosa: Troy Kotsur, CODA

Kotsurin aito suoritus kuurona kalastajana, joka viimein kuulee tyttärensä laulavan koskettamalla tämän kurkkua, on aikalailla varma voittaja. Ja tämä siitä huolimatta, että Kodi Smit-McPheen hetkittäin Norman Batesia henkivä monisyinen hiippailija räjäytti yhtälailla oman pankkini. Smit-McPhee oli johtava suosikki ennakoon, mutta Kotsurin ja CODA:n mykistävä takakaarre on siivittänyt heidät selvässä johdossa loppusuoralle.

Jonain toisena vuonna jopa Ciaran Hindsin lämmin suoritus veijarimaisena isoisänä Belfastissa olisi voinut olla voittaja-ainesta. Mukava nähdä Jesse Plemons myös ehdokkaana, tehnyt jo pitkään erityisesti laadukkaita sivurooleja. Nyt sitten myös oikean elämän pariskuntana Kirsten Dunstin kanssa samaan aikaan ehdolla samasta elokuvasta.

Paras naissivuosa: Ariana DeBose, West Side Story

Laulava, tanssiva ja näyttelevä DeBose on voittanut kaiken roolistaan West Side Storyssa ansaitusti. Rita Moreno voitti alkuperäisestä roolista Oscarin ja siitä huolimatta DeBose onnistuu tekemään tämän ikonisen hahmon omakseen, sekä lisäämään siihen uusia ulottuvuuksia.

Erinomaista työtä useamman vuoden tehnyt Jessie Buckley saa viimein Oscar-tunnustusta The Lost Daughterin roolistaan ja kuten mainittua, niin voitto on vain ajan kysymys. Hän on niin kiehtova, lahjakas ja magneettinen esiintyjä. Kirsten Dunstin työ ja olemus Power of the Dogissa oli loistava, mutta hänen hahmonsa jäi minulle ensimmäisellä katsomiskerralla pieneksi arvoitukseksi, että miten hänen alamäkensä alkoi niin nopeasti ja kaikki avioliiton suhteen töksähti yhtäkkiä. Todella paljon täytyi rivien välistä hakea ja vedellä viivoja, mikä hieman satutti hahmoa ja ehkä elokuvaakin. Kaikki sinänsä täysin ymmärrettävää ja päästänhän katsojana myös kokemaan se Cumberbatchin hahmon luoma toksinen ympäristö ja vihamielisyys Dunstia sekä poikaa kohtaan yms.

Sovitettu käsikirjoitus: The Power of the Dog, Jane Campion

Campion voitti Pianosta edellisen Oscarinsa ja on ennakkosuosikki kauniisti rakennetun tilavan tarinansa kanssa, mutta haastajia riittää. Pieni toivo olisi Hamaguchin Drive My Carin yllätysvoitosta. Elokuva laajentaa Harumi Murakamin lyhyttarinan ja ottaa aineksia kahdesta muusta ukon lyhyttarinasta monikerroksiseen kolmetuntiseen elokuvaan, jossa käytetään kerronnallisena välineenä Vanja-sedän teatterituotannon harjoituksia ja Chekhovin tekstin ulottuvuuksia, mistä syntyy lopputuloksena suuri tarina rakkaudesta, surusta ja katumuksesta. Lisäksi kaiken aikaa intiimiys säilyy.

Maggie Gyllenhaalin mestarillinen debyyttielokuva oli vahvimmillaan käsikirjoituksensa saralla ja tarjoaa sekin todella vahvan haaston voitosta. Ranskalaisen elokuvaan perustuva CODA lienee ennakkoon jopa se vahvin haastaja PoD:lle, mutta itse niputtaisin sen kenties jopa vasta neloseksi.

Alkuperäinen käsikirjoitus: Licorice Pizza, Paul Thomas Anderson

Elämänmakuinen, episodimainen 70-luvun päätön nuorisotarina, jollaiselle on vaikea löytää mitään suoraa verrokkia. Ehkä pitää mennä niinkin kauas kuin Peter Bogdanovicin Last Picture Show'hin 50-60 luvun taitteeseen ulkomuistista. Andersonin olisi viimeinkin aika voittaa 11 Oscar-ehdokkuuden jälkeen jotain.

Yhtälailla nostalgisen linssin läpi mennyttä nuoruutta muisteleva Belfast lienee vahvin haastaja ja Branaghilla on 8 ehdokkuutta eri kategorioissa ilman Oscar-pystiä. Kuitenkin norjalainen The Worst Person in the World lienee Licoricen ohella se vakuuttavin tuotos tässä kategoriassa. Romanttisen draaman ja coming of agen yhdistelmässä orastavaa kolmenkympin kriisiä kytevä nuori nainen yrittää löytää pysyvää suuntaa ja stabiliteettia elämälleen.

Paras animaatio: Encanto

Olen kuullut useassa eri kontekstissa jo näin lyhyessä ajassa lauseen: "We don't talk about Bruno" / Me ei puhuta Brunosta. Lisäksi kaikki Encanton kahdeksan Lin-Manuel Mirandan laulua ylsivät jenkkien Top-100 musiikkilistalle samaan aikaan ja itse soundtrack on menestyneimpiä vuosiin. Maagista realismia henkivä Disney-musikaali on suosionsa perusteella melko varma voittaja.

Kuitenkin Netflixin Mitchells vs. The Machines dominoi animaatiokillan palkintogaalaa. Pakolaisuudesta kertova tanskalainen aikuisten animaatio Flee on voimakkaan ajankohtainen. Silti henkilökohtainen suosikkini oli Raya ja viimeinen lohikäärme, koska se oli niin odottamaton ja moderni tuotos perheanimaatioiden saralla. Taisteluita, kuolemaa, myyttejä, seikkailu videopelimäisessä apokalyptisvivahteisessa maailmassa ja erittäin pidettävät sekä persoonalliset päähahmot, tiukka narratiivi, hyvää huumoria ja paljon sydäntä.

Ulkomainen elokuva: Drive My Car, Japani

Joachim Trierin norjalaiselokuva The Worst Person In The World haastaa, mutta Yamaguchin elokuva oli sen verran muistettava meditaatio, että näinköhän on selvä peli. Ja tietysti sillä perusteella, että Drive My Car on parhaan elokuvan kategoriassa, niin eiköhän se ole selvä. Kolmantena tulee sitten fellinimäinen Sorrentinon The Hand of God.

Paras kuvaus: Dyyni, Greig Fraser

Kolikonheittoa Dyynin ja ihanan inhorealistisesti kuvatun Power of the Dogin Ari Wegnerin välillä. Lisäksi Nightmare Alleyn harvoja hyviä puolia oli Dan Laustsenin huippuhieno visuaalinen kieli. Macbethissä Bruno Delbonnelin mustavalkoinen ekspressionistinen kameratyö oli sekin häikäisevää.

Puvustus: Cruella, Jenny Beavan

Cruella oli kuin tehty tätä kategoriaa varten, vaikka itse elokuva oli ylipitkä ja ohjaaja Gillespie jatkoi samalla jo I, Tonyan aikana väsyttämään alkaneella ironisella mtv-tyylillään. Juuri ja juuri jaksoi loppuun, vaikka rakastan Emma Stonea yli kaiken näyttelijänä jo Superbadista alkaen.

Cyrano ja Dyyni varmaankin ovat haastajia. Jacqueline Durran teki Cyranossa Roxannen kostyymit, tai ainakin aloitti ne ja viime/toissa vuoden Pinokkion Massimo Cantini Parrini tuli sisään hoitamaan loput.

Toki kuten perinteistä, niin tässä kategoriassa nykyiseen aikakauteen sijoittuvat tavalliset elokuvat jäävät helposti huomiotta. Licorice Pizzassa oli siistin näköisiä ja uskottavia asusteita, jotka eivät pistäneet positiivisella tavalla silmään, vaan sulautuivat osaksi koko pakettia.

Dokumentti: Summer of Soul

Summer of Soul vs. Flee. Ensin mainittu on kuvamateriaalia Harlemin kulttuurifestivaalilta vuodelta 1969, joka on maannut jossain kellarissa näkemättä päivänvaloa. Questloven ohjaamassa dokkarissa kerrottiin, että siitä on jäänyt niin olematon historiallinen jalanjälki, että joku tapahtumassa lapsena ollutkin on epäillyt, että järjestettiinkö sellaista koskaan. Kun taas kaikki muistavat samana vuonna pidetyn Woodstockin. Musiikin ohella dokkari vie katsojansa tuohon aikakauteen ja esitti eri ihmisnäkökulmia tuon ajan politiikasta, sekä aikalaishengestä.

Attica-dokumentti oli myös melkoinen kokemus ja en tiennytkään, että siitä on noinkin paljon materiaalia tarjolla. Ja vielä kun kuulee kaikki tapahtumat ja käänteet muurien sisältä vankien itsensä, sekä jopa joidenkin vartijoiden tai heidän jälkeläistensä kuvaamana, niin lopputulos on vangitseva ja häiritsevä.

Henkilökohtainen suosikkini lienee kuitenkin meditatiivinen Ascension, joka kertoo "kiinalaisen unelman" tavoittelusta. Nykyisestä Kiinasta, jossa on priorisoitu tuottavuus ja innovaatio. Dokkarissa nähdään kiinalaisia työntekijöitä eri aloilta tehdastyön touhussa. Kuinka he ovat kuin työmuurahaisia itseään toistavien robottimaisten työtehtävien parissa. Loppuun käytettäviä ja vaihdettavissa olevia rattaita isossa mekaanisessa koneistossa, jonka tarkoitus on tuottaa rikkauksia länsimaalaisesta elämäntavasta viehtyneelle eliitille maassa, joka on kadottamassa identiteettinsä.

Lyhytdokumentti: The Queen of Basketball

Koripallodokkari yhdestä kaikkien aikojen naiskoripalloilijasta, Lusia Harris Stewartista, joka oli ensimmäinen NBA:han varattu nainen ja joka joutui lopettamaan urheilu-uransa, koska tuolloin ei ollut naisilla yliopistouran jälkeen enää mitään ammattimaista urheilusarjaa, johon siirtyä. Ainoa siirtomahdollisuus oli lähinnä äidiksi ja tavalliseen työelämään.

Henkilökohtainen suosikkini niukasti korisdokkaria ennen on When We Were Bullies, jossa jo lähes 60-vuotias elokuvantekijä lähtee selvittämään ja miettimään erästä ala-aste -iässä tapahtunutta kiusaamistilannetta, joka jätti häneen kiusaajana ikuisen häpeän jäljen. Tuota kautta katsojat siirtynevät omille muistojen valtateilleen takaisin lapsuuteen muistelemaan omia vastaavia kokemuksiaan. Itseltä löytyy kokemuksia molemmilta puolilta, valitettavasti.

On kummallista, miten lapset käyttäytyvät kuin eläimet tuossa iässä ja haistavat haavoittuvuuden, tai tarttuvat pienimpiin mahdollisiin asioihin. Kokevat yhteenkuuluvuutta toisten kustannuksella, tai vain yrittävät päästä tylsyydestä eroon ja veistää armotta huumoria muiden kustannuksella.

Mutta kieltämättä vakuuttavia ovat myös Three Songs for Benazir, jossa nuori köyhä aviomies yrittää liittyä Afghanistanin kansalliseen armeijaan (Taliban). Sekä Yhdysvaltain länsirannikon kodittomista kertova Lead Me Home, jossa mm. ihan normaalin oloinen hoitajana työskentelevä täti asuu asunnottomien asuntolassa, koska vuokrat ovat niin korkeita - eikä kehtaa sukulaisten nurkissa olla.

Paras leikkaus: Dyyni, Joe Walker

Tai sitten PoD:n Peter Sciberras. Toisaalta leikkauksessa on usein voittanut elokuva, joka on sisältänyt eniten näyttäviä leikkauksia. Tick Tick Boom on kiinnostava ja luova kerronnassaan siinä mielessä, että leikkaus ja kerronta henkii päähahmonsa sekä tämän musiikin energiaa ja rytmiä.

Paras maskeeraus: Dyyni

Kategorian on usein viime vuosina voittanut se elokuva, jossa näyttelijät on tehokkaimmin upotettu proteesien ja peruukkien alle jäljettömiin. Siinä mielessä Dyynin kanssa tiukasti kilpaileva The Eyes of Tammy Faye saattaa olla ennakkosuosikki. House of Gucci ei tekonenineen varmaankaan voittoon yllä. Mutta Dyynissä maskeeraus oli oikeasti aika vakuuttavaa ja tuoretta.

Jo nyt voi varmaankin sanoa, että Batman on ensi vuonna ennakkosuosikki.

Lyhytelokuva: Please Hold

Please Hold sijoittuu orwellilaiseen lähitulevaisuuteen, jossa kaveri joutuu vankilaan tietämättä syytä. Elokuva satirisoi Yhdysvaltojen yksityistettyä vankilapolitiikkaa, sen järkähtämätöntä byrokratiaa ja sen ympärillä pyörivää bisnestä, tuomioistuimia ja kaikkea mahdollista. Se satirisoi koko homman tiukasti automatisoituna systeeminä, jonka kitaan joutuva kaveri on kusessa. Hauska ja osuva pieni elokuva.

The Dress ja ehkä voimakkaan lopetuksensa takia Riz Ahmedin The Long Goodbye ovat myös kisaamassa voitosta.

Paras sävellys: Dyyni, Hans Zimmer

Pakko sanoa, etten henkilökohtaisesti muista mistään mitään. Tosin eikö se ole elokuvasävellysten yhden koulukunnan perusteella menestys tällöin, ettei varasta huomiota elokuvalta vaan tukee sitä. Tärykalvot tosin muistavat Dyynistä jotain.

Paras laulu: No Time To Die, Billie Eilish & Finneas O'Connell

Encantosta ei vissiin tarjottu ehdokkaaksi edes elokuvan parasta laulua ja nyt siellä on lopulta kirjoissani 3-4. paras biisi elokuvasta haastamassa Bondia, josta taas jaksetaan mainita jokapaikassa, ettei ollut yhtä hyvä biisi kuin Skyfall. Ihanko totta! Ja koska kaikki jauhaa aina näihin aikoihin niin kiinnostuneesti ja asiantuntevasti egoteista (= Emmy, Grammy, Oscar ja Tony -voittajista), niin Lin-Manuel Miranda saa omansa täyteen jos voittaa Oscarin. Jätkä on joka paikassa ollut tänä vuonna ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä, ja tahti tuntuu vain kiihtyvän. Missä vaiheessa tulee burnout, tai alkaa naama tai nimi kulua. Miten voi olla noin lahjakas?

Diane Warren on jälleen täytteenä, 13. ehdokkuus. Miettisin jo tässä vaiheessa, että ottaisinko sen vittuiluna vai ihailuna. Ei meinaan ole mitään mahdollisuuksia tänä vuonna ainakaan voittaa.

Lavastus: Dyyni

Olisi myös West Side Storya, Nightmare Alleyta ja Macbethia, sekä Power of the Dog. Siinähän ne on parhausjärjestyksessä ja kolme ensimmäistä omaa voittomahdollisuuksia. Eiköhän silti tämä ole täysin Dyynin heiniä, koska jos elokuvasta ei muuta jäänyt mieleen, niin se audiovisuaalinen massiivinen skaala.

Mutta Macbethin ekspressionismi, musta-valkoisuus ja kaiken karuus, sekä sellainen puristava ahtaus oli henkilökohtaisesti itselleni se mieleen jäävin näistä. Ja vaikka West Side Story onkin musikaali, jonka on genrenä tarkoitus olla sadunomainen sekoitus värejä ja kimalletta, niin jotenkin tarinalle olisi parempi, mikäli se olisi ollut hillitympi ja enemmän kiinni oikeassa maailmassa sekä tarinansa aikakaudessa.

Ääni: Dyyni

Tietysti West Side Story ja No Time to Die voivat haastaa, mutta oli se vain niin massiivinen ja omalla tavallaan unohtumaton kokemus kategoriassa, jossa isot äänet jylläävät.

Erikoistehosteet: Dyyni

Illan suosituimmat elokuvat sisällään pitävässä kategoriassa Marvelit jäävät jalkoihin, kun uusi maailma avautuu silmien edessä.

Lyhytanimaatio: Boxballet

Tai Bestia. En ole kuin Robin Robinin nähnyt, joten taas tökin silmät kiinni tikulla. Aardmanin Robinin etuhan olisi se, että se on ollut marras-joulukuusta asti Netflixissä tarjolla. En vain pitänyt siitä, mutta saatoin katsoa sen känkkäränkkä-tuulella.

Täytyy vielä omat viralliset veikkauslistat miettiä uudemman kerran tuossa lähipäivinä.
 

disco-stu

Jäsen
Suosikkijoukkue
JK Mylly
Hieno viesti ja tartun vain tuohon ekaan tässä ajan puutteessa.

@Buster oletko nähnyt elokuvan "Belierin Perhe" ja jos olet, miten se mielestäsi vertautuu CODA:n? Linkki IMDB

Pari aika myrkyllistä kommenttia kuulunut Ranskan suunnalta siis siitä, että ilmeisen samaa kaavaa noudattavat nämä leffat. Noh, oli ne oikeesti vähän vielä tylympiä sanamuotoja, mutta ranskalaiset onkin dramaattisia. Itse en ole vielä CODA:a nähnyt.
 

Buster

Jäsen
Hieno viesti ja tartun vain tuohon ekaan tässä ajan puutteessa.

@Buster oletko nähnyt elokuvan "Belierin Perhe" ja jos olet, miten se mielestäsi vertautuu CODA:n? Linkki IMDB

Pari aika myrkyllistä kommenttia kuulunut Ranskan suunnalta siis siitä, että ilmeisen samaa kaavaa noudattavat nämä leffat. Noh, oli ne oikeesti vähän vielä tylympiä sanamuotoja, mutta ranskalaiset onkin dramaattisia. Itse en ole vielä CODA:a nähnyt.
On nähty silloin, kun se aikanaan tuli Yle Teemalta nelisen vuotta sitten. Tavallaan. Nimittäin nukahdin ekan kolmanneksen kohdalla ja en pitänyt siitä tarpeeksi aloittaakseni enää alusta. Johtui ehkä ennakkoasenteestakin, sillä pidin sitä jotenkin epäaitona elokuvana; jonkun luomana tarkasti laskelmoituna sympatiaimijänä. Sain tosin tuon ajatuksen jo ohjelmakuvauksen lukemisesta, koska olen vähän kyyninen, ja ei leffa saanut kunnon mahdollisuutta karistaa tuota ajatusta.

Seuraavan kerran kun törmää, niin pitää antaa uusi mahdollisuus. Ehkä onni CODA:n kannalta etten nähnyt alkuperäistä, sillä kyllä se jonkin verran verottaa kokemusta jos tarina beatteineen on ympäristöjä myöten liian tuttu. Mitä olen ymmärtänyt, niin CODA ja Belierin perhe ovat pitkälti sama elokuva eri ympäristössä muutamin hienosäädöin.

Ranskalaisessa perhe oli lypsytilallisia ja veli oli nuorempi, eikä ollut yhtä merkittävässä roolissa kuin jenkkiversiossa, jossa se on vanhempi, perhettään suojeleva ja kateellinen kuulevan siskonsa kultaroolille perheessä. Ranskalaiselokuvassa myös kuulevat näyttelijät näyttelivät perheen vanhempia, mikä näkyy vissiin viittomakielen tasossa ainakin asiaan perehtyneille. Siinä lienevät selkeimmät ja helposti havaittavimmat erot.

Juoneltaan ovat myös erittäin samanlaiset. Mutta näkisin tuon enemmänkin siltä kantilta, että olemassa olevasta valmiista käsikirjoituksesta kirjoitetaan vielä viimeinen vedos. Tietysti siinä ei keksitä pyörää uudelleen, kun mielessä on jo pitkälle millainen leffa halutaan tehdä. Joten vähän näperrellään, säädellään, hiodaan ja pannaan omaa kädenjälkeä touhuun - mikä sitten ohjaajakäsikirjoittaja Hederin tapauksessa jatkuu vielä enemmän ohjaajan pallilla. Etuna jopa se, että nähdään alkuperäisen leffan kautta, miten leffa on siirtynyt sivulta ruudulle. Vaikea tuosta paketista olisi mitään avainelementtejä muuttaa, koska kaikki oli jo niin kohdallaan ja niin spesifiä.

Koko perheen voimin tehtävä vaativa työ, josta saatava elanto on kaventumassa maailman muuttumisen mukana. Kuuro ja tiivis perhe, joten luonnollisesti kauniisti laulava kuuleva kouluikäinen tytär, jonka laulua perheen on vaikea koskaan todella kuulla. Kaunista ironiaa kahdella tasolla. Tytär ainoa kuuleva ihminen perheessä ja täten korvaamaton apu kommunikoimaan perheen ja ulkomaailman välillä jo pelkästään perheen elinkeinoon liittyen. Samalla tytär on eriste kuuron perheen ja kuulevan ulkomaailman välillä. Mukava tekosyy, jonka voimin kuuro perhe voi sulkeutua omaan turvalliseen kuplaansa, kun taas teinitytär joutuu epäreilusti tasapainottelemaan kahden maailman välillä. Laulutunnit koulussa panevat ekonomisesti liikkeelle tyttären itsenäistymisen kahdella rintamalla, kun laulu-unelma etenee (jotain omaa) ja samalla rakastuu poikaan (pelkkä tämä olisi tapahtunut vielä 50-luvulla). Tyttären ensiaskeleet omaan itsenäiseen ja perheestä irralliseen identiteettiin ja elämään.

Voisihan sitä ydintä muuttamisen vuoksi muuttaa, mutta mikä olisi lopputulos. Löytyisikö samanlaista nurkkaa kommunikoida kaikki avainelementit yhtä nätissä paketissa. Olisi ainakin haastetta lähteä pyörittelemään tuosta kuuleva tyttö, kuuro perhe -lähtökohdasta jotain muuta. Vaikka tietysti nyt elokuvan nähneenä ei edes kykene siinä näkemään mitään muuta. Tekijä tietysti aina toivoo, että pyrkii perustelemaan taiteellisesti näkökulmasta oman uuden versionsa olemassaolon.
 
Viimeksi muokattu:

Bob Sacamano

Jäsen
Suosikkijoukkue
New York Rangers
Olen ennenkin todennut että niitä absoluuttisesti parhaita elokuvia on vaikea tai mahdoton laittaa paremmuusjärjestykseen jo senkin takia että riippuen päivästä haluaa nähdä(tuntea) eri tavalla.
Joinain päivinä Hohto on maailman paras elokuva, toisina Apocalypse Now, joskus taas Die Hard jne.

Tällä viikolla nuo korupuheet voi heittää roskiin koska vietetään Kummisetä -elokuvan 50vuotisjuhlaviikkoa ja sen aluksi Coppola sai tähtensä walk of famelle.

Täten juhlistankin viikon alun kunniaksi:
Hyvää Kummisetä -Viikkoa!

Elokuvahistorian paras trilogia(Gretzkyn veljekset vitsi tähän)

Kyllähän tähän vähemmälläkin miettimisellä voi yläpuolelle nostaa Kobayashin The Human Conditionin, Kiarostamin Koker-trilogian ja Rayn Apu-trilogian :)

(enemmällä miettimisellä voisi löytää vielä jotain tohon Kokerin ja Apun väliin)
 

Tifosi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Home Box Office
Kyllähän tähän vähemmälläkin miettimisellä voi yläpuolelle nostaa Kobayashin The Human Conditionin, Kiarostamin Koker-trilogian ja Rayn Apu-trilogian :)

(enemmällä miettimisellä voisi löytää vielä jotain tohon Kokerin ja Apun väliin)

Mut nyt kyse olikin ilman huumeita katsotuista elokuvista:D
 

Bob Sacamano

Jäsen
Suosikkijoukkue
New York Rangers
Mäkin luulin että Gretzky-viittaus avautuisi kaikille. Opimme että ei parane oletella.
Sehän olisi vaatinut, että tuo ensimmäinen Kummisetä olisi ollut selkeästi parempi kuin verrokkitrilogioiden parhaat ja siitä taas voi olla montaa (tai ainakin kahta) mieltä... Jotain vitsiä olisin voinut yrittää myös oletuksista ja siitä ettei Kummisetäkään usko ihmisten ymmärtävän mitään oletuksia, mutta ei tässä kiireessä (tai laiskuudessa tai mieleni köyhyydessä) nyt sit kuitenkaan saanut mitään muotoiltua.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös