Kävinpä tässä vähän aikaa sitten katsomassa prinsessa Dianasta kertovan uutuuselokuvan. Viime vuoden lopulla ensi-iltansa saanut Spencer ei pyrikään antamaan kovin kattavaa kuvaa kohteensa elämästä, sillä käsiteltävänä ajanjaksona on vain kolme Sandringhamin kartanossa vietettyä päivää jouluntienoossa 1991. Minua on aina jollakin tavalla kiehtonut koko Britannian kuningashuone ja etenkin Diana traagisine kohtaloineen. Sekä Britannian kuningashuoneen vaiheita ylipäätään että parilla viimeisimmällä kaudella myös Dianan tragediaa ansiokkaasti käsitellyt Netflix-laatusarja The Crown ei ainakaan vähentänyt tätä viehätystä. Siitä syystä päätin katsastaa tämänkin pätkän, vaikka aihetta voisi toki soimata hieman loppuunkalutuksi.
Spencer on ilmeisesti saanut ylistäviä arvioita maailmanlaajuisesti ja pääosaa esittäneelle Kristen Stewardille on povattu roolistaan jopa Oscar-ehdokkuutta. Saatan toki olla vain liian epäkulturelli ymmärtääkseni tämän taideteoksen hienoutta, mutta minuun Spencer ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Heti alussa kuvattiin pitkällisesti palveluskunnan joulujärjestelyjä Sandringhamissa ja Dianan pitkäpiimäistä automatkaa sinne (jostakin syystä hän eksyi, vaikka oli kotoisin noilta seuduilta). Myöhemminkin huomattavan suuri osa leffasta kului siihen, että Diana hortoili yksinään jossakin, mätti hullun lailla ruokaa suuhunsa tai istui vessanpöntön äärellä ykäämässä. En minä mitään action-pläjäystä kuvitellutkaan menneeni katsomaan – enkä edes pidä sellaisista –, mutta tässä mentiin paikoitellen jo liiallisen tapahtumaköyhyyden puolelle.
Vertasin leffaa automaattisesti mielessäni The Crowniin. Siinäkin saatetaan joskus kuvata pitkät pätkät vaikkapa kuningasperheen metsästysreissua tai muuta ei-niin-kiinnostavaa, mutta useimmissa jaksoissa ilmaantuu jossakin vaiheessa dramaattisempiakin käänteitä. Tai jos ei ilmaannukaan, myös ne varsinaisten tapahtumien suhteen pitkäveteiset jaksot jaksavat vetää mukaansa vivahteikkaiden hahmojen ja osaavien näyttelijöiden ansiosta. Vaikkapa The Crownin kahdella ensimmäisellä kaudella kuningatar Elizabethia esittänyt Claire Foy tai kahdella viimeisimmällä kaudella prinssi Charlesin paikoitellen epäkiitollisen roolin täyttänyt Josh O’Connor kykenivät ilmaisemaan ihan vain parilla hermostuneella hymyllä tai tuskaisella katseella hahmonsa syvimmät tunnot, vaikka mitään varsinaisia suuria tunteenpurkauksia ei olisi nähty. Oikeastaan koko näyttelijäkaarti loisti niin tuossa hienovaraisessa emootioiden ilmaisemisessa kuin ylipäätään henkilökuvien rakentamisessa.
Spencerissa puolestaan ei siis tapahdu juuri mitään, mutta myöskään henkilökuvaus tai näyttelijät eivät tee suurta vaikutusta. Suurin osa leffan kuninkaallisista hahmoista (kuningatar Elizabeth, prinssi Philip ja prinssi Charles) vilahtelevat vain taustalla ikään kuin jonkinlaisena elävänä rekvisiittana. Kartanon palvelusväki (erityisesti keittiömestari, päähovimestari ja pukija) tulee itse asiassa paremmin tutuksi kuin Dianan niin kutsuttu perhe, mutta ei heidänkään persoonaansa päästä mitenkään kummemmin paneutumaan.
Dialogi on tönkköä erityisesti Walesiin prinssiparin välillä, mutta myös Dianan palvelijoiden kanssa käymät selkeästi koskettaviksi tarkoitetut sananvaihdot kalskahtavat ontoilta. Dianan kommunikointi lastensa, erityisesti kruununprinssi Williamin, kanssa on pääosin kauheaa kuultavaa. Toivon todella, että elokuvassa esiin tuotu näkemys alakouluikäisen Williamin roolista äitinsä tukijana ei heijastele millään tavoin todellisuutta. Tuon ikäiselle saappaat olisivat olleet aivan liian suuret täytettäviksi. Ainoat onnistuneetkin keskustelut nähdään silti juuri Dianan ja hänen lastensa sekä Dianan ja palvelusväkeen kuuluneen Maggien välillä.
Harmi vain, että toimivia dialogeja on yhteensä vain kaksi koko liki parituntisen leffan aikana ja kaikki loput vuoropuhelut on tuomittu puisevuuteen. Ei kauhean hyvä suhde.
Varmasti sivuhenkilöiden häivyttäminen ja etenkin prinssiparin keskinäisen dialogin kankeus ovat olleet ihan tietoisia valintoja ohjaaja Pablo Larraínilta ja käsikirjoittaja Steven Knightilta. Näin on pyritty selvästi korostamaan Dianan kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta ja muutenkin sitä, että hän oli tuossa ympäristössä ihan "out of place". Harmi vain, että nyt keskiöön jää yksinomaan Dianan hahmo ja häntä näyttelevä Kristen Steward, jotka eivät mitenkään riitä kantamaan elokuvaa.
En ole varma, epäonnistuiko tämä versio kaikkien rakastamasta prinsessasta enemmän käsikirjoituksen vai näyttelijän takia, mutta molemmilla on luultavasti osuutensa asiaan. Verrattuna vaikkapa The Crownin näkemykseen, Spencerin hahmoon ei ole alkuunkaan saatu vangittua sitä aidon Dianan herkkyyttä ja lämpöä.
Prinsessaan on yritetty hieman ontuvasti tuoda väriä karkeaa kielenkäyttöä korostamalla – "vittu" kuuluu hänen jokapäiväiseen sanavarastoonsa ja eräässä vaiheessa hän muun muassa ilmoittaa uudelle pukijattarelleen aloittavansa piakkoin masturbointisession. Diana itse asiassa kiroili oikeastikin kuin turkkilainen ainakin ainoassa minun näkemässäni hänen haastattelussaan, mutta Spencerin versio hänestä nojasi liikaakin tuohon. Henkilökuvan rakentamisessa ei ole voitu onnistua asianmukaisesti, jos leffan Dianasta jää päällimmäisenä mieleen rivoudet.
Kristen Stewardin roolisuoritusta on tosiaan ylistetty jopa Oscarin arvoiseksi, joten taidan olla melko kerettiläinen mielipiteineni lytätessäni sen maanrakoon. Voipi olla, että itseltäni vain jostakin syystä meni hänen roolityönsä hienous ohitse. Kyse ei tosin voinut olla ainakaan mistään ennakkoluuloista, sillä en etukäteen tiennyt kuka pääosassa olisi enkä elokuvaa katsoessani edes tunnistanut näyttelijää tuoksi Twilight-elokuvien legendaarisen puupökkelömäiseksi tähdeksi. Ei hän sentään enää ollut elekieleltään tai replikoinniltaan niin väkinäinen kuin silloin aikoinaan, mutta valitettavasti hän ei myöskään kyennyt välittämään Dianan kokemaa tuskaa tai ahdistusta ainakaan niin, että se olisi ulottunut ruudun tälle puolen. Enkä minä siis mitään yliampuvaa teatraalisuutta olisi kaivannut – kerroinhan juuri arvottavani esimerkiksi Crown-tähtien hienovaraisen tunneilmaisun korkealle. Stewardin näyttelyssä en vain havainnut viitteitä minkäänlaisesta tunteiden välittämisestä, sen enempää hienovaraisesta kuin muustakaan. Teki elokuvan Diana mitä hyvänsä, vaikkapa jotakin sinänsä ahdistavaa aktiviteettia kuten pakonomaista ahmimista tai oksentamista, minusta tuntui vain yhdentekevältä.
Olisinkin toivonut leffaan enemmän sellaisia jo itsessään dramaattisia tapahtumia, jotka olisivat herättäneet katsojassa reaktioita näyttelijän vaisuudesta huolimatta. Oli toki selvää, ettei Diana voinut esimerkiksi kuolla, sillä se olisi varmasti herättänyt yleisössä pahaa verta epätodenmukaisena käänteenä, kun eihän hän oikeastikaan kuollut tuolloin. Vaikkapa jokin kunnon itsemurhayritys tai muu onnettomuus olisi kuitenkin voinut tulla kysymykseen. Myönnän toki, että leffa paransi loppua kohden otettaan dramaattisen sisällön suhteen. Dianan mielenterveyden järkkymistä kuvattaessa tunnelma yltyi paikoitellen jopa hieman psykedeeliseksi. Varmaan oli haettu jonkinlaista kontrastia pitkäpiimaisen aloituksen ja tiivistunnelmaisemman lopetuksen välille. Kontrastit on tietenkin aina ihan hyvä juttu, mutta tässä tapauksessa muutos tuli liian myöhään eikä ollut riittävän huomattava pelastaakseen leffaa tylsyyden suosta.
Silti Spencer paransi kuin sika juoksuaan, mutta aivan viimeiset kohtaukset olivat niin epärealistisia, että meni melkein maku koko hommasta.
Annan Spencerille kuitenkin 2/5, koska oli se ainakin ajoittain ihan komeaa katseltavaa. The Crown on tosin ollut vieläkin komeampi.
Spencer on ilmeisesti saanut ylistäviä arvioita maailmanlaajuisesti ja pääosaa esittäneelle Kristen Stewardille on povattu roolistaan jopa Oscar-ehdokkuutta. Saatan toki olla vain liian epäkulturelli ymmärtääkseni tämän taideteoksen hienoutta, mutta minuun Spencer ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Heti alussa kuvattiin pitkällisesti palveluskunnan joulujärjestelyjä Sandringhamissa ja Dianan pitkäpiimäistä automatkaa sinne (jostakin syystä hän eksyi, vaikka oli kotoisin noilta seuduilta). Myöhemminkin huomattavan suuri osa leffasta kului siihen, että Diana hortoili yksinään jossakin, mätti hullun lailla ruokaa suuhunsa tai istui vessanpöntön äärellä ykäämässä. En minä mitään action-pläjäystä kuvitellutkaan menneeni katsomaan – enkä edes pidä sellaisista –, mutta tässä mentiin paikoitellen jo liiallisen tapahtumaköyhyyden puolelle.
Vertasin leffaa automaattisesti mielessäni The Crowniin. Siinäkin saatetaan joskus kuvata pitkät pätkät vaikkapa kuningasperheen metsästysreissua tai muuta ei-niin-kiinnostavaa, mutta useimmissa jaksoissa ilmaantuu jossakin vaiheessa dramaattisempiakin käänteitä. Tai jos ei ilmaannukaan, myös ne varsinaisten tapahtumien suhteen pitkäveteiset jaksot jaksavat vetää mukaansa vivahteikkaiden hahmojen ja osaavien näyttelijöiden ansiosta. Vaikkapa The Crownin kahdella ensimmäisellä kaudella kuningatar Elizabethia esittänyt Claire Foy tai kahdella viimeisimmällä kaudella prinssi Charlesin paikoitellen epäkiitollisen roolin täyttänyt Josh O’Connor kykenivät ilmaisemaan ihan vain parilla hermostuneella hymyllä tai tuskaisella katseella hahmonsa syvimmät tunnot, vaikka mitään varsinaisia suuria tunteenpurkauksia ei olisi nähty. Oikeastaan koko näyttelijäkaarti loisti niin tuossa hienovaraisessa emootioiden ilmaisemisessa kuin ylipäätään henkilökuvien rakentamisessa.
Spencerissa puolestaan ei siis tapahdu juuri mitään, mutta myöskään henkilökuvaus tai näyttelijät eivät tee suurta vaikutusta. Suurin osa leffan kuninkaallisista hahmoista (kuningatar Elizabeth, prinssi Philip ja prinssi Charles) vilahtelevat vain taustalla ikään kuin jonkinlaisena elävänä rekvisiittana. Kartanon palvelusväki (erityisesti keittiömestari, päähovimestari ja pukija) tulee itse asiassa paremmin tutuksi kuin Dianan niin kutsuttu perhe, mutta ei heidänkään persoonaansa päästä mitenkään kummemmin paneutumaan.
Dialogi on tönkköä erityisesti Walesiin prinssiparin välillä, mutta myös Dianan palvelijoiden kanssa käymät selkeästi koskettaviksi tarkoitetut sananvaihdot kalskahtavat ontoilta. Dianan kommunikointi lastensa, erityisesti kruununprinssi Williamin, kanssa on pääosin kauheaa kuultavaa. Toivon todella, että elokuvassa esiin tuotu näkemys alakouluikäisen Williamin roolista äitinsä tukijana ei heijastele millään tavoin todellisuutta. Tuon ikäiselle saappaat olisivat olleet aivan liian suuret täytettäviksi. Ainoat onnistuneetkin keskustelut nähdään silti juuri Dianan ja hänen lastensa sekä Dianan ja palvelusväkeen kuuluneen Maggien välillä.
Dianan ja poikien jutellessa humorisesti mieluisimmista joulunviettotavoistaan ja Maggien paljastaessa täysin puskista ihastuneensa Dianaan ylletään jopa jonkinasteiseen herkkyyteen.
Varmasti sivuhenkilöiden häivyttäminen ja etenkin prinssiparin keskinäisen dialogin kankeus ovat olleet ihan tietoisia valintoja ohjaaja Pablo Larraínilta ja käsikirjoittaja Steven Knightilta. Näin on pyritty selvästi korostamaan Dianan kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta ja muutenkin sitä, että hän oli tuossa ympäristössä ihan "out of place". Harmi vain, että nyt keskiöön jää yksinomaan Dianan hahmo ja häntä näyttelevä Kristen Steward, jotka eivät mitenkään riitä kantamaan elokuvaa.
En ole varma, epäonnistuiko tämä versio kaikkien rakastamasta prinsessasta enemmän käsikirjoituksen vai näyttelijän takia, mutta molemmilla on luultavasti osuutensa asiaan. Verrattuna vaikkapa The Crownin näkemykseen, Spencerin hahmoon ei ole alkuunkaan saatu vangittua sitä aidon Dianan herkkyyttä ja lämpöä.
Prinsessaan on yritetty hieman ontuvasti tuoda väriä karkeaa kielenkäyttöä korostamalla – "vittu" kuuluu hänen jokapäiväiseen sanavarastoonsa ja eräässä vaiheessa hän muun muassa ilmoittaa uudelle pukijattarelleen aloittavansa piakkoin masturbointisession. Diana itse asiassa kiroili oikeastikin kuin turkkilainen ainakin ainoassa minun näkemässäni hänen haastattelussaan, mutta Spencerin versio hänestä nojasi liikaakin tuohon. Henkilökuvan rakentamisessa ei ole voitu onnistua asianmukaisesti, jos leffan Dianasta jää päällimmäisenä mieleen rivoudet.
Kristen Stewardin roolisuoritusta on tosiaan ylistetty jopa Oscarin arvoiseksi, joten taidan olla melko kerettiläinen mielipiteineni lytätessäni sen maanrakoon. Voipi olla, että itseltäni vain jostakin syystä meni hänen roolityönsä hienous ohitse. Kyse ei tosin voinut olla ainakaan mistään ennakkoluuloista, sillä en etukäteen tiennyt kuka pääosassa olisi enkä elokuvaa katsoessani edes tunnistanut näyttelijää tuoksi Twilight-elokuvien legendaarisen puupökkelömäiseksi tähdeksi. Ei hän sentään enää ollut elekieleltään tai replikoinniltaan niin väkinäinen kuin silloin aikoinaan, mutta valitettavasti hän ei myöskään kyennyt välittämään Dianan kokemaa tuskaa tai ahdistusta ainakaan niin, että se olisi ulottunut ruudun tälle puolen. Enkä minä siis mitään yliampuvaa teatraalisuutta olisi kaivannut – kerroinhan juuri arvottavani esimerkiksi Crown-tähtien hienovaraisen tunneilmaisun korkealle. Stewardin näyttelyssä en vain havainnut viitteitä minkäänlaisesta tunteiden välittämisestä, sen enempää hienovaraisesta kuin muustakaan. Teki elokuvan Diana mitä hyvänsä, vaikkapa jotakin sinänsä ahdistavaa aktiviteettia kuten pakonomaista ahmimista tai oksentamista, minusta tuntui vain yhdentekevältä.
Olisinkin toivonut leffaan enemmän sellaisia jo itsessään dramaattisia tapahtumia, jotka olisivat herättäneet katsojassa reaktioita näyttelijän vaisuudesta huolimatta. Oli toki selvää, ettei Diana voinut esimerkiksi kuolla, sillä se olisi varmasti herättänyt yleisössä pahaa verta epätodenmukaisena käänteenä, kun eihän hän oikeastikaan kuollut tuolloin. Vaikkapa jokin kunnon itsemurhayritys tai muu onnettomuus olisi kuitenkin voinut tulla kysymykseen. Myönnän toki, että leffa paransi loppua kohden otettaan dramaattisen sisällön suhteen. Dianan mielenterveyden järkkymistä kuvattaessa tunnelma yltyi paikoitellen jopa hieman psykedeeliseksi. Varmaan oli haettu jonkinlaista kontrastia pitkäpiimaisen aloituksen ja tiivistunnelmaisemman lopetuksen välille. Kontrastit on tietenkin aina ihan hyvä juttu, mutta tässä tapauksessa muutos tuli liian myöhään eikä ollut riittävän huomattava pelastaakseen leffaa tylsyyden suosta.
Silti Spencer paransi kuin sika juoksuaan, mutta aivan viimeiset kohtaukset olivat niin epärealistisia, että meni melkein maku koko hommasta.
Yritettiin rakentaa muka jotain onnellista loppuratkaisua, mutta oli Charlesilta ja kumppaneilta aivan älytöntä päästää lapset (mukaan lukien koko kansakunnan toivo William) selvästi mielenterveydeltään jo likipitäen luhistuneen äitinsä matkaan. Sitten he vain ajoivat iloisesti auringonlaskuun ilman tietoakaan mistään henkivartijoita tai muusta. Ei tuntunut kauhean uskottavalta.
Annan Spencerille kuitenkin 2/5, koska oli se ainakin ajoittain ihan komeaa katseltavaa. The Crown on tosin ollut vieläkin komeampi.