Alku oli sekavan oloinen, enkä ymmärrä miksi se oli mukana, juoneen ei tullut mitään uutta.
Kenneth Branagh hoiti roolinsa tyydyttävästi, mutta ei korvaa David Suchettia- kukapa hänet voisikaan korvata? - ja oli parempi kuin edellisen Kuolema Niilillä elokuvan
pääosan esittäjä Peter Ustinov.
( Huomautus: David Suchettia esitti Poirotia televioasarjassa jaksossa Kuolema Niilillä, mutta ei vuonna 1978 kun elokuva esitettiin ensimmäistä kertaa).
Salome Otterbourne olikin ammattia myöten erilainen mitä kirjassa, mikä oli mielestäni hyvä asia.
Elokuvan loppu jäi mietityttämään: Miksi Poirot meni kuuntelemaan Salomen harjoitusta klubille ja ajoi viiksetkin??
Arvosanaksi 2,5/5, ihan kelvollista ajanvietettä. Alkua ja loppua hiomalla voisi olla 3/5, elokuvaa hieman lyhentämällä 3,5.
Tästä Scorsese & Coppola -keskustelusta nousi mieleen kysymys, kuinka paljon arvon palstatoverit ylipäätään katsovat vanhoja klassikoita tai muuta elokuvaa kuin amerikkalaisten tarjonta? Muutamat tuntuvat ylettäneen elokuvasivistyksensä syvemmälle kuin pintavesiin, mutta miten mennään laajemmalla otannalla?
Tänä vuonna on mulla tullut katsottua noin 25 elokuvaa ja näistä vain yksi on amerikkalainen, kaksi taas brittiläisiä, eli koitan suosia ei-amerikkalaista. Tämä siksi että tuo Yhdysvalloista tuleva tavara dominoi niin totaalisesti lähes kaikkia viihteen osa-alueita, että oikeastaan vaatii tietoisia pyrkimyksiä altistaa itseään muunlaiselle kamalle. Eiköhän pitkällä aikavälillä jakauma kuitenkin kallistu sinne Hollywoodin puolelle, mutta pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja huomattavan erityylistä tavaraa tulee eri puolilta maailmaa.
Tuo ketjussa mainittu Nebraska kyllä kiinnostaa toden teolla, pitää ehkä jo tänään illalla katsella se.
Tuli katsottua männä viikonloppuna tuo uusin Scream-pätkä. Se oli siis nimetty ihan vain ytimekkäästi "Screamiksi", vaikka itse asiassa kyseessä taitaa olla jo vitososa tuosta elokuvasarjasta. Tämä oli itselleni ihka ensimmäinen kokemus kyseisen sarjan parissa, mikä oli varmaan ihan hyväkin, sillä nyt en ainakaan voinut ärsyyntyä mahdollisista edellisosista kierrätetyistä ideoista. Aiempiin leffoihin ainakin viitattiin tiuhaan tahtiin, mutta kyllä tässä uutukaisessa kuitenkin pysyi ihan hyvin kärryillä ilman varsinaisia ennakkotietoja niistä. Tosin olisihan noista viittauksista varmasti saanut enemmän irti, jos muutkin Screamit olisivat olleet tuttuja. Minä en siis tiennyt niistä muuta kuin sen, että genrenä on slasher ja murhaaja on sonnustanut sellaiseen puikulanaamariin, jonka olen joskus nähnyt veljenpoikani lelulaatikossa. Eli siinä minun lähtökohtani tämän elokuvan katsomiselle.
Laitan koko arvioni varmuuden vuoksi spoilereihin, etten tule epähuomiossa pilanneeksi kenenkään katselunautintoa, jos sellaisesta nyt voi tämän tekeleen kohdalla puhua.
Eli joo, ei tämä nyt kovin suurta vaikutusta tehnyt. Ehkä vika on suurimmaksi osaksi itsessäni, sillä vaikka kauhugenre on sinänsä mieleeni, niin tusinaslasherit eivät. Eli joku voisi ihan perustellusti ihmetellä, miksi näitä pitää sitten väkisin katsoa.
En oikein itsekään tiedä. Kauhuelokuvan pitäisi kyetä täyttämään neljä kriteeriä ollakseen kirjoissani edes etäisesti onnistunut. Nuo kriteerit ovat (satunnaisessa järjestyksessä) persoonallisuus, yllättävyys, uskottavuus ja psyykeen pureutuminen. Viimeksi mainitulla tarkoitan siis psykologisen jännitteen rakentamista verellä mässäilyn sijasta.
Yksikään slasher ei ole koskaan kyennyt täyttämään kaikkia noita kriteerejä – eikä kyllä oikein voisikaan, sillä edustaahan neljäs niistä pitkälti slasherin vastakohtaa. Tämä Scream ei kuitenkaan täyttänyt yhtäkään.
Ensinnäkään leffa ei keksinyt pyörää uudestaan missään suhteessa eikä kyllä varmaan siihen pyrkinytkään. Vaikken pysty arvioimaan, missä määrin se oli pelkkä kopio aikaisemmista Ghostfacen seikkailuista, niin mielleyhtymät moniin muihin joskus näkemiini kauhuleffoihin – vaikkapa Halloweeniin ja Psykoon – olivat käsinkosketeltavia. Tämä tosin oli varmasti ihan itsetarkoituksellista ja ehkä jopa itse tarkoitus, mutta minä olen vähän sitä mieltä, että jos jokin kohtaus on jo joskus tehty, niin miksi sitä enää uudestaan tekemään.
Ennalta-arvattavuus kohosi myös elokuvan aikana ties kuinka monenteen potenssiin. Oikeastaan jokaisen tappotapauksen kohdalla katsojalle (jos kohta ei hahmoille) oli jo hyvän aikaa edeltävästi selvää, että kohta ottaa ohraleipä. Vähäisetkin pelottavuuden edellytykset vesitettiin siis sillä, ettei mitään yllätysmomentteja edes yritetty rakentaa. Mielestäni olisi toiminut paljon tehokkaammin, jos Ghostface olisi vain yhtäkkiä ponkaissut jostain ilman mitään ennakkovaroitusta. Olisin lisäksi kaivannut enemmän katsojien odotuksilla leikittelyä toiseenkin suuntaan. Siis olisi annettu ymmärtää, että pian tulee noutaja jollekulle, mutta kyseessä olisikin ollut pelkkä hämäys. Se olisi tuonut touhuun edes pientä arvaamattomuuden tuntua.
Uskottavuudellakaan leffaa ei ollut pilattu. En viitsi edes mainita mitään hahmojen liioitellusta idioottimaisuudesta tai suorastaan yliluonnollisesta sitkeydestä. Kaipa sitten on kuuluvinaan tähän genreen, että jos jonkin oven takana väijyy aivan ilmiselvästi murhaaja, niin päähenkilö menee typeryyksissään kuitenkin avaamaan kyseisen oven ja saakin alta aikayksikön vaikkapa puukon kitusiinsa. Parinkymmenen veitseniskunkin jälkeen hahmot saattavat pysyä ihan iloisesti topillaan, eikä erityisesti pahiksia pysäytä edes muusiksi hakkaaminen tai karrelle palaminen. Nämä ovat kuitenkin ihan kauhun peruskauraa edustavia epärealistisia elementtejä, joten kai niiden kanssa on vain opittava tulemaan toimeen.
Tässä Screamissa itse juonikin vain oli perustuksiltaan epäuskottava. Poliisi ei muka ollut kiinnostunut laittamaan tikkua ristiin leffan alkupuolella tapahtuneen verityön selvittämiseksi, joten päähenkilönuoret joutuivat ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Mitään järjellistä syytä virkavallan omituiselle saamattomuudelle ei esitetty, joten kyseessä oli selvästi vain kömpelö keino saada päähenkilöt tapahtumien kuumimpaan kärkeen. Sinänsä ihan ymmärrettävä pyrkimys, mutta se olisi pitänyt selittää jotenkin paremmin.
Juoni oli myös yhdistetty harvinaisen ontuvasti aiempien leffojen tapahtumiin. Oli ihan selvää, että tämänkertaisen murha-aallon takana oli joku ihan toinen kuin se alkuperäinen Ghostface-murhaaja. Siitä huolimatta kaikki tuntuivat kuvittelevan, että alkuperäistä tapausta selvittäneellä kolmikolla Dewey, Gale ja Sidney olisi jotakin oikeaa sisäpiirintietoa tämän uudenkin murhaajan mielenliikkeistä. Tuo alkuperäiskolmikko myös vaikutti henkilökohtaisella tasolla omituisen kiinnostuneelta tästä uudesta tappotöiden sarjasta, vaikka eihän sillä varsinaisesti ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. Galen ja Sidneyn rynnistäminen takaisin kaupunkiin olisi tuntunut perustellulta, jos sama vanha murhaaja olisi päässyt jälleen valloilleen ja he olisivat halajaneet lopullista välienselvittelyä tämän kanssa (vähän niin kuin Laurie Strode vuoden 2018 Halloweenissa), mutta nyt koko hommassa ei vain ollut mitään logiikkaa.
Mitään psykologista jännitystä ei todellakaan missään vaiheessa rakennettu, enkä kyllä sellaista ollut odottanutkaan. Leffa oli alusta loppuun ihan silkkaa verellä mässäilyä, niin kuin oli varmasti tarkoituskin. Minua sellainen ei vain pelota ollenkaan. Ymmärrän silti, että slasher on tietysti slasheria, mutta kyllä tämänkin lajityypin sisällä olisi syytä muistaa, että väkivalta ja äkkikuolemat menettävät vain tehonsa ihan jatkuvalla syötöllä esiintyessään. Enkä myöskään pidä liian suorasukaisesta asiaan menemisestä – ensin olisi syytä vähän lämmitellä ja nostattaa hiljalleen tunnelmaa.
Oli leffassa silti joitain ihan onnistuneitakin kauhuelementtejä. Ensinnäkin tappajan kasvojen peittäminen on aina tyylikäs pelottelukeino, sillä tuntematonta me pelkäämme kaikkein eniten (juuri siksi niissä edellä mainituissa Halloweeneissakin on tiettyä tenhoa). Tässä tapauksessa naamiot toki putosivat lopussa, mutta niin kauan kun murhaajaa näytettiin vain siihen naurettavaan puikulanaamariin sonnustautuneena, hänet saattoi itse kukin mielessään kuvitella aivan sanoin kuvaamattomaksi hirvitykseksi. Toisaalta leffassa tuli vastaan muutamia ihan toimivia jump scare -kohtiakin, vaikka ne nyt ovat aika halpahintainen keino säikytellä katsojia. Samin hallusinaatiotkin tuntuivat ajoittain hieman karmivilta, vaikka en tiedä oliko se edes mitenkään tarkoituksellista. Tuntui myös ihan jännältä, kun kauhuleffan hahmot puhuivat jatkuvasti itse siitä, miten kauhuleffojen hahmot yleensä toimivat ja pyrkivät sitten välttämään nuo pahimmat sudenkuopat (useimmiten epäonnistuneesti).
Mitä tulee hahmoihin noin muuten, he olivat enimmäkseen niin väritöntä ja pintapuolisesti kuvattua porukkaa, että jo senkin takia leffan jännitystaso laski noista vähäisistä onnistuneista elementeistä huolimatta kuin lehmän häntä. Jos henkilöt ovat yhdentekeviä, heidän kohtalonsakin tuntuu yhdentekevältä. Ketä kiinnostaa, vaikka joku joku persoonaton puupökkelö vuotaisi kuiviin. Muutoin varsin tasapaksusta hahmogalleriasta erottuivat sentään edukseen se vanha kehäraakki Dewey ja puukotusuhrin sisar Sam. Heitä yritettiin edes hieman syventää, joskin kieltämättä aika päälleliimatusti. Pidin silti kohtauksesta, jossa Sam ja hänen sisarensa puivat lapsuuden traumojaan ja silloista välirikkoaan – tuossa dialogissa oli yllättäen aitoa herkkyyttä. Deweyta ja Samia esittävien David Arquetten ja Melissa Barreran eläytyminen rooleihinsa tuntui myös vakuuttavalta ainakin muuhun vaisuun näyttelijäkaartiin verrattuna. Edes Deweyn kuolema ei kuitenkaan pahemmin koskettanut, vaikka hahmo olikin ihan symppis ja näyttelijä ihan hyvä. En tiedä minkä verran Samin kuolema olisi liikuttanut, kun sitä ei päästy ainakaan tämän leffan puitteissa näkemään, mutta tuskinpa kovin paljoa sekään. Kyllähän nuokin kaksi hahmoa (Dewey ja Sam) nimittäin jäivät melkoisiksi paperinukeiksi, vaikka heissä oli ainoina edes hieman yritystä.
Leffan loppuratkaisu pilasi sitten lopullisesti koko jutun. Pointsit tosin siitä, että ainakaan minä en onnistunut arvaamaan murhaajan/murhaajien henkilöllisyyttä etukäteen. Kuvittelin itse asiassa Samin suorittaneen verityöt jonkinlaisten harhojen vallassa, mutta yllättäen kaiken takana olivatkin hänen poikaystävänsä ja siskonsa kaveri, eli viime metreillä saavutettiin vihdoin jonkinlaista ennalta-arvaamattomuuden tuntua. Syyllisten motiivi vain oli ihan yliampuvan älytön. Kyllähän maailmaan hulluja mahtuu ja fanien reaktiot vaikkapa The Last Jediin todistavat tämän, mutta ainakaan toivoakseni kukaan ei oikeasti alkaisi sentään tehtailla murhia vain luodakseen "requelin" jollekin vanhalle elokuvasarjalle.
Tiedostan kyllä, ettei Screamin ollut tarkoituskaan olla mikään vakavasti otettava kauhuleffa vaan lähinnä parodia sellaisesta. Ymmärtääkseni sarjan edellisissäkin osissa on ollut villakoiran ytimenä ikään kuin naureskella slasher-genren iänikuisille kliseille ja sillä linjalla tämä uutukainenkin luonnollisesti jatkoi. Itse en kuitenkaan lämmennyt idealle ihan jo senkään vuoksi, että minua eivät yleensäkään viehätä pääosin komediallisille aineksille rakentuvat viihde- tai taideteokset – olivat ne sitten elokuvia, ohjelmia, kirjoja tai biisejä. Enkä nyt tarkoita, että kaiken pitäisi olla aivan kuolemanvakavaa. Toki huumoria saa ja mielellään pitääkin olla mausteena, mutta mielenkiintoni vangitsemiseksi vaaditaan muutakin. Kauhun ja komiikan yhdistäminen ei kuitenkaan toimi, sillä on vaikea pelätä ja nauraa samanaikaisesti. Ehkä Screamin olikin tarkoitus yksinomaan naurattaa, mutta minun kohdallani sekään ei valitettavasti onnistunut. Huumorintajunsa tietysti kullakin ja saatan itse olla vain takakireä tosikko, mutta ainoastaan muutamat hahmojen meta-analyysit slasher-henkilöiden yleisimmistä toimintatavoista irrottivat minusta vaisuja hymähdyksiä. Muuten keskityin lähinnä yrittämään lietsoa itseäni kauhufiiliksiin, mikä epäonnistui surkeasti.
Eli summa summarum: tämä ei siis ollut ihan minun palani kakkua, jos kohta ei nyt ihan täysi susikaan. Kiinnostavammalla hahmovalikoimalla homma olisi voinut toimiakin. Annan vaikkapa kaksi tähteä viidestä.
Tykään yksin luontoa vastaan leffoista, eikä Against the ice tehnyt poikkeusta
Kormakur tuottajana(tai ohjaajana) takaa aina jotain, ja tälläkertaa sen, että lumi on lunta, eikä hollywood loskaa.
Leffa kertoo vuoden 1909 tanskalainen tutkimusmatkailija Ejnar Mikkelsen ja yhden miehistöön kuuluneen Iver Iversenin vaelluksesta Grönlannissa, kun nämä pyrkivät todistamaan, että Grönlanti on yhtenäinen saari. .. koska USA teki vaatimuksia Grönlannin suhteen.
Kaksikko joutui reissullaan taistelemaan nälkää, kylmyyttä ja jääkarhuja vastaan, mutta yllättävän uskottavasti.
Eihän nää tarinat mitään yllättävää tai uutta yleensä tarjoa, mutta ei tarttekkaan, jos toteutus on laadukas.
...jaa niin, katoin mää tän uuden Kingsmanin kun leffalippu oli umpeen menossa.. siitä jäi mieleen vain se, että miksköhän mää sen katoin. Aivan päätön pätkä "vähän" väritetyllä historialla. Visuaalisuus ei lohduta, jos tarina on tyhjää täynnä.
Katsoin tänään The Adam Project-leffan. Juoni oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia kuin reikäjuusto, nuorempi Adam oli ärsyttävä ja näsäviisas pentu
eikä olisi yhtään harmittanut vaikka hänet oltaisiin deletoitu lopussa
Ryan Reynolds veti sen saman roolin kuin jokaisessa elokuvassa missä on näytellyt: oli ärsyttävän riitainen tyyppi joka väitteli muiden kanssa koko leffan ajan ja oli muka hauska. No ok, ensimmäinen Deadpool-leffa oli ihan hyvä ja Reynoldsin geneerinen roolisuoritus sopi siihen elokuvaan. Olisi mukava nähdä, osaako tyyppi näytellä vakavaakin roolia. Hänen kannattaisi valita erilaisia rooleja eikä mennä sieltä missä aita on matalin.
The Adam Project, en suosittele kenellekään, alkoi lähinnä vain ärsyttämään 5/10.
Lähdin siitä, että leffassa on 12-vuotias poika, joten se on suunnattu suurinpiirtein sellaisille. Rule of cool voimassa ja jos katsojalla on mitään taipumusta miettiä, että onko tässä järkeä, niin sitten kannattaa jättää suosiolla väliin. Jos sitä pystyy katsomaan pikkupojan kirkkain silmin, niin viihdyttävä hyvänmielen leffa.
Katsoin tänään The Adam Project-leffan. Juoni oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia kuin reikäjuusto, nuorempi Adam oli ärsyttävä ja näsäviisas pentu
eikä olisi yhtään harmittanut vaikka hänet oltaisiin deletoitu lopussa
Ryan Reynolds veti sen saman roolin kuin jokaisessa elokuvassa missä on näytellyt: oli ärsyttävän riitainen tyyppi joka väitteli muiden kanssa koko leffan ajan ja oli muka hauska. No ok, ensimmäinen Deadpool-leffa oli ihan hyvä ja Reynoldsin geneerinen roolisuoritus sopi siihen elokuvaan. Olisi mukava nähdä, osaako tyyppi näytellä vakavaakin roolia. Hänen kannattaisi valita erilaisia rooleja eikä mennä sieltä missä aita on matalin.
The Adam Project, en suosittele kenellekään, alkoi lähinnä vain ärsyttämään 5/10.
Oletko nähnyt Buried -nimistä elokuvaa? Siinä Reynolds on elävältä haudattuna jossain päin Irakia eikä tuossa leffassa ole oikeastaan yhtään huumorikohtausta. Todella intensiivinen kuvaus hyöstettynä Reynoldsin vakavalla roolisuorituksella, josta pääsee nauttimaan oikein kunnolla, sillä leffassa ei näy muita näyttelijöitä. Klaustrofobiasta kärsiville ei välttämättä se kaikkein ihanteellisin leffa.
Rdiley Scottin ohjaama kulttielokuva tuli vihdoin nähtyä kokonaisuudessaan. Muutama vuosi sitten aloin katsella tätä kyseistä leffaa, mutta mielenkiinto lopahti aika nopeasti. Nyt päätin kokeilla uudelleen.
Lyhyesti sanottuna: ihan ok, muttei mikään erikoinen. Ei lähelläkään esimerkiksi Labyrintin tasoa, vaan jossain siellä Päättymättömän tarinan kolmannen osan tasolla. Mia Sara oli oma hurmaavan seksikäs itsensä, jopa unibrow:lla (yhteenkasvaneilla kulmakarvoilla) ja Tim Curry oli ihan hyvä paholaisena. Komea maski hällä, muuten.
Häiritsevintä koko leffassa oli Tom Cruise, joka oli kuin joku naapurin pervo ukko erityisesti Mia Saran kanssa jakamissaan kohtauksissa. Ei mitenkään vahva suoritus häneltä, jos totta puhutaan. Toinen häiritsevä asia leffassa olivat lukuisat faktiset virheet (lammen jäätyminen muutamassa minuutissa esimerkkinä), aika heikko tarinankerronta sekä yleisesti ottaen varsin halvalta tuntuva lopputulos. Leffa oli myös aivan liian pitkä.
Oliko musa Goldsmithiä vai Tangerine Dreamia?
Universal lykkäs Amerikan teatterijulkaisua vuoteen 1986, jotta he voisivat korvata Jerryn Goldsmithin musan Tangerine Dreamin musalla (huonompi score imo) ja tän jenkkiversion MTV video olikin sit Bryan Ferryn ”Is your love strong enough”
USA versio on 87 min ja EU versio 95min ja DC on 113min
Loput opn erilaisia:
Amerikkalaisessa teatteriversiossa Jack ja Lili näkevät, kuinka yksisarviset löytää toisensa ja juoksevat sit yhdessä auringonlaskuun metsäkeijujen ja yksisarvisten tervehtimänä. Darkness tarkkailee heitä nauraen.
Eurooppalainen versio päättyy siihen, että sekä Jack että Lili juoksevat kohti auringonlaskua, mutta ilman Darknessin lopullista esiintymistä.
Director's Cutissa Lili herää Jackin kanssa, joka yrittää vakuuttaa hänelle, että hän näki vain unta, mutta Lili ei lopulta ole vakuuttunut. He tunnustavat todellisen rakkautensa toisilleen, mutta ymmärtävät elävänsä kahdessa eri elämäntavassa, minkä vuoksi Lili pyytää jatkamaan pelkkää platonista suhdetta. Jack, joka on tyytyväinen tähän pyyntöön, hyväksyy. Lili palaa kotiinsa hoitamaan velvollisuutensa ja lupaa käydä hänen luonaan uudelleen. Jack juoksee iloisesti kohti auringonlaskua metsäkeijujen ja elvytettyjen yksisarvisten tervehtimänä (VMP)
..leffateatterissa tuli nähtyä, silloin ei fantasialeffoille oikein ollu kysyntää ja tuotanto sähläsä sen lasten ja aikuisten leffan väliä venkutellen. Kun ne selkeet lastenleffat oli menestyneet, niin tässäkään ei ois saanu olla liian "vakavia" teemoja jne
Kävinpä tässä vähän aikaa sitten katsomassa prinsessa Dianasta kertovan uutuuselokuvan. Viime vuoden lopulla ensi-iltansa saanut Spencer ei pyrikään antamaan kovin kattavaa kuvaa kohteensa elämästä, sillä käsiteltävänä ajanjaksona on vain kolme Sandringhamin kartanossa vietettyä päivää jouluntienoossa 1991. Minua on aina jollakin tavalla kiehtonut koko Britannian kuningashuone ja etenkin Diana traagisine kohtaloineen. Sekä Britannian kuningashuoneen vaiheita ylipäätään että parilla viimeisimmällä kaudella myös Dianan tragediaa ansiokkaasti käsitellyt Netflix-laatusarja The Crown ei ainakaan vähentänyt tätä viehätystä. Siitä syystä päätin katsastaa tämänkin pätkän, vaikka aihetta voisi toki soimata hieman loppuunkalutuksi.
Spencer on ilmeisesti saanut ylistäviä arvioita maailmanlaajuisesti ja pääosaa esittäneelle Kristen Stewardille on povattu roolistaan jopa Oscar-ehdokkuutta. Saatan toki olla vain liian epäkulturelli ymmärtääkseni tämän taideteoksen hienoutta, mutta minuun Spencer ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Heti alussa kuvattiin pitkällisesti palveluskunnan joulujärjestelyjä Sandringhamissa ja Dianan pitkäpiimäistä automatkaa sinne (jostakin syystä hän eksyi, vaikka oli kotoisin noilta seuduilta). Myöhemminkin huomattavan suuri osa leffasta kului siihen, että Diana hortoili yksinään jossakin, mätti hullun lailla ruokaa suuhunsa tai istui vessanpöntön äärellä ykäämässä. En minä mitään action-pläjäystä kuvitellutkaan menneeni katsomaan – enkä edes pidä sellaisista –, mutta tässä mentiin paikoitellen jo liiallisen tapahtumaköyhyyden puolelle.
Vertasin leffaa automaattisesti mielessäni The Crowniin. Siinäkin saatetaan joskus kuvata pitkät pätkät vaikkapa kuningasperheen metsästysreissua tai muuta ei-niin-kiinnostavaa, mutta useimmissa jaksoissa ilmaantuu jossakin vaiheessa dramaattisempiakin käänteitä. Tai jos ei ilmaannukaan, myös ne varsinaisten tapahtumien suhteen pitkäveteiset jaksot jaksavat vetää mukaansa vivahteikkaiden hahmojen ja osaavien näyttelijöiden ansiosta. Vaikkapa The Crownin kahdella ensimmäisellä kaudella kuningatar Elizabethia esittänyt Claire Foy tai kahdella viimeisimmällä kaudella prinssi Charlesin paikoitellen epäkiitollisen roolin täyttänyt Josh O’Connor kykenivät ilmaisemaan ihan vain parilla hermostuneella hymyllä tai tuskaisella katseella hahmonsa syvimmät tunnot, vaikka mitään varsinaisia suuria tunteenpurkauksia ei olisi nähty. Oikeastaan koko näyttelijäkaarti loisti niin tuossa hienovaraisessa emootioiden ilmaisemisessa kuin ylipäätään henkilökuvien rakentamisessa.
Spencerissa puolestaan ei siis tapahdu juuri mitään, mutta myöskään henkilökuvaus tai näyttelijät eivät tee suurta vaikutusta. Suurin osa leffan kuninkaallisista hahmoista (kuningatar Elizabeth, prinssi Philip ja prinssi Charles) vilahtelevat vain taustalla ikään kuin jonkinlaisena elävänä rekvisiittana. Kartanon palvelusväki (erityisesti keittiömestari, päähovimestari ja pukija) tulee itse asiassa paremmin tutuksi kuin Dianan niin kutsuttu perhe, mutta ei heidänkään persoonaansa päästä mitenkään kummemmin paneutumaan.
Dialogi on tönkköä erityisesti Walesiin prinssiparin välillä, mutta myös Dianan palvelijoiden kanssa käymät selkeästi koskettaviksi tarkoitetut sananvaihdot kalskahtavat ontoilta. Dianan kommunikointi lastensa, erityisesti kruununprinssi Williamin, kanssa on pääosin kauheaa kuultavaa. Toivon todella, että elokuvassa esiin tuotu näkemys alakouluikäisen Williamin roolista äitinsä tukijana ei heijastele millään tavoin todellisuutta. Tuon ikäiselle saappaat olisivat olleet aivan liian suuret täytettäviksi. Ainoat onnistuneetkin keskustelut nähdään silti juuri Dianan ja hänen lastensa sekä Dianan ja palvelusväkeen kuuluneen Maggien välillä.
Dianan ja poikien jutellessa humorisesti mieluisimmista joulunviettotavoistaan ja Maggien paljastaessa täysin puskista ihastuneensa Dianaan ylletään jopa jonkinasteiseen herkkyyteen.
Harmi vain, että toimivia dialogeja on yhteensä vain kaksi koko liki parituntisen leffan aikana ja kaikki loput vuoropuhelut on tuomittu puisevuuteen. Ei kauhean hyvä suhde.
Varmasti sivuhenkilöiden häivyttäminen ja etenkin prinssiparin keskinäisen dialogin kankeus ovat olleet ihan tietoisia valintoja ohjaaja Pablo Larraínilta ja käsikirjoittaja Steven Knightilta. Näin on pyritty selvästi korostamaan Dianan kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta ja muutenkin sitä, että hän oli tuossa ympäristössä ihan "out of place". Harmi vain, että nyt keskiöön jää yksinomaan Dianan hahmo ja häntä näyttelevä Kristen Steward, jotka eivät mitenkään riitä kantamaan elokuvaa.
En ole varma, epäonnistuiko tämä versio kaikkien rakastamasta prinsessasta enemmän käsikirjoituksen vai näyttelijän takia, mutta molemmilla on luultavasti osuutensa asiaan. Verrattuna vaikkapa The Crownin näkemykseen, Spencerin hahmoon ei ole alkuunkaan saatu vangittua sitä aidon Dianan herkkyyttä ja lämpöä.
Prinsessaan on yritetty hieman ontuvasti tuoda väriä karkeaa kielenkäyttöä korostamalla – "vittu" kuuluu hänen jokapäiväiseen sanavarastoonsa ja eräässä vaiheessa hän muun muassa ilmoittaa uudelle pukijattarelleen aloittavansa piakkoin masturbointisession. Diana itse asiassa kiroili oikeastikin kuin turkkilainen ainakin ainoassa minun näkemässäni hänen haastattelussaan, mutta Spencerin versio hänestä nojasi liikaakin tuohon. Henkilökuvan rakentamisessa ei ole voitu onnistua asianmukaisesti, jos leffan Dianasta jää päällimmäisenä mieleen rivoudet.
Kristen Stewardin roolisuoritusta on tosiaan ylistetty jopa Oscarin arvoiseksi, joten taidan olla melko kerettiläinen mielipiteineni lytätessäni sen maanrakoon. Voipi olla, että itseltäni vain jostakin syystä meni hänen roolityönsä hienous ohitse. Kyse ei tosin voinut olla ainakaan mistään ennakkoluuloista, sillä en etukäteen tiennyt kuka pääosassa olisi enkä elokuvaa katsoessani edes tunnistanut näyttelijää tuoksi Twilight-elokuvien legendaarisen puupökkelömäiseksi tähdeksi. Ei hän sentään enää ollut elekieleltään tai replikoinniltaan niin väkinäinen kuin silloin aikoinaan, mutta valitettavasti hän ei myöskään kyennyt välittämään Dianan kokemaa tuskaa tai ahdistusta ainakaan niin, että se olisi ulottunut ruudun tälle puolen. Enkä minä siis mitään yliampuvaa teatraalisuutta olisi kaivannut – kerroinhan juuri arvottavani esimerkiksi Crown-tähtien hienovaraisen tunneilmaisun korkealle. Stewardin näyttelyssä en vain havainnut viitteitä minkäänlaisesta tunteiden välittämisestä, sen enempää hienovaraisesta kuin muustakaan. Teki elokuvan Diana mitä hyvänsä, vaikkapa jotakin sinänsä ahdistavaa aktiviteettia kuten pakonomaista ahmimista tai oksentamista, minusta tuntui vain yhdentekevältä.
Olisinkin toivonut leffaan enemmän sellaisia jo itsessään dramaattisia tapahtumia, jotka olisivat herättäneet katsojassa reaktioita näyttelijän vaisuudesta huolimatta. Oli toki selvää, ettei Diana voinut esimerkiksi kuolla, sillä se olisi varmasti herättänyt yleisössä pahaa verta epätodenmukaisena käänteenä, kun eihän hän oikeastikaan kuollut tuolloin. Vaikkapa jokin kunnon itsemurhayritys tai muu onnettomuus olisi kuitenkin voinut tulla kysymykseen. Myönnän toki, että leffa paransi loppua kohden otettaan dramaattisen sisällön suhteen. Dianan mielenterveyden järkkymistä kuvattaessa tunnelma yltyi paikoitellen jopa hieman psykedeeliseksi. Varmaan oli haettu jonkinlaista kontrastia pitkäpiimaisen aloituksen ja tiivistunnelmaisemman lopetuksen välille. Kontrastit on tietenkin aina ihan hyvä juttu, mutta tässä tapauksessa muutos tuli liian myöhään eikä ollut riittävän huomattava pelastaakseen leffaa tylsyyden suosta.
Silti Spencer paransi kuin sika juoksuaan, mutta aivan viimeiset kohtaukset olivat niin epärealistisia, että meni melkein maku koko hommasta.
Yritettiin rakentaa muka jotain onnellista loppuratkaisua, mutta oli Charlesilta ja kumppaneilta aivan älytöntä päästää lapset (mukaan lukien koko kansakunnan toivo William) selvästi mielenterveydeltään jo likipitäen luhistuneen äitinsä matkaan. Sitten he vain ajoivat iloisesti auringonlaskuun ilman tietoakaan mistään henkivartijoita tai muusta. Ei tuntunut kauhean uskottavalta.
Annan Spencerille kuitenkin 2/5, koska oli se ainakin ajoittain ihan komeaa katseltavaa. The Crown on tosin ollut vieläkin komeampi.
Onkohan kuinkakin suuri rikos olla katsomatta West Side Storyn alkuperäistä versiota ennen tätä Spielbergin remakea? Olen joskus tunnin verran katsonut sitä alkuperäistä, mutta yhä se on pysynyt yhtenä aniharvoista Best Pictureista, joita en ole loppuun asti katsonut. Mainittakoon tähän yhteyteen, että kaikki muut tämän vuoden nominaatit nähneenä en ole ollenkaan ennakko-odotusten eli The Power of the Dogin kannalla, vaan urheiluelokuva King Richardin, josta Will Smith sentään pokkasee parhaan miespääosapystin.
Muistan kuin eilisen päivän tämän peruskoulun 8. luokan syysloman 1997, kun yhtäkkiä heräsin n. klo 4 lomamökissämme, jossa oli noin 20 ihmistä. Miksi minä yksin, yhtäkkiä heräsin keskellä yötä ilman mitään syytä? Koko mökki oli hiiren hiljainen. Hetken ihmeteltyäni vaivuin takaisin uneen. Muutama tunti myöhemmin heräsin siihen, kun tv:n äärellä pauhasivat kaikki muut paitsi minä.
Muistan kuin eilisen päivän tämän peruskoulun 8. luokan syysloman 1997, kun yhtäkkiä heräsin n. klo 4 lomamökissämme, jossa oli noin 20 ihmistä. Miksi minä yksin, yhtäkkiä heräsin keskellä yötä ilman mitään syytä? Koko mökki oli hiiren hiljainen. Hetken ihmeteltyäni vaivuin takaisin uneen. Muutama tunti myöhemmin heräsin siihen, kun tv:n äärellä pauhasivat kaikki muut paitsi minä.
The Power of the Dog kuuluu niihin elokuviin, joita minä en ymmärrä. Ensimmäisellä yrityksellä jouduin lopettamaan katselun noin puolen tunnin kohdalla, koska en löytänyt elokuvasta mitään syytä miksi jatkaisin katsomista. Äärimmäisen puuduttavaa katsottavaa, eikä edes sinänsä nimekäs näyttelijäkaarti onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä. Jopa Benedict Cumberbatch tuntui epätavallisen vastenmieliseltä television ruudulla. Okei, roolinsa oli olla vastenmielinen, mutta sen pystyy tekemään myös tavalla joka puhuttelee katsojaa.
Kautta-aikain parhaita musikaaleja, niin stagella kuin leffassa. Loistavia biisejä Bernsteinilta ja Sondheimilta ja tietty Shakesparen ajaton tarina.. en kyllä voi käsittää, miten tuosta ei pidä, jos musikaalia lähtee katsomaan. On sitten kyse kummasta leffaversiosta tahansa, tai minkä tahansa teatterin lavalla nähtynä.
Biiseistä on tehny covereita lähes kaikki Salt n Pepasta Litlle Richardiin.. ja se vasta onkin versio!
Koska kaikki scif… Siis koska koko leffa oli kuvattu Tampereella, niin täytyhän sitä mennä bongaan kuvauspaikkoja. Ja hyvin tamperelainen niitä tunnistikin sisätiloja myöden.
Leffassa SciFi:ä on se, että ihmisten kloonaus on arkipäivää, nykyaikaa on kännykät ja videopuhelut, mutta telkat olohuoneissa on kivasti putkitelkkareita.
Kyseessä on pienen budjetin draama.. tai siis sanotaan nyt niin, että ohjaaja ei oikein teidä, mitä leffaltaan haluaa. Väillä näyttelijät vetävät draamaa, välillä parodiaa, välillä ollaan satiirisia. Toki parodisella ottella saadaan hyvää huumoria ja yhteiskunta jossa eletään, antaa mahdollisuuden satiirille, mutta nää kyllä sekotetaan sitten draamalla välissä.
Juonta sen enempää lähde paljastamaan, se on ihan hyvä, mutta asetelmasta ois saanu niin paljon enemmän irti, jos ohjaaja ois päättäny, millasta leffaa ollaan tekemässä.
Tamperenäkymistä johtuen ihan ehdoton leffa ainakin tamperelaisille.
EDIT: Jaa niin, mainittakoon, että leffaa ei ole tekstitetty, joten jos englanti ei ole hallussa, ei kande mennä
Kaksi varmasti monen odottamaa elokuvaa nähty, toinen lievä ja toinen suuri pettymys.
Licorice Pizza 7,5/10
Inherent Vice jäi jostain syystä katsomatta (pitää ottaa heti työn alle), mutta kaikista muista Paul Thomas Andersonin elokuvista olen tykännyt ja yksi on kenties ikuisesti omalla top 10-listallanikin (Magnolia). Lakritsipitsa palaa PTA:lle ilmeisen rakkaaseen 1970-luvun Los Angelesiin ja elokuvan estetiikka myötäilee paljon Boogie Nightsia ja teemakin on samantyyppinen, vaikka eri maailmassa noin muuten mennäänkin.
Elokuvassa on pieniä rytmitysongelmia, mutta se on hauska ja kyyninen kuvaus kunnianhimosta ja pakosta päästä elämässä eteenpäin. Pakko on niin kova, että pääparin ikäerosta tuli pitkäksi aikaa kohujuttu jo ennen elokuvan julkaisua, mutta plääh. Mistä meille on iskostunut kuva, että elokuvien pitäisi olla oikeamielisiä tai ihanteellisia? Koko ajatus on tylsä ja typerä. Se on ollut mielenkiintoista huomata, että asia (päähenkilöjen ikäero on joko sivuutettu tai tulkittu mielestäni väärin lähes kaikissa lukemissani kritiikeissä.
Useimmat ovat tulkinneet päähenkilöiden suhteen joko jonkinlaisena teinifantasian toteutumisena (teinipoika saa ihailemansa naisen) tai ikään kuin ohjaaja ei olisi tiedostanut kuvion outoutta tai osittaista ällöttävyyttäkin (28-vuotias nainen kuiskaa 15-vuotiaalle rakastavansa tätä).
En nyt sano olevani erehtymätön tulkitsija, mutta ainakin itse näin Alanan hahmon koko elokuvan päähenkilönä. Hän on hukassa oleva, elämäänsä kyllästynyt kotona asuva aikuinen, joka - varmasti ajalle tyypilliseen tapaan - näkee tilanteessaan realistisimmaksi poispääsytieksi varakkaan miehen löytämisen. Hän ei kuitenkaan kuulu seurapiireihin, ei ole poikkeuksellisen kaunis tai kyvykäs tai mitään muutakaan. Koko elokuvan aikana hän tarttuukin kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin mitä hänelle tarjoutuu. Kun kykypoliitikon valinta entisen ystävän sijaan osoittautuu virheliikuksi, vasta sitten Alana tajuaa 15-vuotiaan pojan olevan hänen todennäköisin tiensä ulos elämänsä joko kuvitteellisesta tai todellisesta vankilasta.
Licorice Pizza ei todellakaan ole mikään kaunis rakkauselokuva. Sellaisena sitä ovat suomalaisista medioista kuitenkin pitäneet mm. Helsingin Sanomat ja Episodi. Ei voi käsittää. Tai ehkä olen väärässä omassa tulkinnassani.
The Batman 5,5/10
Alun alkaen minulla ei ollut mitään odotuksia jälleen kerran uudistetulta Batman-sarjalta, mutta syksyn aikaan korvaani kantautuneet huhut aikuisten kauhubätmänistä saivat minut kuitenkin kiinnostumaan ja lopulta aika innollakin odottamaan tätä leffaa. Totta kai lähes täysin huomiotta jättämäni supersankarigenre kuitenkin tuotti massiivisen pettymyksen.
Ensimmäisen tunnin jälkeen olin jopa hieman innoissani, mutta elokuvan rullatessa loppuun se rikkoo oikeastaan kaikki antamansa lupaukset. Visuaalisesti se on suurimman osan elokuvasta kiinnostava ja sisältää hyvin tehtyjä kohtauksia. Musiikin käyttö on paikoin jopa poikkeuksellisen hienoa seurattavaa. Pattinsonin Batman-tulkinnassakin on potentiaalia, tämä bättis on masentunut ja rikkinäinen aiempaa kiinnostavammalla tavalla. Poliisileikitkin ovat - ehkä vähän huvittavallakin tavalla - tulleet uutuutena mukaan.
Kyseessä on kuitenkin lopulta tylsä ja kliseisesti käsikirjoitettu elokuva, jonka odotettu aikuismaisuus ja kauhuelementitkin hukataan, koska tästäkin on pitänyt tehdä lastenelokuva PG13-meininkeineen. Hyvä visuaalinen ilme ja toimiva alkuasetelma rikkoutuvat tyhmään juoneen ja pökkelöön juustoiseen dialogiin.
Ei voi kun ihmetellä tämänkin keskinkertaisuuden menestystä kriitikkojen kynän alla. IMDB-arvosanan vielä ymmärtää supersankarifanipoikien ahkeruuden myötä, mutta miten kukaan voi olla sitä mieltä, että käsikirjoituksessa olisi jotain erityistä omaperäisyyttä tai edes synkkyyttä? Ainoa mielenkiintoinen juonenkäännekin - Thomas Waynen puhtoisuuden murtaminen - viedään katsojalta kuin tikkunekku nenän edestä kun suunnilleen seuraavassa kohtauksessa maine palautetaan.
Tuossa olisi ollut jotain Batman-universumissa mukavaa vaihtelua ja aitoja harmaansävyjä, jotka tässäkin elokuvassa ovat muuten varsin päälle liimattuja. Hyvä vs. paha, siinä on tämänkin elokuvan asetelma vigilante-systeemien ongelmien käsittelystä huolimatta. Supersankarielokuvien jäytävä perusongelma eli puuduttava ennalta-arvattavuus vaivaa tätäkin. Juuri tämän takia Nolanin The Dark Knight on Batman-elokuvien ylivoimainen ykkönen. Se vyöryttää katsojalle tunne-elämyksiä ja yllättävyyttä niin paljon kuin lajityyppi sallii.
The Batman sen sijaan vesittää hommansa aivan tyystin. Itse perustarinaan (pääjuonena myyty korruptio-case) kunnolla keskittymällä olisi voitu saada jotain aikaan, mutta sen sijaan tähänkin on ollut pakko ympätä joku eeppinen loppukahina, jonka kaavamaisuus ja tuhatvuotiset kliseiset läheltä piti-kohtaukset saivat minut kiroilemaan lähes ääneen leffateatterissa. Jos ensimmäinen tunti voisi olla jopa 7,5/10-tasoa, viimeinen tunti on ihan täyttä kuraa ja varmistivat osaltani sen, että tätä Batman saakaa oletettavasti lukuisine jatko-osineen en aio seurata loppuun.
Ehkä tunnustukseni elokuvalle on, että on sinänsä saavutus saada näin vähän sisältöä toimintapitoiseen kolmeen tuntiin.
Päivitetään vielä lyhäreiden osalta. Boldasin lisäykset, niin ei sekoitu oma mitätön panos muiden työteliäämpään panokseen. Lisäksi ei mene sekaisin lyhärit ja pitkät elokuvat.
Netflix
Don't Look Up
The Power of the Dog
tick, tick...Boom!
The Hand of God
The Mitchells vs. the Machines Robin Robin
Audible
Lead Me Home
Three Songs for Benazir
HBO Max
King Richard
Dune
Disney+
Encanto
Cruella
Free Guy
Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings
Luca
Raya and the Last Dragon
Summer of Soul
Ehdokkana olevat biisit varmaan jokainen osaa itse Youtubesta tai muualta hakea ja kuunnella, mikäli kiinnostusta löytyy.
Nettivuokraamoissa ja/tai julkaistu levyllä
No Time to Die
Coda
Four Good Days
(toki myös suuri osa suoratoistoleffoista löytyy vuokraamoistakin)
Tällä hetkellä elokuvateattereissa (riippuen toki paikkakunnasta)
West Side Story
Nightmare Alley
Spencer
House of Gucci
Spider-Man: No Way Home
Tulossa elokuvateattereihin (ensi-iltapäivät Finnkinon sivuilta)
Parallel Mothers 4.3.
Belfast 11.3.
Licorice Pizza 11.3.
Drive My Car 18.3.
The Worst Person in the World 18.3.
Ei tietoa Suomen julkaisusta
Flee
The Lost Daughter
The Eyes of Tammy Faye
Cyrano
Ascension
Attica
Writing with Fire
Lunana: A Yak in the Classroom
Lyhärit, näitä tippuu Youtubeen varmasti vielä epävirallisiltakin kanavilta. Yleensä aina paria vajaa kaikki saanut katsotuksi: Ala Kachuu – Take and Run
The Dress
On My Mind
When We Were Bullies
Bestia (Beast)
Boxballet
Ja perään vielä muutama poiminta, joiden ehkä odotettiin saavan ehdokkuuksia, mutta jäivät ilman:
The French Dispatch - vuokraamoissa
C'mon C'mon - ensi-ilta 25.2.
Passing - Netflix
The Last Duel - Disney+
The Green Knight - vuokraamoissa
In the Heights - HBO Max
Annette - nyt teattereissa ------------------------------
Last Night in Soho - saattaapi edelleen löytyä teattereista. Kuvauksesta vähän odottelin.
Red Rocket - ei tietoa
Sankari (A Hero) - ensi-ilta 11.2.
Respect - Apple TV:stä ainakin vuokrattavana (Jennifer Hudson oli puheissa naispääosaan, mutta jäi lopulta laulussakin ilman). Elokuva itsessään on aika tusinabiopic.
The Tender Bar - Amazon Prime, Ben Affleck sivuosasta puheissa.
I'm Your Man - ei tietoa. Oli R&A:ssa mukana jo 2021.
Nopeasti katsoin nuo lyhärit läpi, joten virheet mahdollisia. Itsellä oli pidempikin lista ylenkatsottuja, kun veikkailin noita ehdokkaita etukäteen hypen ja omien katsomisten perusteella, mutta ehdin jo deletoida.
EDIT: Muuten Pedro Almodovarin Parallel Mothers ei ollut taaskaan Espanjan ehdokasvalinta parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi. Onko tämä nyt sitten jotain politiikkaa, vai kukaan ei ole profeetta omalla maallaan -touhua. Ei ollut eka kerta Pedron kohdalla.
Olisi muuten taas mielenkiintoista kuulla palstaveljien ennustuksia Oscar - kategorioiden voittajista ja ylipäätään suosikkileffoja näistä ehdokkaista.
Itsellä parhaan elokuvan ehdokkaista vasta muutamia katsottuna. Power of the dog joka oli 4.5/5 omissa kirjoissa. Veikkaan että Campion parhaan ohjaajan palkinnon siitä nappaa mutta parhaan elokuvan palkinnosta en niin varma enää ole. Dyynillä, Nightmare Alleylla (nyt muuten katsottavissa jo Disney+:ssa) ja Don't look Upilla ei mahdollisuuksia parhaan elokuvan kategoriassa liene ole. Licorice Pizza myös jakanut jonkun verran mielipiteitä eikä siitä ns buzzia ole ollut.
Onko Codalla ja King Richardilla mahdollisuuksia? Tänään olisi tarkoitus katsella Coda.
edit: Coda näköjään voittanut Producers guildin parhaan elokuvan palkinnon viime yönä joten voitto Oscareissa siis täysin mahdollinen.
Olen ennenkin todennut että niitä absoluuttisesti parhaita elokuvia on vaikea tai mahdoton laittaa paremmuusjärjestykseen jo senkin takia että riippuen päivästä haluaa nähdä(tuntea) eri tavalla.
Joinain päivinä Hohto on maailman paras elokuva, toisina Apocalypse Now, joskus taas Die Hard jne.
Tällä viikolla nuo korupuheet voi heittää roskiin koska vietetään Kummisetä -elokuvan 50vuotisjuhlaviikkoa ja sen aluksi Coppola sai tähtensä walk of famelle.
Täten juhlistankin viikon alun kunniaksi:
Hyvää Kummisetä -Viikkoa!
Elokuvahistorian paras trilogia(Gretzkyn veljekset vitsi tähän)
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt!Kirjaudu / Rekisteröidy
