Tuli vastikään nähtyä Kuolema Niilillä -leffa, joten siitä pari sanaa.
En ollut koskaan aikaisemmin katsonut yhtäkään Hercule Poirot -filmatisointia tai muutakaan Agatha Christien teoksiin perustuvaa elokuvaa tai sarjaa. Sivistymättömäksi moukaksi en kuitenkaan tunnustaudu, sillä Christien kirjallinen tuotanto on kyllä minulle varsin tuttua. Sen verran ahkera rouva oli kyseessä, että en varmasti ole ehtinyt lukea kaikkia hänen aikaansaannoksiaan, mutta etenkin Poiroteja ja Marpleja on tullut tahkottua urakalla. Olenkin pitänyt niistä, mutta elokuvallisessa muodossa nämä teokset eivät ole kiinnostaneet minua, sillä Christie kirjoittaa varsin juonivetoisesti eikä hänen kirjoissaan ole yleensä mitään erityisen visuaalisia kohtauksia. Juonenkuljetus toimii useimmiten paremmin kirjaformaatissa, joten kun mitään erityisen näyttäviä elementtejäkään ei ollut odotettavissa, en uskonut elokuvaformaatilla olevan mitään tarjottavaa Christien hengentuotosten suhteen. Eksyin kuitenkin tämän uunituoreen Kuolema Niilillä -sovituksen pariin viime viikonloppuna, koska teki vain mieli mennä pitkästä aikaa elokuviin eikä oikein muutakaan ollut silloin tarjolla kotikaupunkini Finnkinossa. Olin varmaan joskus ammoin lukenut alkuperäisteoksen, mutta en muistanut siitä mitään, joten saatoin aloittaa filmin katsomisen ihan puhtaalta pöydältä niin sanotusti.
Kuolema Niilillä -elokuvan on ohjannut ja siinä sivussa pääroolin esittänyt brittinäyttelijä nimeltä Kenneth Branagh. Itselleni hänkin oli aivan uusi tuttavuus, mutta kuulemma hän on tekaissut jokunen vuosi sitten version myös Idän pikajunan arvoituksesta. Minulta oli mennyt ihan ohi, että tällainen Poirot-uusintafilmatisointien sarja on ylipäätään tekeillä. Kuvittelinkin nyt meneväni katsomaan jotakin ikiaikaisen vanhaa, ihan vain nostalgiasyistä jälleen teattereissa pyörivää tekelettä. Hämmästys oli siis valtava, kun ruudulle lävähti Branagh, joka ei näytä yhtään siltä minunkin ohimennen joskus telkkarissa bongaamaltani alkuperäiseltä Hercule Poirotin näyttelijältä eikä varsinkaan kirjojen perusteella ko. hahmosta luomaltani mielikuvalta. En oikeastaan tottunut Branaghin naamaan koko parituntisen pläjäyksen aikana, mikä kieltämättä hieman häiritsi katselunautintoani. Saattaa kuulostaa pinnalliselta ja sitähän se toki onkin, mutta ei Hercule Poirotilla vain voi olla ruskeita viiksiä!!!
Kun tästä järkytyksestä päästiin ylitse, niin kyllähän tuota ihan mielellään katsoi. Agathan Christien juonet ovat pääsääntöisesti ihan kelpo tavaraa, sillä useimmat niistä sisältävät yhden tai parikin ihan hyvää twistiä ja lisäksi on aina yhtä mielenkiintoista yrittää pähkäillä omilla pienillä harmailla aivosoluillaan murhaajan henkilöllisyyttä. Tämä Kuolema Niilillä tosin käynnistyi varsin hitaasti ja hieman hajanaisesti.
Ensimmäisessä kohtauksessa näytettiin Poirotin vanhaan rakastettuun liittyvä takauma, jolla ei ollut imho juuri mitään merkitystä leffan varsinaisten tapahtumien kannalta. Sitten siirryttiin nykyaikaan seuraamaan Hercule Poirotin vierailua eräissä juhlissa ja sen jälkeen hänen näennäistä lomailuaan Afrikassa. Uusia hahmoja esiteltiin toisensa perään, eikä murhasta tai edes sen uhasta ollut tietoakaan ennen kuin vasta about puolivälin tienoilla.
Mielestäni aloitus oli itse asiassa (siis muutenkin kuin uuden Poirotin näyttelijän sulatteluun liittyvien probleemien vuoksi) suorastaan tympäisevää katsottavaa, mutta kyllähän tuo juoni sitten itse asian pääsemisen jälkeen alkoi jotenkuten maistua. Tämäkin Poirotin seikkailu sisälsi nimittäin joitakin ihan toimivia twistejä, ja aivonystyrätkin pääsivät jälleen koetukselle.
En voi varsinaisesti vertailla Kuolema Niilillä -leffaa ja -kirjaa toisiinsa, kun en kerran muista viimeksi mainitusta mitään enkä edes varmuudella sitä, olenko kyseistä opusta koskaan lukenutkaan. Oletan nyt kuitenkin, että ko. teos on aika lailla samaa maata kuin Christien muukin tuotanto. Siltä pohjalta sanottakoon, että hänen kirjojensa plussapuolena tähän elokuvaan verrattuna on, että niissä juonta on mielestäni helpompi seurata ja hjuumoria on myös jonkin verran enemmän.
Juonen seuraamisen ongelmat liittyvät siihen, että Christien hahmogalleria on aina suht laaja, eikä sellaista ole leffaa katsoessa kovin helppo saada pysymään aivokopassaan järjestyksessä. Itselläni on sen verran huono kasvomuisti, että muista ulkoisesti erottuva Poirot oli pitkään ainoa tunnistamani hahmo tuosta Kuolema Niilillä -rainan poppoosta. Loppua kohti henkilöt alkoivat toki jäädä paremmin mieleen ja jopa erottua toisistaan, mutta huomattavan suuri osa katselunautinnostani tuhraantui siinä, että tipahtelin jatkuvasti kärryiltä hahmoista ja heidän välisistään suhteista. Christien kirjoja lukiessa henkilögalleria on helpompi ottaa haltuun, koska ensimmäisellä sivulla on yleensä kätevä hahmolista ja vaikkei olisikaan, on muutenkin vaivatonta palata vaikka hieman takaisinpäin, jos sattuu unohtamaan jonkun tai ajatukset lähtevät muuten vain harhailemaan. Leffaa nyt ei oikein voi kelata jatkuvasti taaksepäin, ainakaan jos sen katsoo elokuvateatterissa. Niinpä jos jokin asia sattuu menemään ohi, niin se on sitten voi voi.
En toki tarkoita, että minun hajamielisyyteni katsojana tai suoranaista prosopagnosiaa lähentelevät hankaluuteni ihmiskasvojen tunnistamisessa olisivat millään muotoa vaikkapa ohjaaja Kenneth Branaghin syytä. Yritän vain selittää, miksi minun oli vaikeampi päästä jyvälle tästä elokuvasta kuin Christien kirjoista. Monesti meni kokonaisia kohtauksia ihan vain miettiessäni, että keitäs hittoja nuokin tyypit taas olivatkaan. Mutta se on tietysti ihan oma häpeäni.
Sen sijaan huumorin puutteen laskisin kyllä ihan oikeaksi viaksi tälle elokuvalle enkä esimerkiksi henkilökohtaisesta huumorintajuttomuudestani johtuvaksi. Christien kirjat kun ovat monesti aika hulvattomia niin kerronnan sanavalintojen, dialogin kuin hahmojen hullunkurisen käytöksenkin osalta. Filmatisoinnissa on toki mahdotonta ilmentää ensiksi mainittua, mutta dialogiin tai hahmojen toimintaan olisi hyvinkin voinut ujuttaa enemmän huumoripitoista sisältöä. Nyt ainoastaan yksi Poirotin repliikki herätti nauruntyrskähdyksiä salissa, mikä oli sääli (tai no olihan tietty kiva, että edes se yksi).
Leffan vahvuutena Christien kirjoihin verrattuna puolestaan oli, että sen perusteella sai tarkemman kuvan miljöistä, henkilöiden ulkonäöistä ja muistakin ulkoisista puitteista. Voi toki tuntua itsestäänselvältä, että moisista asioista muodostuu selkeämpi käsitys leffaa katsomalla kuin kirjaa lukemalla, mutta itse asiassa nautin kyllä yleensä myös visuaalisista ja muista fysikaalisista aspekteista enemmän kirjallisessa muodossa. Ensinnäkin pidän omien mielikuvien luomisesta enemmän kuin jonkun muun, vaikka nyt sitten elokuvantekijöiden, valmiiksipureskeltujen näkemysten vastaanottamisesta. Toisaalta elokuvissa on käytettävissä vain näkö- ja kuulohavaintoja, kun taas kirjoissa pystytään hyödyntämään aistielämyksiä laajemmalla skaalalla – näkemisen ja kuulemisen lisäksi voidaan kuvailla myös hajuja, makuja ja tuntoaistimuksia. Näin todellisuudesta rakentuu kokonaisvaltaisempi kuva kuin kuin jos oltaisiin riippuvaisia ainoastaan silmien ja korvien välittämästä informaatiosta. Agatha Christien kuvailu tuppasi kuitenkin olemaan niin minimalistista, että tarkkojen mielikuvien muodostaminen edes visuaalisista tai auditiivisista seikoista – saati sitten muista aistimuksista – on täysin mahdotonta. Leffasta selviää ainakin se, miltä asiat näyttävät ja kuulostavat, mikä on ilman muuta valtava parannus. Sitä paitsi maisemat olivat ajoittain ihan komeaakin katseltavaa.
Henkilökuvauskin oli mielestäni tavallaan onnistuneempaa Kuolema Niilillä -leffassa kuin Agatha Christien tuotannossa, vaikka ei se nyt tässäkään mitään huippuluokkaa varsinaisesti ollut. Christien kirjoissahan kaikki hahmot ovat niin kärjistettyjä ja yksinkertaistettuja, että muistuttavat enemmän karikatyyrejä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Branaghin luomuksessa henkilökuvaus taas oli hivenen realistisempaa, vaikka toisaalta jo vähän liiankin alakanttista. Oikeastaan vain päähenkilö Poirotin kohdalla yritettiin jonkinlaista luonnekuvan rakentamista ja jopa ontuvaa henkilöhistorian syventämistäkin, mutta ei hänkään ollut tässä niin persoonallinen kuin romaaneissa. Sivuhenkilöt puolestaan olivat pitkälti tasaisen harmaata massaa. Eli luonteiden yliampumisesta siirryttiin aliampumiseen (onko sellaista sanaa edes olemassa), mikä on vähän kuin oltaisiin menty ojasta allikkoon. Siitä huolimatta näiden leffahahmojen olemassaoloon pystyi uskomaan jotenkin paremmin kuin Christien kirjahahmojen. Ehkä kyse oli vain siitä, että tyypit tuntuivat kouriintuntuvammilta kun heidät näki silmiensä edessä. En tiedä. Mutta varsin pintapuolisiksihan tuo henkilökuvaus toki tässäkin jäi.
Sekä Christien kirjojen että tämän leffan pahin heikkous piilee siinä, että ne ovat tunnelmapoliittisesti turhankin kevyitä. Äkilliset juonenkäänteet ja suljetun paikan mysteerin klaustrofobisuus synnyttävät kyllä lukijassa tai katsojassa lieviä jännityksen kokemuksia, mutta mitään sen suurempia tunnereaktioita ei ole tarjolla. Tämäkin johtuu osaltaan henkilökuvauksen pinnallisuudesta – kun hahmot jäävät ontoiksi paperinukeiksi, heidän kohtalonsa ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Kuolema Niilillä:ssä esiintyi muutamia varmaan periaatteessa koskettavaksi tarkoitettuja hetkiä, mutta ne eivät toimineet näin yhdentekevillä hahmoilla toteutettuina. Poirotin tunteenpurkaukset olisivat voineet lievästi koskettaakin, koska hän oli henkilövalikoimasta ainoa edes hivenen yhdentekevyyden yläpuolelle yltävä, mutta jostakin syystä tätä ei hyödynnetty.
Se hänen kaverinsa/tuttunsa kuolema ohitettiin niin juosten kustusti, ettei ole tosikaan.
Toisaalta tämä tunnelman sietämätön keveys oli varmastikin alkuperäisteoksen hengessä toteutettu, eli leffantekijöitä siitä ei sovi moittia.
En ollut myöskään loppuratkaisuun varauksettoman tyytyväinen. Siitäkään ei toki voi syyttää Branaghia, sillä eihän hän oikein voinut lähteä peukaloimaan Christien lopetusta tyyten erilaiseksi, jos halusi kunnioittaa alkuperäisteoksen ratkaisuja. Niin että minkäs teet.
Olen aiemminkin eräiden Christien teosten kohdalla onnistunut päättelemään murhaajan sillä metodilla, että mietin kuka olisi kaikkein yllättävin vaihtoehto. Jos jollakulla vaikuttaisi olevan vedenpitävä alibi, niin eiköhän hän kuitenkin paljastu jollakin ilveellä syylliseksi. On Christie tosin onnistunut aina selittämään tyydyttävästi, kuinka kulloinenkin tyyppi onnistui toteuttaman tekonsa ja mikä hänen motiivinsa oli, mutta minusta dekkari ikään kuin lässähtää, jos loppuratkaisu on arvattavissa. Kuolema Niilillä:ssä tämä ensimmäisen uhrin mies herätti epäilykseni ihan vain jo sillä perusteella, että hän oli uhrin mies ja surmahetkellä käytännössä toimintakyvytön. En tosin arvannut, että hänellä olisi rikoskumppani tai että he tekisivät lopussa kimppasuisidin, joten siinä mielessä yllättäviäkin elementtejä ilmeni. Mutta lopetuksen keskeisimmän sisällön onnistuin pettymyksekseni arvaamaan. Olisin halunnut tulla yllätetyksi ja ehkäpä olisin tullutkin, ellen tuntisi Christien tyyliä niin hyvin. Hän yrittää olla niin ennalta-arvaamaton, että se menee jo ennalta-arvattavuuden puolelle.
Huomaan nyt, että suurin osa edellä luettelemistani Kuolema Niilillä -leffan heikkouksista ja vahvuuksista liittyy ihan vain elokuvaformaattiin itsessään (heikkoutena juonen seuraamisen ongelmat, vahvuutena kuvauksen tarkkuus ainakin tämän kirjailijan kuvailuun verrattuna) tai sitten ne olivat selvästi Christien kynästä kotoisin (heikkoutena juonen hidas käynnistyminen, jopa ennalta-arvattava loppuratkaisu, henkilökuvauksen pinnallisuus ja tunnelman keveys; vahvuutena jotkin ihan hyvät juonitwistit). Oikeastaan ainoat nimenomaan tämän elokuvan toteutukseen liittyvät puutteet olivat huumorin vähyys ja Poirotin ruskeat viikset, eikä ainakaan tuo viimeksi mainittu nyt kuitenkaan mikään ihan maailmoja mullistavan tärkeä yksityiskohta ole.
Eli Branagh suoriutui kaiken kaikkiaan ohjaajan tehtävästään ihan hyvin ja varmastikin alkuperäisteosten henkeä kunnioittaen. Annan silti leffalle arvosanaksi vain 2/5 ihan sillä kriteerillä, kuinka paljon itse nautin sen katsomisesta. Tylsä ja sekava alku pilasi paljon, samoin kuin Branaghin Poirot-tulkinta, jota en missään vaiheessa oppinut täysin Poirotiksi mieltämään. Mutta ihan ok yritys kuitenkin.
Inside Oscar-kirja antaa suhteellisen paljon infoa siitä mitä aiemmin on tapahtunut. Mutta mieluusti toki katsoisin itse, miltä gaalat ovat aikanaan näyttäneet. YouTubesta onneksi ainakin toistaiseksi löytyy Billy Crystalin juonnot 1990-luvulta akatemian itsensä julkaisemina, mutta olisi kiva nähdä myös niitä kunkin vuoden ehdokkaille irvailevia videoklippejä.
Alku oli sekavan oloinen, enkä ymmärrä miksi se oli mukana, juoneen ei tullut mitään uutta.
Kenneth Branagh hoiti roolinsa tyydyttävästi, mutta ei korvaa David Suchettia- kukapa hänet voisikaan korvata? - ja oli parempi kuin edellisen Kuolema Niilillä elokuvan
pääosan esittäjä Peter Ustinov.
( Huomautus: David Suchettia esitti Poirotia televioasarjassa jaksossa Kuolema Niilillä, mutta ei vuonna 1978 kun elokuva esitettiin ensimmäistä kertaa).
Salome Otterbourne olikin ammattia myöten erilainen mitä kirjassa, mikä oli mielestäni hyvä asia.
Elokuvan loppu jäi mietityttämään: Miksi Poirot meni kuuntelemaan Salomen harjoitusta klubille ja ajoi viiksetkin??
Arvosanaksi 2,5/5, ihan kelvollista ajanvietettä. Alkua ja loppua hiomalla voisi olla 3/5, elokuvaa hieman lyhentämällä 3,5.
Tästä Scorsese & Coppola -keskustelusta nousi mieleen kysymys, kuinka paljon arvon palstatoverit ylipäätään katsovat vanhoja klassikoita tai muuta elokuvaa kuin amerikkalaisten tarjonta? Muutamat tuntuvat ylettäneen elokuvasivistyksensä syvemmälle kuin pintavesiin, mutta miten mennään laajemmalla otannalla?
Tänä vuonna on mulla tullut katsottua noin 25 elokuvaa ja näistä vain yksi on amerikkalainen, kaksi taas brittiläisiä, eli koitan suosia ei-amerikkalaista. Tämä siksi että tuo Yhdysvalloista tuleva tavara dominoi niin totaalisesti lähes kaikkia viihteen osa-alueita, että oikeastaan vaatii tietoisia pyrkimyksiä altistaa itseään muunlaiselle kamalle. Eiköhän pitkällä aikavälillä jakauma kuitenkin kallistu sinne Hollywoodin puolelle, mutta pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja huomattavan erityylistä tavaraa tulee eri puolilta maailmaa.
Tuo ketjussa mainittu Nebraska kyllä kiinnostaa toden teolla, pitää ehkä jo tänään illalla katsella se.
Tuli katsottua männä viikonloppuna tuo uusin Scream-pätkä. Se oli siis nimetty ihan vain ytimekkäästi "Screamiksi", vaikka itse asiassa kyseessä taitaa olla jo vitososa tuosta elokuvasarjasta. Tämä oli itselleni ihka ensimmäinen kokemus kyseisen sarjan parissa, mikä oli varmaan ihan hyväkin, sillä nyt en ainakaan voinut ärsyyntyä mahdollisista edellisosista kierrätetyistä ideoista. Aiempiin leffoihin ainakin viitattiin tiuhaan tahtiin, mutta kyllä tässä uutukaisessa kuitenkin pysyi ihan hyvin kärryillä ilman varsinaisia ennakkotietoja niistä. Tosin olisihan noista viittauksista varmasti saanut enemmän irti, jos muutkin Screamit olisivat olleet tuttuja. Minä en siis tiennyt niistä muuta kuin sen, että genrenä on slasher ja murhaaja on sonnustanut sellaiseen puikulanaamariin, jonka olen joskus nähnyt veljenpoikani lelulaatikossa. Eli siinä minun lähtökohtani tämän elokuvan katsomiselle.
Laitan koko arvioni varmuuden vuoksi spoilereihin, etten tule epähuomiossa pilanneeksi kenenkään katselunautintoa, jos sellaisesta nyt voi tämän tekeleen kohdalla puhua.
Eli joo, ei tämä nyt kovin suurta vaikutusta tehnyt. Ehkä vika on suurimmaksi osaksi itsessäni, sillä vaikka kauhugenre on sinänsä mieleeni, niin tusinaslasherit eivät. Eli joku voisi ihan perustellusti ihmetellä, miksi näitä pitää sitten väkisin katsoa.
En oikein itsekään tiedä. Kauhuelokuvan pitäisi kyetä täyttämään neljä kriteeriä ollakseen kirjoissani edes etäisesti onnistunut. Nuo kriteerit ovat (satunnaisessa järjestyksessä) persoonallisuus, yllättävyys, uskottavuus ja psyykeen pureutuminen. Viimeksi mainitulla tarkoitan siis psykologisen jännitteen rakentamista verellä mässäilyn sijasta.
Yksikään slasher ei ole koskaan kyennyt täyttämään kaikkia noita kriteerejä – eikä kyllä oikein voisikaan, sillä edustaahan neljäs niistä pitkälti slasherin vastakohtaa. Tämä Scream ei kuitenkaan täyttänyt yhtäkään.
Ensinnäkään leffa ei keksinyt pyörää uudestaan missään suhteessa eikä kyllä varmaan siihen pyrkinytkään. Vaikken pysty arvioimaan, missä määrin se oli pelkkä kopio aikaisemmista Ghostfacen seikkailuista, niin mielleyhtymät moniin muihin joskus näkemiini kauhuleffoihin – vaikkapa Halloweeniin ja Psykoon – olivat käsinkosketeltavia. Tämä tosin oli varmasti ihan itsetarkoituksellista ja ehkä jopa itse tarkoitus, mutta minä olen vähän sitä mieltä, että jos jokin kohtaus on jo joskus tehty, niin miksi sitä enää uudestaan tekemään.
Ennalta-arvattavuus kohosi myös elokuvan aikana ties kuinka monenteen potenssiin. Oikeastaan jokaisen tappotapauksen kohdalla katsojalle (jos kohta ei hahmoille) oli jo hyvän aikaa edeltävästi selvää, että kohta ottaa ohraleipä. Vähäisetkin pelottavuuden edellytykset vesitettiin siis sillä, ettei mitään yllätysmomentteja edes yritetty rakentaa. Mielestäni olisi toiminut paljon tehokkaammin, jos Ghostface olisi vain yhtäkkiä ponkaissut jostain ilman mitään ennakkovaroitusta. Olisin lisäksi kaivannut enemmän katsojien odotuksilla leikittelyä toiseenkin suuntaan. Siis olisi annettu ymmärtää, että pian tulee noutaja jollekulle, mutta kyseessä olisikin ollut pelkkä hämäys. Se olisi tuonut touhuun edes pientä arvaamattomuuden tuntua.
Uskottavuudellakaan leffaa ei ollut pilattu. En viitsi edes mainita mitään hahmojen liioitellusta idioottimaisuudesta tai suorastaan yliluonnollisesta sitkeydestä. Kaipa sitten on kuuluvinaan tähän genreen, että jos jonkin oven takana väijyy aivan ilmiselvästi murhaaja, niin päähenkilö menee typeryyksissään kuitenkin avaamaan kyseisen oven ja saakin alta aikayksikön vaikkapa puukon kitusiinsa. Parinkymmenen veitseniskunkin jälkeen hahmot saattavat pysyä ihan iloisesti topillaan, eikä erityisesti pahiksia pysäytä edes muusiksi hakkaaminen tai karrelle palaminen. Nämä ovat kuitenkin ihan kauhun peruskauraa edustavia epärealistisia elementtejä, joten kai niiden kanssa on vain opittava tulemaan toimeen.
Tässä Screamissa itse juonikin vain oli perustuksiltaan epäuskottava. Poliisi ei muka ollut kiinnostunut laittamaan tikkua ristiin leffan alkupuolella tapahtuneen verityön selvittämiseksi, joten päähenkilönuoret joutuivat ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Mitään järjellistä syytä virkavallan omituiselle saamattomuudelle ei esitetty, joten kyseessä oli selvästi vain kömpelö keino saada päähenkilöt tapahtumien kuumimpaan kärkeen. Sinänsä ihan ymmärrettävä pyrkimys, mutta se olisi pitänyt selittää jotenkin paremmin.
Juoni oli myös yhdistetty harvinaisen ontuvasti aiempien leffojen tapahtumiin. Oli ihan selvää, että tämänkertaisen murha-aallon takana oli joku ihan toinen kuin se alkuperäinen Ghostface-murhaaja. Siitä huolimatta kaikki tuntuivat kuvittelevan, että alkuperäistä tapausta selvittäneellä kolmikolla Dewey, Gale ja Sidney olisi jotakin oikeaa sisäpiirintietoa tämän uudenkin murhaajan mielenliikkeistä. Tuo alkuperäiskolmikko myös vaikutti henkilökohtaisella tasolla omituisen kiinnostuneelta tästä uudesta tappotöiden sarjasta, vaikka eihän sillä varsinaisesti ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. Galen ja Sidneyn rynnistäminen takaisin kaupunkiin olisi tuntunut perustellulta, jos sama vanha murhaaja olisi päässyt jälleen valloilleen ja he olisivat halajaneet lopullista välienselvittelyä tämän kanssa (vähän niin kuin Laurie Strode vuoden 2018 Halloweenissa), mutta nyt koko hommassa ei vain ollut mitään logiikkaa.
Mitään psykologista jännitystä ei todellakaan missään vaiheessa rakennettu, enkä kyllä sellaista ollut odottanutkaan. Leffa oli alusta loppuun ihan silkkaa verellä mässäilyä, niin kuin oli varmasti tarkoituskin. Minua sellainen ei vain pelota ollenkaan. Ymmärrän silti, että slasher on tietysti slasheria, mutta kyllä tämänkin lajityypin sisällä olisi syytä muistaa, että väkivalta ja äkkikuolemat menettävät vain tehonsa ihan jatkuvalla syötöllä esiintyessään. Enkä myöskään pidä liian suorasukaisesta asiaan menemisestä – ensin olisi syytä vähän lämmitellä ja nostattaa hiljalleen tunnelmaa.
Oli leffassa silti joitain ihan onnistuneitakin kauhuelementtejä. Ensinnäkin tappajan kasvojen peittäminen on aina tyylikäs pelottelukeino, sillä tuntematonta me pelkäämme kaikkein eniten (juuri siksi niissä edellä mainituissa Halloweeneissakin on tiettyä tenhoa). Tässä tapauksessa naamiot toki putosivat lopussa, mutta niin kauan kun murhaajaa näytettiin vain siihen naurettavaan puikulanaamariin sonnustautuneena, hänet saattoi itse kukin mielessään kuvitella aivan sanoin kuvaamattomaksi hirvitykseksi. Toisaalta leffassa tuli vastaan muutamia ihan toimivia jump scare -kohtiakin, vaikka ne nyt ovat aika halpahintainen keino säikytellä katsojia. Samin hallusinaatiotkin tuntuivat ajoittain hieman karmivilta, vaikka en tiedä oliko se edes mitenkään tarkoituksellista. Tuntui myös ihan jännältä, kun kauhuleffan hahmot puhuivat jatkuvasti itse siitä, miten kauhuleffojen hahmot yleensä toimivat ja pyrkivät sitten välttämään nuo pahimmat sudenkuopat (useimmiten epäonnistuneesti).
Mitä tulee hahmoihin noin muuten, he olivat enimmäkseen niin väritöntä ja pintapuolisesti kuvattua porukkaa, että jo senkin takia leffan jännitystaso laski noista vähäisistä onnistuneista elementeistä huolimatta kuin lehmän häntä. Jos henkilöt ovat yhdentekeviä, heidän kohtalonsakin tuntuu yhdentekevältä. Ketä kiinnostaa, vaikka joku joku persoonaton puupökkelö vuotaisi kuiviin. Muutoin varsin tasapaksusta hahmogalleriasta erottuivat sentään edukseen se vanha kehäraakki Dewey ja puukotusuhrin sisar Sam. Heitä yritettiin edes hieman syventää, joskin kieltämättä aika päälleliimatusti. Pidin silti kohtauksesta, jossa Sam ja hänen sisarensa puivat lapsuuden traumojaan ja silloista välirikkoaan – tuossa dialogissa oli yllättäen aitoa herkkyyttä. Deweyta ja Samia esittävien David Arquetten ja Melissa Barreran eläytyminen rooleihinsa tuntui myös vakuuttavalta ainakin muuhun vaisuun näyttelijäkaartiin verrattuna. Edes Deweyn kuolema ei kuitenkaan pahemmin koskettanut, vaikka hahmo olikin ihan symppis ja näyttelijä ihan hyvä. En tiedä minkä verran Samin kuolema olisi liikuttanut, kun sitä ei päästy ainakaan tämän leffan puitteissa näkemään, mutta tuskinpa kovin paljoa sekään. Kyllähän nuokin kaksi hahmoa (Dewey ja Sam) nimittäin jäivät melkoisiksi paperinukeiksi, vaikka heissä oli ainoina edes hieman yritystä.
Leffan loppuratkaisu pilasi sitten lopullisesti koko jutun. Pointsit tosin siitä, että ainakaan minä en onnistunut arvaamaan murhaajan/murhaajien henkilöllisyyttä etukäteen. Kuvittelin itse asiassa Samin suorittaneen verityöt jonkinlaisten harhojen vallassa, mutta yllättäen kaiken takana olivatkin hänen poikaystävänsä ja siskonsa kaveri, eli viime metreillä saavutettiin vihdoin jonkinlaista ennalta-arvaamattomuuden tuntua. Syyllisten motiivi vain oli ihan yliampuvan älytön. Kyllähän maailmaan hulluja mahtuu ja fanien reaktiot vaikkapa The Last Jediin todistavat tämän, mutta ainakaan toivoakseni kukaan ei oikeasti alkaisi sentään tehtailla murhia vain luodakseen "requelin" jollekin vanhalle elokuvasarjalle.
Tiedostan kyllä, ettei Screamin ollut tarkoituskaan olla mikään vakavasti otettava kauhuleffa vaan lähinnä parodia sellaisesta. Ymmärtääkseni sarjan edellisissäkin osissa on ollut villakoiran ytimenä ikään kuin naureskella slasher-genren iänikuisille kliseille ja sillä linjalla tämä uutukainenkin luonnollisesti jatkoi. Itse en kuitenkaan lämmennyt idealle ihan jo senkään vuoksi, että minua eivät yleensäkään viehätä pääosin komediallisille aineksille rakentuvat viihde- tai taideteokset – olivat ne sitten elokuvia, ohjelmia, kirjoja tai biisejä. Enkä nyt tarkoita, että kaiken pitäisi olla aivan kuolemanvakavaa. Toki huumoria saa ja mielellään pitääkin olla mausteena, mutta mielenkiintoni vangitsemiseksi vaaditaan muutakin. Kauhun ja komiikan yhdistäminen ei kuitenkaan toimi, sillä on vaikea pelätä ja nauraa samanaikaisesti. Ehkä Screamin olikin tarkoitus yksinomaan naurattaa, mutta minun kohdallani sekään ei valitettavasti onnistunut. Huumorintajunsa tietysti kullakin ja saatan itse olla vain takakireä tosikko, mutta ainoastaan muutamat hahmojen meta-analyysit slasher-henkilöiden yleisimmistä toimintatavoista irrottivat minusta vaisuja hymähdyksiä. Muuten keskityin lähinnä yrittämään lietsoa itseäni kauhufiiliksiin, mikä epäonnistui surkeasti.
Eli summa summarum: tämä ei siis ollut ihan minun palani kakkua, jos kohta ei nyt ihan täysi susikaan. Kiinnostavammalla hahmovalikoimalla homma olisi voinut toimiakin. Annan vaikkapa kaksi tähteä viidestä.
Tykään yksin luontoa vastaan leffoista, eikä Against the ice tehnyt poikkeusta
Kormakur tuottajana(tai ohjaajana) takaa aina jotain, ja tälläkertaa sen, että lumi on lunta, eikä hollywood loskaa.
Leffa kertoo vuoden 1909 tanskalainen tutkimusmatkailija Ejnar Mikkelsen ja yhden miehistöön kuuluneen Iver Iversenin vaelluksesta Grönlannissa, kun nämä pyrkivät todistamaan, että Grönlanti on yhtenäinen saari. .. koska USA teki vaatimuksia Grönlannin suhteen.
Kaksikko joutui reissullaan taistelemaan nälkää, kylmyyttä ja jääkarhuja vastaan, mutta yllättävän uskottavasti.
Eihän nää tarinat mitään yllättävää tai uutta yleensä tarjoa, mutta ei tarttekkaan, jos toteutus on laadukas.
...jaa niin, katoin mää tän uuden Kingsmanin kun leffalippu oli umpeen menossa.. siitä jäi mieleen vain se, että miksköhän mää sen katoin. Aivan päätön pätkä "vähän" väritetyllä historialla. Visuaalisuus ei lohduta, jos tarina on tyhjää täynnä.
Katsoin tänään The Adam Project-leffan. Juoni oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia kuin reikäjuusto, nuorempi Adam oli ärsyttävä ja näsäviisas pentu
eikä olisi yhtään harmittanut vaikka hänet oltaisiin deletoitu lopussa
Ryan Reynolds veti sen saman roolin kuin jokaisessa elokuvassa missä on näytellyt: oli ärsyttävän riitainen tyyppi joka väitteli muiden kanssa koko leffan ajan ja oli muka hauska. No ok, ensimmäinen Deadpool-leffa oli ihan hyvä ja Reynoldsin geneerinen roolisuoritus sopi siihen elokuvaan. Olisi mukava nähdä, osaako tyyppi näytellä vakavaakin roolia. Hänen kannattaisi valita erilaisia rooleja eikä mennä sieltä missä aita on matalin.
The Adam Project, en suosittele kenellekään, alkoi lähinnä vain ärsyttämään 5/10.
Lähdin siitä, että leffassa on 12-vuotias poika, joten se on suunnattu suurinpiirtein sellaisille. Rule of cool voimassa ja jos katsojalla on mitään taipumusta miettiä, että onko tässä järkeä, niin sitten kannattaa jättää suosiolla väliin. Jos sitä pystyy katsomaan pikkupojan kirkkain silmin, niin viihdyttävä hyvänmielen leffa.
Katsoin tänään The Adam Project-leffan. Juoni oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia kuin reikäjuusto, nuorempi Adam oli ärsyttävä ja näsäviisas pentu
eikä olisi yhtään harmittanut vaikka hänet oltaisiin deletoitu lopussa
Ryan Reynolds veti sen saman roolin kuin jokaisessa elokuvassa missä on näytellyt: oli ärsyttävän riitainen tyyppi joka väitteli muiden kanssa koko leffan ajan ja oli muka hauska. No ok, ensimmäinen Deadpool-leffa oli ihan hyvä ja Reynoldsin geneerinen roolisuoritus sopi siihen elokuvaan. Olisi mukava nähdä, osaako tyyppi näytellä vakavaakin roolia. Hänen kannattaisi valita erilaisia rooleja eikä mennä sieltä missä aita on matalin.
The Adam Project, en suosittele kenellekään, alkoi lähinnä vain ärsyttämään 5/10.
Oletko nähnyt Buried -nimistä elokuvaa? Siinä Reynolds on elävältä haudattuna jossain päin Irakia eikä tuossa leffassa ole oikeastaan yhtään huumorikohtausta. Todella intensiivinen kuvaus hyöstettynä Reynoldsin vakavalla roolisuorituksella, josta pääsee nauttimaan oikein kunnolla, sillä leffassa ei näy muita näyttelijöitä. Klaustrofobiasta kärsiville ei välttämättä se kaikkein ihanteellisin leffa.
Rdiley Scottin ohjaama kulttielokuva tuli vihdoin nähtyä kokonaisuudessaan. Muutama vuosi sitten aloin katsella tätä kyseistä leffaa, mutta mielenkiinto lopahti aika nopeasti. Nyt päätin kokeilla uudelleen.
Lyhyesti sanottuna: ihan ok, muttei mikään erikoinen. Ei lähelläkään esimerkiksi Labyrintin tasoa, vaan jossain siellä Päättymättömän tarinan kolmannen osan tasolla. Mia Sara oli oma hurmaavan seksikäs itsensä, jopa unibrow:lla (yhteenkasvaneilla kulmakarvoilla) ja Tim Curry oli ihan hyvä paholaisena. Komea maski hällä, muuten.
Häiritsevintä koko leffassa oli Tom Cruise, joka oli kuin joku naapurin pervo ukko erityisesti Mia Saran kanssa jakamissaan kohtauksissa. Ei mitenkään vahva suoritus häneltä, jos totta puhutaan. Toinen häiritsevä asia leffassa olivat lukuisat faktiset virheet (lammen jäätyminen muutamassa minuutissa esimerkkinä), aika heikko tarinankerronta sekä yleisesti ottaen varsin halvalta tuntuva lopputulos. Leffa oli myös aivan liian pitkä.
Oliko musa Goldsmithiä vai Tangerine Dreamia?
Universal lykkäs Amerikan teatterijulkaisua vuoteen 1986, jotta he voisivat korvata Jerryn Goldsmithin musan Tangerine Dreamin musalla (huonompi score imo) ja tän jenkkiversion MTV video olikin sit Bryan Ferryn ”Is your love strong enough”
USA versio on 87 min ja EU versio 95min ja DC on 113min
Loput opn erilaisia:
Amerikkalaisessa teatteriversiossa Jack ja Lili näkevät, kuinka yksisarviset löytää toisensa ja juoksevat sit yhdessä auringonlaskuun metsäkeijujen ja yksisarvisten tervehtimänä. Darkness tarkkailee heitä nauraen.
Eurooppalainen versio päättyy siihen, että sekä Jack että Lili juoksevat kohti auringonlaskua, mutta ilman Darknessin lopullista esiintymistä.
Director's Cutissa Lili herää Jackin kanssa, joka yrittää vakuuttaa hänelle, että hän näki vain unta, mutta Lili ei lopulta ole vakuuttunut. He tunnustavat todellisen rakkautensa toisilleen, mutta ymmärtävät elävänsä kahdessa eri elämäntavassa, minkä vuoksi Lili pyytää jatkamaan pelkkää platonista suhdetta. Jack, joka on tyytyväinen tähän pyyntöön, hyväksyy. Lili palaa kotiinsa hoitamaan velvollisuutensa ja lupaa käydä hänen luonaan uudelleen. Jack juoksee iloisesti kohti auringonlaskua metsäkeijujen ja elvytettyjen yksisarvisten tervehtimänä (VMP)
..leffateatterissa tuli nähtyä, silloin ei fantasialeffoille oikein ollu kysyntää ja tuotanto sähläsä sen lasten ja aikuisten leffan väliä venkutellen. Kun ne selkeet lastenleffat oli menestyneet, niin tässäkään ei ois saanu olla liian "vakavia" teemoja jne
Kävinpä tässä vähän aikaa sitten katsomassa prinsessa Dianasta kertovan uutuuselokuvan. Viime vuoden lopulla ensi-iltansa saanut Spencer ei pyrikään antamaan kovin kattavaa kuvaa kohteensa elämästä, sillä käsiteltävänä ajanjaksona on vain kolme Sandringhamin kartanossa vietettyä päivää jouluntienoossa 1991. Minua on aina jollakin tavalla kiehtonut koko Britannian kuningashuone ja etenkin Diana traagisine kohtaloineen. Sekä Britannian kuningashuoneen vaiheita ylipäätään että parilla viimeisimmällä kaudella myös Dianan tragediaa ansiokkaasti käsitellyt Netflix-laatusarja The Crown ei ainakaan vähentänyt tätä viehätystä. Siitä syystä päätin katsastaa tämänkin pätkän, vaikka aihetta voisi toki soimata hieman loppuunkalutuksi.
Spencer on ilmeisesti saanut ylistäviä arvioita maailmanlaajuisesti ja pääosaa esittäneelle Kristen Stewardille on povattu roolistaan jopa Oscar-ehdokkuutta. Saatan toki olla vain liian epäkulturelli ymmärtääkseni tämän taideteoksen hienoutta, mutta minuun Spencer ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta. Heti alussa kuvattiin pitkällisesti palveluskunnan joulujärjestelyjä Sandringhamissa ja Dianan pitkäpiimäistä automatkaa sinne (jostakin syystä hän eksyi, vaikka oli kotoisin noilta seuduilta). Myöhemminkin huomattavan suuri osa leffasta kului siihen, että Diana hortoili yksinään jossakin, mätti hullun lailla ruokaa suuhunsa tai istui vessanpöntön äärellä ykäämässä. En minä mitään action-pläjäystä kuvitellutkaan menneeni katsomaan – enkä edes pidä sellaisista –, mutta tässä mentiin paikoitellen jo liiallisen tapahtumaköyhyyden puolelle.
Vertasin leffaa automaattisesti mielessäni The Crowniin. Siinäkin saatetaan joskus kuvata pitkät pätkät vaikkapa kuningasperheen metsästysreissua tai muuta ei-niin-kiinnostavaa, mutta useimmissa jaksoissa ilmaantuu jossakin vaiheessa dramaattisempiakin käänteitä. Tai jos ei ilmaannukaan, myös ne varsinaisten tapahtumien suhteen pitkäveteiset jaksot jaksavat vetää mukaansa vivahteikkaiden hahmojen ja osaavien näyttelijöiden ansiosta. Vaikkapa The Crownin kahdella ensimmäisellä kaudella kuningatar Elizabethia esittänyt Claire Foy tai kahdella viimeisimmällä kaudella prinssi Charlesin paikoitellen epäkiitollisen roolin täyttänyt Josh O’Connor kykenivät ilmaisemaan ihan vain parilla hermostuneella hymyllä tai tuskaisella katseella hahmonsa syvimmät tunnot, vaikka mitään varsinaisia suuria tunteenpurkauksia ei olisi nähty. Oikeastaan koko näyttelijäkaarti loisti niin tuossa hienovaraisessa emootioiden ilmaisemisessa kuin ylipäätään henkilökuvien rakentamisessa.
Spencerissa puolestaan ei siis tapahdu juuri mitään, mutta myöskään henkilökuvaus tai näyttelijät eivät tee suurta vaikutusta. Suurin osa leffan kuninkaallisista hahmoista (kuningatar Elizabeth, prinssi Philip ja prinssi Charles) vilahtelevat vain taustalla ikään kuin jonkinlaisena elävänä rekvisiittana. Kartanon palvelusväki (erityisesti keittiömestari, päähovimestari ja pukija) tulee itse asiassa paremmin tutuksi kuin Dianan niin kutsuttu perhe, mutta ei heidänkään persoonaansa päästä mitenkään kummemmin paneutumaan.
Dialogi on tönkköä erityisesti Walesiin prinssiparin välillä, mutta myös Dianan palvelijoiden kanssa käymät selkeästi koskettaviksi tarkoitetut sananvaihdot kalskahtavat ontoilta. Dianan kommunikointi lastensa, erityisesti kruununprinssi Williamin, kanssa on pääosin kauheaa kuultavaa. Toivon todella, että elokuvassa esiin tuotu näkemys alakouluikäisen Williamin roolista äitinsä tukijana ei heijastele millään tavoin todellisuutta. Tuon ikäiselle saappaat olisivat olleet aivan liian suuret täytettäviksi. Ainoat onnistuneetkin keskustelut nähdään silti juuri Dianan ja hänen lastensa sekä Dianan ja palvelusväkeen kuuluneen Maggien välillä.
Dianan ja poikien jutellessa humorisesti mieluisimmista joulunviettotavoistaan ja Maggien paljastaessa täysin puskista ihastuneensa Dianaan ylletään jopa jonkinasteiseen herkkyyteen.
Harmi vain, että toimivia dialogeja on yhteensä vain kaksi koko liki parituntisen leffan aikana ja kaikki loput vuoropuhelut on tuomittu puisevuuteen. Ei kauhean hyvä suhde.
Varmasti sivuhenkilöiden häivyttäminen ja etenkin prinssiparin keskinäisen dialogin kankeus ovat olleet ihan tietoisia valintoja ohjaaja Pablo Larraínilta ja käsikirjoittaja Steven Knightilta. Näin on pyritty selvästi korostamaan Dianan kokemaa ulkopuolisuuden tunnetta ja muutenkin sitä, että hän oli tuossa ympäristössä ihan "out of place". Harmi vain, että nyt keskiöön jää yksinomaan Dianan hahmo ja häntä näyttelevä Kristen Steward, jotka eivät mitenkään riitä kantamaan elokuvaa.
En ole varma, epäonnistuiko tämä versio kaikkien rakastamasta prinsessasta enemmän käsikirjoituksen vai näyttelijän takia, mutta molemmilla on luultavasti osuutensa asiaan. Verrattuna vaikkapa The Crownin näkemykseen, Spencerin hahmoon ei ole alkuunkaan saatu vangittua sitä aidon Dianan herkkyyttä ja lämpöä.
Prinsessaan on yritetty hieman ontuvasti tuoda väriä karkeaa kielenkäyttöä korostamalla – "vittu" kuuluu hänen jokapäiväiseen sanavarastoonsa ja eräässä vaiheessa hän muun muassa ilmoittaa uudelle pukijattarelleen aloittavansa piakkoin masturbointisession. Diana itse asiassa kiroili oikeastikin kuin turkkilainen ainakin ainoassa minun näkemässäni hänen haastattelussaan, mutta Spencerin versio hänestä nojasi liikaakin tuohon. Henkilökuvan rakentamisessa ei ole voitu onnistua asianmukaisesti, jos leffan Dianasta jää päällimmäisenä mieleen rivoudet.
Kristen Stewardin roolisuoritusta on tosiaan ylistetty jopa Oscarin arvoiseksi, joten taidan olla melko kerettiläinen mielipiteineni lytätessäni sen maanrakoon. Voipi olla, että itseltäni vain jostakin syystä meni hänen roolityönsä hienous ohitse. Kyse ei tosin voinut olla ainakaan mistään ennakkoluuloista, sillä en etukäteen tiennyt kuka pääosassa olisi enkä elokuvaa katsoessani edes tunnistanut näyttelijää tuoksi Twilight-elokuvien legendaarisen puupökkelömäiseksi tähdeksi. Ei hän sentään enää ollut elekieleltään tai replikoinniltaan niin väkinäinen kuin silloin aikoinaan, mutta valitettavasti hän ei myöskään kyennyt välittämään Dianan kokemaa tuskaa tai ahdistusta ainakaan niin, että se olisi ulottunut ruudun tälle puolen. Enkä minä siis mitään yliampuvaa teatraalisuutta olisi kaivannut – kerroinhan juuri arvottavani esimerkiksi Crown-tähtien hienovaraisen tunneilmaisun korkealle. Stewardin näyttelyssä en vain havainnut viitteitä minkäänlaisesta tunteiden välittämisestä, sen enempää hienovaraisesta kuin muustakaan. Teki elokuvan Diana mitä hyvänsä, vaikkapa jotakin sinänsä ahdistavaa aktiviteettia kuten pakonomaista ahmimista tai oksentamista, minusta tuntui vain yhdentekevältä.
Olisinkin toivonut leffaan enemmän sellaisia jo itsessään dramaattisia tapahtumia, jotka olisivat herättäneet katsojassa reaktioita näyttelijän vaisuudesta huolimatta. Oli toki selvää, ettei Diana voinut esimerkiksi kuolla, sillä se olisi varmasti herättänyt yleisössä pahaa verta epätodenmukaisena käänteenä, kun eihän hän oikeastikaan kuollut tuolloin. Vaikkapa jokin kunnon itsemurhayritys tai muu onnettomuus olisi kuitenkin voinut tulla kysymykseen. Myönnän toki, että leffa paransi loppua kohden otettaan dramaattisen sisällön suhteen. Dianan mielenterveyden järkkymistä kuvattaessa tunnelma yltyi paikoitellen jopa hieman psykedeeliseksi. Varmaan oli haettu jonkinlaista kontrastia pitkäpiimaisen aloituksen ja tiivistunnelmaisemman lopetuksen välille. Kontrastit on tietenkin aina ihan hyvä juttu, mutta tässä tapauksessa muutos tuli liian myöhään eikä ollut riittävän huomattava pelastaakseen leffaa tylsyyden suosta.
Silti Spencer paransi kuin sika juoksuaan, mutta aivan viimeiset kohtaukset olivat niin epärealistisia, että meni melkein maku koko hommasta.
Yritettiin rakentaa muka jotain onnellista loppuratkaisua, mutta oli Charlesilta ja kumppaneilta aivan älytöntä päästää lapset (mukaan lukien koko kansakunnan toivo William) selvästi mielenterveydeltään jo likipitäen luhistuneen äitinsä matkaan. Sitten he vain ajoivat iloisesti auringonlaskuun ilman tietoakaan mistään henkivartijoita tai muusta. Ei tuntunut kauhean uskottavalta.
Annan Spencerille kuitenkin 2/5, koska oli se ainakin ajoittain ihan komeaa katseltavaa. The Crown on tosin ollut vieläkin komeampi.
Onkohan kuinkakin suuri rikos olla katsomatta West Side Storyn alkuperäistä versiota ennen tätä Spielbergin remakea? Olen joskus tunnin verran katsonut sitä alkuperäistä, mutta yhä se on pysynyt yhtenä aniharvoista Best Pictureista, joita en ole loppuun asti katsonut. Mainittakoon tähän yhteyteen, että kaikki muut tämän vuoden nominaatit nähneenä en ole ollenkaan ennakko-odotusten eli The Power of the Dogin kannalla, vaan urheiluelokuva King Richardin, josta Will Smith sentään pokkasee parhaan miespääosapystin.
Muistan kuin eilisen päivän tämän peruskoulun 8. luokan syysloman 1997, kun yhtäkkiä heräsin n. klo 4 lomamökissämme, jossa oli noin 20 ihmistä. Miksi minä yksin, yhtäkkiä heräsin keskellä yötä ilman mitään syytä? Koko mökki oli hiiren hiljainen. Hetken ihmeteltyäni vaivuin takaisin uneen. Muutama tunti myöhemmin heräsin siihen, kun tv:n äärellä pauhasivat kaikki muut paitsi minä.
Muistan kuin eilisen päivän tämän peruskoulun 8. luokan syysloman 1997, kun yhtäkkiä heräsin n. klo 4 lomamökissämme, jossa oli noin 20 ihmistä. Miksi minä yksin, yhtäkkiä heräsin keskellä yötä ilman mitään syytä? Koko mökki oli hiiren hiljainen. Hetken ihmeteltyäni vaivuin takaisin uneen. Muutama tunti myöhemmin heräsin siihen, kun tv:n äärellä pauhasivat kaikki muut paitsi minä.
The Power of the Dog kuuluu niihin elokuviin, joita minä en ymmärrä. Ensimmäisellä yrityksellä jouduin lopettamaan katselun noin puolen tunnin kohdalla, koska en löytänyt elokuvasta mitään syytä miksi jatkaisin katsomista. Äärimmäisen puuduttavaa katsottavaa, eikä edes sinänsä nimekäs näyttelijäkaarti onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä. Jopa Benedict Cumberbatch tuntui epätavallisen vastenmieliseltä television ruudulla. Okei, roolinsa oli olla vastenmielinen, mutta sen pystyy tekemään myös tavalla joka puhuttelee katsojaa.
Kautta-aikain parhaita musikaaleja, niin stagella kuin leffassa. Loistavia biisejä Bernsteinilta ja Sondheimilta ja tietty Shakesparen ajaton tarina.. en kyllä voi käsittää, miten tuosta ei pidä, jos musikaalia lähtee katsomaan. On sitten kyse kummasta leffaversiosta tahansa, tai minkä tahansa teatterin lavalla nähtynä.
Biiseistä on tehny covereita lähes kaikki Salt n Pepasta Litlle Richardiin.. ja se vasta onkin versio!
Koska kaikki scif… Siis koska koko leffa oli kuvattu Tampereella, niin täytyhän sitä mennä bongaan kuvauspaikkoja. Ja hyvin tamperelainen niitä tunnistikin sisätiloja myöden.
Leffassa SciFi:ä on se, että ihmisten kloonaus on arkipäivää, nykyaikaa on kännykät ja videopuhelut, mutta telkat olohuoneissa on kivasti putkitelkkareita.
Kyseessä on pienen budjetin draama.. tai siis sanotaan nyt niin, että ohjaaja ei oikein teidä, mitä leffaltaan haluaa. Väillä näyttelijät vetävät draamaa, välillä parodiaa, välillä ollaan satiirisia. Toki parodisella ottella saadaan hyvää huumoria ja yhteiskunta jossa eletään, antaa mahdollisuuden satiirille, mutta nää kyllä sekotetaan sitten draamalla välissä.
Juonta sen enempää lähde paljastamaan, se on ihan hyvä, mutta asetelmasta ois saanu niin paljon enemmän irti, jos ohjaaja ois päättäny, millasta leffaa ollaan tekemässä.
Tamperenäkymistä johtuen ihan ehdoton leffa ainakin tamperelaisille.
EDIT: Jaa niin, mainittakoon, että leffaa ei ole tekstitetty, joten jos englanti ei ole hallussa, ei kande mennä
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt!Kirjaudu / Rekisteröidy
