Iäkäs, äreä Woody uskoo voittaneensa arpajaisissa ja lähtee poikansa kanssa hakemaan miljoonapottia neljän osavaltion päästä. Alexander Paynen elokuvahelmi keräsi kuusi Oscar-ehdokkuutta ja Bruce Dern sai parhaan näyttelijän palkinnon Cannesista. Muissa pääosissa Will Forte, June Squibb, Stacy...
areena.yle.fi
Eilen tuli teemalta.
Karhea tarina ikääntymisestä, ahneudesta, haaveista ja ihmisestä.
Erittäin vahva katselusuositus
Nyt tuli vihdoin nähtyä tämä animaatio, jota olin oikeastaan tarkoituksella vältellyt, koska en vaan lämpene jazz-musiikille.
Ihan hyvä elokuva tämä oli ja parhaimmillaan todella kaunis, sekä musiikillisesti että varsinkin visuaalisesti. Jamie Foxxin näyttelemä hahmo oli varsin koskettava ja uskottava, koska itsekin koen jatkuvaa yksinäisyyttä, joka toisinaan lamauttaa ihan totaalisesti (erityisesti talvisin), joten tiedän miltä se tuntuu. Juuri tuossa yksinäisyyden tunteen kuvaamisessa leffa osui oikeastaan täysin nappiin.
Tämäkin leffa onnistui pääasiallisissa tavoitteissaan tarjoamalla sekä mielelle että varsinkin ajatuksilla jotain.
Mutta muuten tämä elokuva tuntui jotenkin valjulta. Jotain tästä jäi uupumaan. Se ei vaan kolahtanut samalla tavalla kuin esimerkiksi Inside Out.
Tästä Scorsese & Coppola -keskustelusta nousi mieleen kysymys, kuinka paljon arvon palstatoverit ylipäätään katsovat vanhoja klassikoita tai muuta elokuvaa kuin amerikkalaisten tarjonta? Muutamat tuntuvat ylettäneen elokuvasivistyksensä syvemmälle kuin pintavesiin, mutta miten mennään laajemmalla otannalla?
Ehdottomasti kannattaa sukeltaa myös kansainväliseen elokuvaan niin nyt tehtävään kuin vuosikymmenten taaksekin. Amerikka on varmasti alan merkittävin tekijä (Ranskan ohella), mutta kun laskee kaiken yhteen niin (Anglo-)Amerikan ulkopuolelta löytyy varmasti enemmän kuin sisältä.
Miksei voisi joskus katsastaa, että mitä muualla on tehty ja vertailla niiden elokuvahistoriaa meidän oman maan elokuvahistoriaan ja klassikoihin, lähtien vaikka niistä Siltalan Pehtooreista ja Juurakon Huldista.
Juurakon Hulda on kyllä hieno elokuva. Samalta aikakaudelta suosittelen myös Juhaa, Niskavuoren naisia sekä tietysti myös vähän myöhemmin valmistunutta Kulkurin valssia.
Ehdottomasti kannattaa sukeltaa myös kansainväliseen elokuvaan niin nyt tehtävään kuin vuosikymmenten taaksekin. Amerikka on varmasti alan merkittävin tekijä (Ranskan ohella), mutta kun laskee kaiken yhteen niin (Anglo-)Amerikan ulkopuolelta löytyy varmasti enemmän kuin sisältä.
Suosittelen varauksetta Japania ja sen elokuvan kultakautta 1945-1965 monine hienoine ohjaajine ja elokuvineen. Kannattaa muistaa että siellä oli muitakin kuin Kurosawa.
Viime vuoden alhaisten katsojalukujen vuoksi Oscar-gaalan televisioinnista vastaava ABC on viimein saanut tahtonsa läpi. Kaikkia Oscareita ei jaeta livenä, vaan tilaisuus aloitetaan tuntia aiemmin, jonka aikana jaetaan kahdeksan pystiä: kaikki lyhärit, maskeeraus, ääni, sävellys, lavastus ja leikkaus. Nämä hetket sitten editoidaan sisään varsinaiseen liveohjelmaan siten, ettei katsoja kuulemma huomaa mitään. Ei kuulemma kannata huolehtia, sillä kaikki ehdokkaat saavat naamansa ja identiteettisensä selkeästi esiin, sekä voittajien puheet näkyvät kokonaisuudessaan. Näin tehdään mm. jo MTV:n VMA-gaalassa, jossa kukaan ei huomaa mikä on liveä ja mikä ei. Siitähän kannattaa ottaa esimerkkiä, kun vissiin tavoiteltu kohdeyleisö on sama ja ei ole missään mitään eroa pukumiesten mielestä.
Onneksi itse tässä Oscar-gaalan tuotannossa ei ole ollut viime vuosina yhtään mitään vikaa, mikä voisi vaikuttaa katsojalukuihin ja yleiseen kiinnostukseen. Mistähän tämä tunti sitten revitään pois... Ainakin kategorioiden esittämisestä, mikä on tyypillisesti sisältänyt näissä pikkukategorioissa parasta huumoria ja hetkiä sillä saralla. Luonnollisesti parhaat visuaaliset erikoistehosteet esitetään livenä, koska nehän sisältävät populaareimmat elokuvat blockbusterien muodossa.
Mitenhän tuo meinataan järjestää, kun gaalaa on edeltänyt aina sen turhin osio - punainen matto - joka on myös ollut livenä. Pakkohan senkin on muuttua jälkilähetykseksi, jos sitä tulee ollenkaan. Se on ollut siitä hyvä, että on kisaeväät hotkittu jo sen aikana (ei ole niin väliä kuuleeko rouskutukselta niiden sanomisia), niin on voinut keskittyä itse gaalaan.
Melkein tekisi mieli sanoa, että raivatkaa vaan Marvelille sinne parhaaseen elokuvaan joku yksi kiintiöpaikka, jos sillä saadaan muka ratkaistua jotain ongelmia. Kun sitä ehdokasmäärää on nostettu ja nostettu sen vuoksi, että sinne mahtuisi näitä No Time To Dieta ja Hämiksiä mukaan, jotka toisivat lisää (nuorempia) katsojia. Molemmat oli nostettu keskusteluun, mutta ei riittänyt. Tai ostakaa Marvelilta joku uusi traileri, jonka maailman ensi-ilta nähdään gaalassa. Hommatkaa Jeff Ross roastaamaan kaksi ensimmäistä riviä. Hakekaa paikalle Jackass ampumaan raketteja lavalle perseestä. Haluan sen mainoskatkojen paisuttaman vajaan nelituntiseni.
Gaalan juontavat alustavasti Regina Hall, Amy Schumer ja Wanda Sykes. Mutta odotetaan ensin, löytyykö joltain näistä 15 vuotta vanhaa twiittiä, tai jotain muuta vanhaa kommenttiluurankoa kaapista, mikä on ikääntynyt huonosti.
Lähinnä tässä pelottaa ytimenä se, että jossain vaiheessa ei itseäkään tämä gaala kiinnosta tai hetkauta millään tavalla, mikä on ollut juhlahetki 15 vuotta. Katsoisin kaikki vanhat gaalatkin läpi, jos ne vain kokonaisena näkisi jostain. Musagaalat on jo tippuneet pois.
Suosittelen varauksetta Japania ja sen elokuvan kultakautta 1945-1965 monine hienoine ohjaajine ja elokuvineen. Kannattaa muistaa että siellä oli muitakin kuin Kurosawa.
Masaki Kobayashi kuuluu sinne ihan suurimpien suosikkieni joukkoon, pidän selkeästi enemmän kuin Kurosawasta.
Vähän teki tosiaan mieli nostaa jo tuossa alkuperäisessä viestissä Japani Ranskan ja jenkkien rinnalle, mutta ehkäpä se ei ole riittävän tuttu itselleni vaikka mainittujen lisäksi myös Imamuraa, Ozua, Mizoguchia, Teshigaharaa jne. olenkin pintaraapaissut. En siis hetkeäkään epäile, etteikö kyseessä olisi elokuvan suurvalta.
Masaki Kobayashi kuuluu sinne ihan suurimpien suosikkieni joukkoon, pidän selkeästi enemmän kuin Kurosawasta.
Vähän teki tosiaan mieli nostaa jo tuossa alkuperäisessä viestissä Japani Ranskan ja jenkkien rinnalle, mutta ehkäpä se ei ole riittävän tuttu itselleni vaikka mainittujen lisäksi myös Imamuraa, Ozua, Mizoguchia, Teshigaharaa jne. olenkin pintaraapaissut. En siis hetkeäkään epäile, etteikö kyseessä olisi elokuvan suurvalta.
Tuli vastikään nähtyä Kuolema Niilillä -leffa, joten siitä pari sanaa.
En ollut koskaan aikaisemmin katsonut yhtäkään Hercule Poirot -filmatisointia tai muutakaan Agatha Christien teoksiin perustuvaa elokuvaa tai sarjaa. Sivistymättömäksi moukaksi en kuitenkaan tunnustaudu, sillä Christien kirjallinen tuotanto on kyllä minulle varsin tuttua. Sen verran ahkera rouva oli kyseessä, että en varmasti ole ehtinyt lukea kaikkia hänen aikaansaannoksiaan, mutta etenkin Poiroteja ja Marpleja on tullut tahkottua urakalla. Olenkin pitänyt niistä, mutta elokuvallisessa muodossa nämä teokset eivät ole kiinnostaneet minua, sillä Christie kirjoittaa varsin juonivetoisesti eikä hänen kirjoissaan ole yleensä mitään erityisen visuaalisia kohtauksia. Juonenkuljetus toimii useimmiten paremmin kirjaformaatissa, joten kun mitään erityisen näyttäviä elementtejäkään ei ollut odotettavissa, en uskonut elokuvaformaatilla olevan mitään tarjottavaa Christien hengentuotosten suhteen. Eksyin kuitenkin tämän uunituoreen Kuolema Niilillä -sovituksen pariin viime viikonloppuna, koska teki vain mieli mennä pitkästä aikaa elokuviin eikä oikein muutakaan ollut silloin tarjolla kotikaupunkini Finnkinossa. Olin varmaan joskus ammoin lukenut alkuperäisteoksen, mutta en muistanut siitä mitään, joten saatoin aloittaa filmin katsomisen ihan puhtaalta pöydältä niin sanotusti.
Kuolema Niilillä -elokuvan on ohjannut ja siinä sivussa pääroolin esittänyt brittinäyttelijä nimeltä Kenneth Branagh. Itselleni hänkin oli aivan uusi tuttavuus, mutta kuulemma hän on tekaissut jokunen vuosi sitten version myös Idän pikajunan arvoituksesta. Minulta oli mennyt ihan ohi, että tällainen Poirot-uusintafilmatisointien sarja on ylipäätään tekeillä. Kuvittelinkin nyt meneväni katsomaan jotakin ikiaikaisen vanhaa, ihan vain nostalgiasyistä jälleen teattereissa pyörivää tekelettä. Hämmästys oli siis valtava, kun ruudulle lävähti Branagh, joka ei näytä yhtään siltä minunkin ohimennen joskus telkkarissa bongaamaltani alkuperäiseltä Hercule Poirotin näyttelijältä eikä varsinkaan kirjojen perusteella ko. hahmosta luomaltani mielikuvalta. En oikeastaan tottunut Branaghin naamaan koko parituntisen pläjäyksen aikana, mikä kieltämättä hieman häiritsi katselunautintoani. Saattaa kuulostaa pinnalliselta ja sitähän se toki onkin, mutta ei Hercule Poirotilla vain voi olla ruskeita viiksiä!!!
Kun tästä järkytyksestä päästiin ylitse, niin kyllähän tuota ihan mielellään katsoi. Agathan Christien juonet ovat pääsääntöisesti ihan kelpo tavaraa, sillä useimmat niistä sisältävät yhden tai parikin ihan hyvää twistiä ja lisäksi on aina yhtä mielenkiintoista yrittää pähkäillä omilla pienillä harmailla aivosoluillaan murhaajan henkilöllisyyttä. Tämä Kuolema Niilillä tosin käynnistyi varsin hitaasti ja hieman hajanaisesti.
Ensimmäisessä kohtauksessa näytettiin Poirotin vanhaan rakastettuun liittyvä takauma, jolla ei ollut imho juuri mitään merkitystä leffan varsinaisten tapahtumien kannalta. Sitten siirryttiin nykyaikaan seuraamaan Hercule Poirotin vierailua eräissä juhlissa ja sen jälkeen hänen näennäistä lomailuaan Afrikassa. Uusia hahmoja esiteltiin toisensa perään, eikä murhasta tai edes sen uhasta ollut tietoakaan ennen kuin vasta about puolivälin tienoilla.
Mielestäni aloitus oli itse asiassa (siis muutenkin kuin uuden Poirotin näyttelijän sulatteluun liittyvien probleemien vuoksi) suorastaan tympäisevää katsottavaa, mutta kyllähän tuo juoni sitten itse asian pääsemisen jälkeen alkoi jotenkuten maistua. Tämäkin Poirotin seikkailu sisälsi nimittäin joitakin ihan toimivia twistejä, ja aivonystyrätkin pääsivät jälleen koetukselle.
En voi varsinaisesti vertailla Kuolema Niilillä -leffaa ja -kirjaa toisiinsa, kun en kerran muista viimeksi mainitusta mitään enkä edes varmuudella sitä, olenko kyseistä opusta koskaan lukenutkaan. Oletan nyt kuitenkin, että ko. teos on aika lailla samaa maata kuin Christien muukin tuotanto. Siltä pohjalta sanottakoon, että hänen kirjojensa plussapuolena tähän elokuvaan verrattuna on, että niissä juonta on mielestäni helpompi seurata ja hjuumoria on myös jonkin verran enemmän.
Juonen seuraamisen ongelmat liittyvät siihen, että Christien hahmogalleria on aina suht laaja, eikä sellaista ole leffaa katsoessa kovin helppo saada pysymään aivokopassaan järjestyksessä. Itselläni on sen verran huono kasvomuisti, että muista ulkoisesti erottuva Poirot oli pitkään ainoa tunnistamani hahmo tuosta Kuolema Niilillä -rainan poppoosta. Loppua kohti henkilöt alkoivat toki jäädä paremmin mieleen ja jopa erottua toisistaan, mutta huomattavan suuri osa katselunautinnostani tuhraantui siinä, että tipahtelin jatkuvasti kärryiltä hahmoista ja heidän välisistään suhteista. Christien kirjoja lukiessa henkilögalleria on helpompi ottaa haltuun, koska ensimmäisellä sivulla on yleensä kätevä hahmolista ja vaikkei olisikaan, on muutenkin vaivatonta palata vaikka hieman takaisinpäin, jos sattuu unohtamaan jonkun tai ajatukset lähtevät muuten vain harhailemaan. Leffaa nyt ei oikein voi kelata jatkuvasti taaksepäin, ainakaan jos sen katsoo elokuvateatterissa. Niinpä jos jokin asia sattuu menemään ohi, niin se on sitten voi voi.
En toki tarkoita, että minun hajamielisyyteni katsojana tai suoranaista prosopagnosiaa lähentelevät hankaluuteni ihmiskasvojen tunnistamisessa olisivat millään muotoa vaikkapa ohjaaja Kenneth Branaghin syytä. Yritän vain selittää, miksi minun oli vaikeampi päästä jyvälle tästä elokuvasta kuin Christien kirjoista. Monesti meni kokonaisia kohtauksia ihan vain miettiessäni, että keitäs hittoja nuokin tyypit taas olivatkaan. Mutta se on tietysti ihan oma häpeäni.
Sen sijaan huumorin puutteen laskisin kyllä ihan oikeaksi viaksi tälle elokuvalle enkä esimerkiksi henkilökohtaisesta huumorintajuttomuudestani johtuvaksi. Christien kirjat kun ovat monesti aika hulvattomia niin kerronnan sanavalintojen, dialogin kuin hahmojen hullunkurisen käytöksenkin osalta. Filmatisoinnissa on toki mahdotonta ilmentää ensiksi mainittua, mutta dialogiin tai hahmojen toimintaan olisi hyvinkin voinut ujuttaa enemmän huumoripitoista sisältöä. Nyt ainoastaan yksi Poirotin repliikki herätti nauruntyrskähdyksiä salissa, mikä oli sääli (tai no olihan tietty kiva, että edes se yksi).
Leffan vahvuutena Christien kirjoihin verrattuna puolestaan oli, että sen perusteella sai tarkemman kuvan miljöistä, henkilöiden ulkonäöistä ja muistakin ulkoisista puitteista. Voi toki tuntua itsestäänselvältä, että moisista asioista muodostuu selkeämpi käsitys leffaa katsomalla kuin kirjaa lukemalla, mutta itse asiassa nautin kyllä yleensä myös visuaalisista ja muista fysikaalisista aspekteista enemmän kirjallisessa muodossa. Ensinnäkin pidän omien mielikuvien luomisesta enemmän kuin jonkun muun, vaikka nyt sitten elokuvantekijöiden, valmiiksipureskeltujen näkemysten vastaanottamisesta. Toisaalta elokuvissa on käytettävissä vain näkö- ja kuulohavaintoja, kun taas kirjoissa pystytään hyödyntämään aistielämyksiä laajemmalla skaalalla – näkemisen ja kuulemisen lisäksi voidaan kuvailla myös hajuja, makuja ja tuntoaistimuksia. Näin todellisuudesta rakentuu kokonaisvaltaisempi kuva kuin kuin jos oltaisiin riippuvaisia ainoastaan silmien ja korvien välittämästä informaatiosta. Agatha Christien kuvailu tuppasi kuitenkin olemaan niin minimalistista, että tarkkojen mielikuvien muodostaminen edes visuaalisista tai auditiivisista seikoista – saati sitten muista aistimuksista – on täysin mahdotonta. Leffasta selviää ainakin se, miltä asiat näyttävät ja kuulostavat, mikä on ilman muuta valtava parannus. Sitä paitsi maisemat olivat ajoittain ihan komeaakin katseltavaa.
Henkilökuvauskin oli mielestäni tavallaan onnistuneempaa Kuolema Niilillä -leffassa kuin Agatha Christien tuotannossa, vaikka ei se nyt tässäkään mitään huippuluokkaa varsinaisesti ollut. Christien kirjoissahan kaikki hahmot ovat niin kärjistettyjä ja yksinkertaistettuja, että muistuttavat enemmän karikatyyrejä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Branaghin luomuksessa henkilökuvaus taas oli hivenen realistisempaa, vaikka toisaalta jo vähän liiankin alakanttista. Oikeastaan vain päähenkilö Poirotin kohdalla yritettiin jonkinlaista luonnekuvan rakentamista ja jopa ontuvaa henkilöhistorian syventämistäkin, mutta ei hänkään ollut tässä niin persoonallinen kuin romaaneissa. Sivuhenkilöt puolestaan olivat pitkälti tasaisen harmaata massaa. Eli luonteiden yliampumisesta siirryttiin aliampumiseen (onko sellaista sanaa edes olemassa), mikä on vähän kuin oltaisiin menty ojasta allikkoon. Siitä huolimatta näiden leffahahmojen olemassaoloon pystyi uskomaan jotenkin paremmin kuin Christien kirjahahmojen. Ehkä kyse oli vain siitä, että tyypit tuntuivat kouriintuntuvammilta kun heidät näki silmiensä edessä. En tiedä. Mutta varsin pintapuolisiksihan tuo henkilökuvaus toki tässäkin jäi.
Sekä Christien kirjojen että tämän leffan pahin heikkous piilee siinä, että ne ovat tunnelmapoliittisesti turhankin kevyitä. Äkilliset juonenkäänteet ja suljetun paikan mysteerin klaustrofobisuus synnyttävät kyllä lukijassa tai katsojassa lieviä jännityksen kokemuksia, mutta mitään sen suurempia tunnereaktioita ei ole tarjolla. Tämäkin johtuu osaltaan henkilökuvauksen pinnallisuudesta – kun hahmot jäävät ontoiksi paperinukeiksi, heidän kohtalonsa ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Kuolema Niilillä:ssä esiintyi muutamia varmaan periaatteessa koskettavaksi tarkoitettuja hetkiä, mutta ne eivät toimineet näin yhdentekevillä hahmoilla toteutettuina. Poirotin tunteenpurkaukset olisivat voineet lievästi koskettaakin, koska hän oli henkilövalikoimasta ainoa edes hivenen yhdentekevyyden yläpuolelle yltävä, mutta jostakin syystä tätä ei hyödynnetty.
Se hänen kaverinsa/tuttunsa kuolema ohitettiin niin juosten kustusti, ettei ole tosikaan.
Toisaalta tämä tunnelman sietämätön keveys oli varmastikin alkuperäisteoksen hengessä toteutettu, eli leffantekijöitä siitä ei sovi moittia.
En ollut myöskään loppuratkaisuun varauksettoman tyytyväinen. Siitäkään ei toki voi syyttää Branaghia, sillä eihän hän oikein voinut lähteä peukaloimaan Christien lopetusta tyyten erilaiseksi, jos halusi kunnioittaa alkuperäisteoksen ratkaisuja. Niin että minkäs teet.
Olen aiemminkin eräiden Christien teosten kohdalla onnistunut päättelemään murhaajan sillä metodilla, että mietin kuka olisi kaikkein yllättävin vaihtoehto. Jos jollakulla vaikuttaisi olevan vedenpitävä alibi, niin eiköhän hän kuitenkin paljastu jollakin ilveellä syylliseksi. On Christie tosin onnistunut aina selittämään tyydyttävästi, kuinka kulloinenkin tyyppi onnistui toteuttaman tekonsa ja mikä hänen motiivinsa oli, mutta minusta dekkari ikään kuin lässähtää, jos loppuratkaisu on arvattavissa. Kuolema Niilillä:ssä tämä ensimmäisen uhrin mies herätti epäilykseni ihan vain jo sillä perusteella, että hän oli uhrin mies ja surmahetkellä käytännössä toimintakyvytön. En tosin arvannut, että hänellä olisi rikoskumppani tai että he tekisivät lopussa kimppasuisidin, joten siinä mielessä yllättäviäkin elementtejä ilmeni. Mutta lopetuksen keskeisimmän sisällön onnistuin pettymyksekseni arvaamaan. Olisin halunnut tulla yllätetyksi ja ehkäpä olisin tullutkin, ellen tuntisi Christien tyyliä niin hyvin. Hän yrittää olla niin ennalta-arvaamaton, että se menee jo ennalta-arvattavuuden puolelle.
Huomaan nyt, että suurin osa edellä luettelemistani Kuolema Niilillä -leffan heikkouksista ja vahvuuksista liittyy ihan vain elokuvaformaattiin itsessään (heikkoutena juonen seuraamisen ongelmat, vahvuutena kuvauksen tarkkuus ainakin tämän kirjailijan kuvailuun verrattuna) tai sitten ne olivat selvästi Christien kynästä kotoisin (heikkoutena juonen hidas käynnistyminen, jopa ennalta-arvattava loppuratkaisu, henkilökuvauksen pinnallisuus ja tunnelman keveys; vahvuutena jotkin ihan hyvät juonitwistit). Oikeastaan ainoat nimenomaan tämän elokuvan toteutukseen liittyvät puutteet olivat huumorin vähyys ja Poirotin ruskeat viikset, eikä ainakaan tuo viimeksi mainittu nyt kuitenkaan mikään ihan maailmoja mullistavan tärkeä yksityiskohta ole.
Eli Branagh suoriutui kaiken kaikkiaan ohjaajan tehtävästään ihan hyvin ja varmastikin alkuperäisteosten henkeä kunnioittaen. Annan silti leffalle arvosanaksi vain 2/5 ihan sillä kriteerillä, kuinka paljon itse nautin sen katsomisesta. Tylsä ja sekava alku pilasi paljon, samoin kuin Branaghin Poirot-tulkinta, jota en missään vaiheessa oppinut täysin Poirotiksi mieltämään. Mutta ihan ok yritys kuitenkin.
ensimmäisenä on todettava, että näyttelijät onnistuu tässä todella. Al Pacino ja Jeremy Irons vetää antaumuksella vanhojen herrojen roolinsa, se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, mutta Adam Driver tollasena vähän nössykkänä on hieno roolisuoritus ja Lady Gaga osoittaa olevansa näyttelijä, vaikka ei näyttelisikään ”itseään” (Star is born), mutta huikein on ehkä Jared Leto Paolona
Leffa siis kertoo, kuinka Lady Ga… Patrizia Reggiani duunariperheen tyttönä tapaa nuoren Maurizio Guccin, jonka isä Jeremy Irons omistaa puolet nimeään kantavasta muotitalosta.
Tästä kehittyy hieno sukudraama ja muotitalodraama.. tai siis sitä se on noin ¾ leffasta. Loppu, se varsinaiseksi draamaksi kaiketi tarkoitettu, on sitten aika juosten kustu. Onko leikkauspöydällä tullu painetta leffan pituuden takia vai miksi ne tosielämässä tapahtuneet draaman käänteet on jotenkin leffassa nopeita ja vähän epäuskottavia.
..jaa niin.. musiikki. Musiikin kronologia on mettässä, kun esim Eurythmicin Here comes a rain again (1983 ) tulee ennen Blondien Heart of Glassia (1979)..
No kattomisen arvonen draama toki.
Koska kaikki scifit..
Cosmic Dawn
Pienen budjetin scifi leffa, jossa lapsena traumaattisen kokemuksen kokenut Aurora löytää kultin, jossa saman kokemuksen kokeneet ihmiset ovat muuttaneet omaan yhteisöönsä.
Se, että kokemus on alienadaptation tuskin spoilaa keltään mitään. Päähenkilön äiti siis katoaa tämmösen seurauksena tytön ja äidin metsäretkellä, jossa oli tarkoitus nähdä
Tietysti kokemusta on ympäröivä maailma väittänyt kuvitelluksi jne. ja sitten kun löytyy samanlaisia kokemuksia omaavia ihmisiä, on kulttiin uppoaminen ja siirtyminen kuvattu uskottavasti.
Kultin johtajilla, yllätys yllätys, on jotain salattavaa ja kulttia johdetaan aika julmalla otteella, henkisesti siis. Aivan kuten kulteissa tuppaa oleen.
Tarinaa kerrotaan parilla aikatasolla, jotta mysteerit säilyisi ja sitä avataan eri tasoilla, mutta lopulta ilmeisemmin siksi isoksi twistiksi tarkoitettu ei ole ylläri kenellekään.
Masaki Kobayashi kuuluu sinne ihan suurimpien suosikkieni joukkoon, pidän selkeästi enemmän kuin Kurosawasta.
Vähän teki tosiaan mieli nostaa jo tuossa alkuperäisessä viestissä Japani Ranskan ja jenkkien rinnalle, mutta ehkäpä se ei ole riittävän tuttu itselleni vaikka mainittujen lisäksi myös Imamuraa, Ozua, Mizoguchia, Teshigaharaa jne. olenkin pintaraapaissut. En siis hetkeäkään epäile, etteikö kyseessä olisi elokuvan suurvalta.
Kobayashilta olen nähnyt vain tunnetuimmat, mutta onhan Harakiri mestariteos ja Kwaidanin Luminainen-jakso komeinta koskaan tehtyä elokuvaa. Jopa yli Kinoshitan "Narayaman balladin".
Toivottavasti japanilaisen elokuvan saatavuus joskus paranisi, siellä on nimittäin sen verran kovaa settiä, ettei taida parikaan viikonloppua riittää sen läpi käymiseen.
Tuli vastikään nähtyä Kuolema Niilillä -leffa, joten siitä pari sanaa.
En ollut koskaan aikaisemmin katsonut yhtäkään Hercule Poirot -filmatisointia tai muutakaan Agatha Christien teoksiin perustuvaa elokuvaa tai sarjaa. Sivistymättömäksi moukaksi en kuitenkaan tunnustaudu, sillä Christien kirjallinen tuotanto on kyllä minulle varsin tuttua. Sen verran ahkera rouva oli kyseessä, että en varmasti ole ehtinyt lukea kaikkia hänen aikaansaannoksiaan, mutta etenkin Poiroteja ja Marpleja on tullut tahkottua urakalla. Olenkin pitänyt niistä, mutta elokuvallisessa muodossa nämä teokset eivät ole kiinnostaneet minua, sillä Christie kirjoittaa varsin juonivetoisesti eikä hänen kirjoissaan ole yleensä mitään erityisen visuaalisia kohtauksia. Juonenkuljetus toimii useimmiten paremmin kirjaformaatissa, joten kun mitään erityisen näyttäviä elementtejäkään ei ollut odotettavissa, en uskonut elokuvaformaatilla olevan mitään tarjottavaa Christien hengentuotosten suhteen. Eksyin kuitenkin tämän uunituoreen Kuolema Niilillä -sovituksen pariin viime viikonloppuna, koska teki vain mieli mennä pitkästä aikaa elokuviin eikä oikein muutakaan ollut silloin tarjolla kotikaupunkini Finnkinossa. Olin varmaan joskus ammoin lukenut alkuperäisteoksen, mutta en muistanut siitä mitään, joten saatoin aloittaa filmin katsomisen ihan puhtaalta pöydältä niin sanotusti.
Kuolema Niilillä -elokuvan on ohjannut ja siinä sivussa pääroolin esittänyt brittinäyttelijä nimeltä Kenneth Branagh. Itselleni hänkin oli aivan uusi tuttavuus, mutta kuulemma hän on tekaissut jokunen vuosi sitten version myös Idän pikajunan arvoituksesta. Minulta oli mennyt ihan ohi, että tällainen Poirot-uusintafilmatisointien sarja on ylipäätään tekeillä. Kuvittelinkin nyt meneväni katsomaan jotakin ikiaikaisen vanhaa, ihan vain nostalgiasyistä jälleen teattereissa pyörivää tekelettä. Hämmästys oli siis valtava, kun ruudulle lävähti Branagh, joka ei näytä yhtään siltä minunkin ohimennen joskus telkkarissa bongaamaltani alkuperäiseltä Hercule Poirotin näyttelijältä eikä varsinkaan kirjojen perusteella ko. hahmosta luomaltani mielikuvalta. En oikeastaan tottunut Branaghin naamaan koko parituntisen pläjäyksen aikana, mikä kieltämättä hieman häiritsi katselunautintoani. Saattaa kuulostaa pinnalliselta ja sitähän se toki onkin, mutta ei Hercule Poirotilla vain voi olla ruskeita viiksiä!!!
Kun tästä järkytyksestä päästiin ylitse, niin kyllähän tuota ihan mielellään katsoi. Agathan Christien juonet ovat pääsääntöisesti ihan kelpo tavaraa, sillä useimmat niistä sisältävät yhden tai parikin ihan hyvää twistiä ja lisäksi on aina yhtä mielenkiintoista yrittää pähkäillä omilla pienillä harmailla aivosoluillaan murhaajan henkilöllisyyttä. Tämä Kuolema Niilillä tosin käynnistyi varsin hitaasti ja hieman hajanaisesti.
Ensimmäisessä kohtauksessa näytettiin Poirotin vanhaan rakastettuun liittyvä takauma, jolla ei ollut imho juuri mitään merkitystä leffan varsinaisten tapahtumien kannalta. Sitten siirryttiin nykyaikaan seuraamaan Hercule Poirotin vierailua eräissä juhlissa ja sen jälkeen hänen näennäistä lomailuaan Afrikassa. Uusia hahmoja esiteltiin toisensa perään, eikä murhasta tai edes sen uhasta ollut tietoakaan ennen kuin vasta about puolivälin tienoilla.
Mielestäni aloitus oli itse asiassa (siis muutenkin kuin uuden Poirotin näyttelijän sulatteluun liittyvien probleemien vuoksi) suorastaan tympäisevää katsottavaa, mutta kyllähän tuo juoni sitten itse asian pääsemisen jälkeen alkoi jotenkuten maistua. Tämäkin Poirotin seikkailu sisälsi nimittäin joitakin ihan toimivia twistejä, ja aivonystyrätkin pääsivät jälleen koetukselle.
En voi varsinaisesti vertailla Kuolema Niilillä -leffaa ja -kirjaa toisiinsa, kun en kerran muista viimeksi mainitusta mitään enkä edes varmuudella sitä, olenko kyseistä opusta koskaan lukenutkaan. Oletan nyt kuitenkin, että ko. teos on aika lailla samaa maata kuin Christien muukin tuotanto. Siltä pohjalta sanottakoon, että hänen kirjojensa plussapuolena tähän elokuvaan verrattuna on, että niissä juonta on mielestäni helpompi seurata ja hjuumoria on myös jonkin verran enemmän.
Juonen seuraamisen ongelmat liittyvät siihen, että Christien hahmogalleria on aina suht laaja, eikä sellaista ole leffaa katsoessa kovin helppo saada pysymään aivokopassaan järjestyksessä. Itselläni on sen verran huono kasvomuisti, että muista ulkoisesti erottuva Poirot oli pitkään ainoa tunnistamani hahmo tuosta Kuolema Niilillä -rainan poppoosta. Loppua kohti henkilöt alkoivat toki jäädä paremmin mieleen ja jopa erottua toisistaan, mutta huomattavan suuri osa katselunautinnostani tuhraantui siinä, että tipahtelin jatkuvasti kärryiltä hahmoista ja heidän välisistään suhteista. Christien kirjoja lukiessa henkilögalleria on helpompi ottaa haltuun, koska ensimmäisellä sivulla on yleensä kätevä hahmolista ja vaikkei olisikaan, on muutenkin vaivatonta palata vaikka hieman takaisinpäin, jos sattuu unohtamaan jonkun tai ajatukset lähtevät muuten vain harhailemaan. Leffaa nyt ei oikein voi kelata jatkuvasti taaksepäin, ainakaan jos sen katsoo elokuvateatterissa. Niinpä jos jokin asia sattuu menemään ohi, niin se on sitten voi voi.
En toki tarkoita, että minun hajamielisyyteni katsojana tai suoranaista prosopagnosiaa lähentelevät hankaluuteni ihmiskasvojen tunnistamisessa olisivat millään muotoa vaikkapa ohjaaja Kenneth Branaghin syytä. Yritän vain selittää, miksi minun oli vaikeampi päästä jyvälle tästä elokuvasta kuin Christien kirjoista. Monesti meni kokonaisia kohtauksia ihan vain miettiessäni, että keitäs hittoja nuokin tyypit taas olivatkaan. Mutta se on tietysti ihan oma häpeäni.
Sen sijaan huumorin puutteen laskisin kyllä ihan oikeaksi viaksi tälle elokuvalle enkä esimerkiksi henkilökohtaisesta huumorintajuttomuudestani johtuvaksi. Christien kirjat kun ovat monesti aika hulvattomia niin kerronnan sanavalintojen, dialogin kuin hahmojen hullunkurisen käytöksenkin osalta. Filmatisoinnissa on toki mahdotonta ilmentää ensiksi mainittua, mutta dialogiin tai hahmojen toimintaan olisi hyvinkin voinut ujuttaa enemmän huumoripitoista sisältöä. Nyt ainoastaan yksi Poirotin repliikki herätti nauruntyrskähdyksiä salissa, mikä oli sääli (tai no olihan tietty kiva, että edes se yksi).
Leffan vahvuutena Christien kirjoihin verrattuna puolestaan oli, että sen perusteella sai tarkemman kuvan miljöistä, henkilöiden ulkonäöistä ja muistakin ulkoisista puitteista. Voi toki tuntua itsestäänselvältä, että moisista asioista muodostuu selkeämpi käsitys leffaa katsomalla kuin kirjaa lukemalla, mutta itse asiassa nautin kyllä yleensä myös visuaalisista ja muista fysikaalisista aspekteista enemmän kirjallisessa muodossa. Ensinnäkin pidän omien mielikuvien luomisesta enemmän kuin jonkun muun, vaikka nyt sitten elokuvantekijöiden, valmiiksipureskeltujen näkemysten vastaanottamisesta. Toisaalta elokuvissa on käytettävissä vain näkö- ja kuulohavaintoja, kun taas kirjoissa pystytään hyödyntämään aistielämyksiä laajemmalla skaalalla – näkemisen ja kuulemisen lisäksi voidaan kuvailla myös hajuja, makuja ja tuntoaistimuksia. Näin todellisuudesta rakentuu kokonaisvaltaisempi kuva kuin kuin jos oltaisiin riippuvaisia ainoastaan silmien ja korvien välittämästä informaatiosta. Agatha Christien kuvailu tuppasi kuitenkin olemaan niin minimalistista, että tarkkojen mielikuvien muodostaminen edes visuaalisista tai auditiivisista seikoista – saati sitten muista aistimuksista – on täysin mahdotonta. Leffasta selviää ainakin se, miltä asiat näyttävät ja kuulostavat, mikä on ilman muuta valtava parannus. Sitä paitsi maisemat olivat ajoittain ihan komeaakin katseltavaa.
Henkilökuvauskin oli mielestäni tavallaan onnistuneempaa Kuolema Niilillä -leffassa kuin Agatha Christien tuotannossa, vaikka ei se nyt tässäkään mitään huippuluokkaa varsinaisesti ollut. Christien kirjoissahan kaikki hahmot ovat niin kärjistettyjä ja yksinkertaistettuja, että muistuttavat enemmän karikatyyrejä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä. Branaghin luomuksessa henkilökuvaus taas oli hivenen realistisempaa, vaikka toisaalta jo vähän liiankin alakanttista. Oikeastaan vain päähenkilö Poirotin kohdalla yritettiin jonkinlaista luonnekuvan rakentamista ja jopa ontuvaa henkilöhistorian syventämistäkin, mutta ei hänkään ollut tässä niin persoonallinen kuin romaaneissa. Sivuhenkilöt puolestaan olivat pitkälti tasaisen harmaata massaa. Eli luonteiden yliampumisesta siirryttiin aliampumiseen (onko sellaista sanaa edes olemassa), mikä on vähän kuin oltaisiin menty ojasta allikkoon. Siitä huolimatta näiden leffahahmojen olemassaoloon pystyi uskomaan jotenkin paremmin kuin Christien kirjahahmojen. Ehkä kyse oli vain siitä, että tyypit tuntuivat kouriintuntuvammilta kun heidät näki silmiensä edessä. En tiedä. Mutta varsin pintapuolisiksihan tuo henkilökuvaus toki tässäkin jäi.
Sekä Christien kirjojen että tämän leffan pahin heikkous piilee siinä, että ne ovat tunnelmapoliittisesti turhankin kevyitä. Äkilliset juonenkäänteet ja suljetun paikan mysteerin klaustrofobisuus synnyttävät kyllä lukijassa tai katsojassa lieviä jännityksen kokemuksia, mutta mitään sen suurempia tunnereaktioita ei ole tarjolla. Tämäkin johtuu osaltaan henkilökuvauksen pinnallisuudesta – kun hahmot jäävät ontoiksi paperinukeiksi, heidän kohtalonsa ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. Kuolema Niilillä:ssä esiintyi muutamia varmaan periaatteessa koskettavaksi tarkoitettuja hetkiä, mutta ne eivät toimineet näin yhdentekevillä hahmoilla toteutettuina. Poirotin tunteenpurkaukset olisivat voineet lievästi koskettaakin, koska hän oli henkilövalikoimasta ainoa edes hivenen yhdentekevyyden yläpuolelle yltävä, mutta jostakin syystä tätä ei hyödynnetty.
Se hänen kaverinsa/tuttunsa kuolema ohitettiin niin juosten kustusti, ettei ole tosikaan.
Toisaalta tämä tunnelman sietämätön keveys oli varmastikin alkuperäisteoksen hengessä toteutettu, eli leffantekijöitä siitä ei sovi moittia.
En ollut myöskään loppuratkaisuun varauksettoman tyytyväinen. Siitäkään ei toki voi syyttää Branaghia, sillä eihän hän oikein voinut lähteä peukaloimaan Christien lopetusta tyyten erilaiseksi, jos halusi kunnioittaa alkuperäisteoksen ratkaisuja. Niin että minkäs teet.
Olen aiemminkin eräiden Christien teosten kohdalla onnistunut päättelemään murhaajan sillä metodilla, että mietin kuka olisi kaikkein yllättävin vaihtoehto. Jos jollakulla vaikuttaisi olevan vedenpitävä alibi, niin eiköhän hän kuitenkin paljastu jollakin ilveellä syylliseksi. On Christie tosin onnistunut aina selittämään tyydyttävästi, kuinka kulloinenkin tyyppi onnistui toteuttaman tekonsa ja mikä hänen motiivinsa oli, mutta minusta dekkari ikään kuin lässähtää, jos loppuratkaisu on arvattavissa. Kuolema Niilillä:ssä tämä ensimmäisen uhrin mies herätti epäilykseni ihan vain jo sillä perusteella, että hän oli uhrin mies ja surmahetkellä käytännössä toimintakyvytön. En tosin arvannut, että hänellä olisi rikoskumppani tai että he tekisivät lopussa kimppasuisidin, joten siinä mielessä yllättäviäkin elementtejä ilmeni. Mutta lopetuksen keskeisimmän sisällön onnistuin pettymyksekseni arvaamaan. Olisin halunnut tulla yllätetyksi ja ehkäpä olisin tullutkin, ellen tuntisi Christien tyyliä niin hyvin. Hän yrittää olla niin ennalta-arvaamaton, että se menee jo ennalta-arvattavuuden puolelle.
Huomaan nyt, että suurin osa edellä luettelemistani Kuolema Niilillä -leffan heikkouksista ja vahvuuksista liittyy ihan vain elokuvaformaattiin itsessään (heikkoutena juonen seuraamisen ongelmat, vahvuutena kuvauksen tarkkuus ainakin tämän kirjailijan kuvailuun verrattuna) tai sitten ne olivat selvästi Christien kynästä kotoisin (heikkoutena juonen hidas käynnistyminen, jopa ennalta-arvattava loppuratkaisu, henkilökuvauksen pinnallisuus ja tunnelman keveys; vahvuutena jotkin ihan hyvät juonitwistit). Oikeastaan ainoat nimenomaan tämän elokuvan toteutukseen liittyvät puutteet olivat huumorin vähyys ja Poirotin ruskeat viikset, eikä ainakaan tuo viimeksi mainittu nyt kuitenkaan mikään ihan maailmoja mullistavan tärkeä yksityiskohta ole.
Eli Branagh suoriutui kaiken kaikkiaan ohjaajan tehtävästään ihan hyvin ja varmastikin alkuperäisteosten henkeä kunnioittaen. Annan silti leffalle arvosanaksi vain 2/5 ihan sillä kriteerillä, kuinka paljon itse nautin sen katsomisesta. Tylsä ja sekava alku pilasi paljon, samoin kuin Branaghin Poirot-tulkinta, jota en missään vaiheessa oppinut täysin Poirotiksi mieltämään. Mutta ihan ok yritys kuitenkin.
Inside Oscar-kirja antaa suhteellisen paljon infoa siitä mitä aiemmin on tapahtunut. Mutta mieluusti toki katsoisin itse, miltä gaalat ovat aikanaan näyttäneet. YouTubesta onneksi ainakin toistaiseksi löytyy Billy Crystalin juonnot 1990-luvulta akatemian itsensä julkaisemina, mutta olisi kiva nähdä myös niitä kunkin vuoden ehdokkaille irvailevia videoklippejä.
Alku oli sekavan oloinen, enkä ymmärrä miksi se oli mukana, juoneen ei tullut mitään uutta.
Kenneth Branagh hoiti roolinsa tyydyttävästi, mutta ei korvaa David Suchettia- kukapa hänet voisikaan korvata? - ja oli parempi kuin edellisen Kuolema Niilillä elokuvan
pääosan esittäjä Peter Ustinov.
( Huomautus: David Suchettia esitti Poirotia televioasarjassa jaksossa Kuolema Niilillä, mutta ei vuonna 1978 kun elokuva esitettiin ensimmäistä kertaa).
Salome Otterbourne olikin ammattia myöten erilainen mitä kirjassa, mikä oli mielestäni hyvä asia.
Elokuvan loppu jäi mietityttämään: Miksi Poirot meni kuuntelemaan Salomen harjoitusta klubille ja ajoi viiksetkin??
Arvosanaksi 2,5/5, ihan kelvollista ajanvietettä. Alkua ja loppua hiomalla voisi olla 3/5, elokuvaa hieman lyhentämällä 3,5.
Tästä Scorsese & Coppola -keskustelusta nousi mieleen kysymys, kuinka paljon arvon palstatoverit ylipäätään katsovat vanhoja klassikoita tai muuta elokuvaa kuin amerikkalaisten tarjonta? Muutamat tuntuvat ylettäneen elokuvasivistyksensä syvemmälle kuin pintavesiin, mutta miten mennään laajemmalla otannalla?
Tänä vuonna on mulla tullut katsottua noin 25 elokuvaa ja näistä vain yksi on amerikkalainen, kaksi taas brittiläisiä, eli koitan suosia ei-amerikkalaista. Tämä siksi että tuo Yhdysvalloista tuleva tavara dominoi niin totaalisesti lähes kaikkia viihteen osa-alueita, että oikeastaan vaatii tietoisia pyrkimyksiä altistaa itseään muunlaiselle kamalle. Eiköhän pitkällä aikavälillä jakauma kuitenkin kallistu sinne Hollywoodin puolelle, mutta pitää hyvin mielenkiintoa yllä ja huomattavan erityylistä tavaraa tulee eri puolilta maailmaa.
Tuo ketjussa mainittu Nebraska kyllä kiinnostaa toden teolla, pitää ehkä jo tänään illalla katsella se.
Tuli katsottua männä viikonloppuna tuo uusin Scream-pätkä. Se oli siis nimetty ihan vain ytimekkäästi "Screamiksi", vaikka itse asiassa kyseessä taitaa olla jo vitososa tuosta elokuvasarjasta. Tämä oli itselleni ihka ensimmäinen kokemus kyseisen sarjan parissa, mikä oli varmaan ihan hyväkin, sillä nyt en ainakaan voinut ärsyyntyä mahdollisista edellisosista kierrätetyistä ideoista. Aiempiin leffoihin ainakin viitattiin tiuhaan tahtiin, mutta kyllä tässä uutukaisessa kuitenkin pysyi ihan hyvin kärryillä ilman varsinaisia ennakkotietoja niistä. Tosin olisihan noista viittauksista varmasti saanut enemmän irti, jos muutkin Screamit olisivat olleet tuttuja. Minä en siis tiennyt niistä muuta kuin sen, että genrenä on slasher ja murhaaja on sonnustanut sellaiseen puikulanaamariin, jonka olen joskus nähnyt veljenpoikani lelulaatikossa. Eli siinä minun lähtökohtani tämän elokuvan katsomiselle.
Laitan koko arvioni varmuuden vuoksi spoilereihin, etten tule epähuomiossa pilanneeksi kenenkään katselunautintoa, jos sellaisesta nyt voi tämän tekeleen kohdalla puhua.
Eli joo, ei tämä nyt kovin suurta vaikutusta tehnyt. Ehkä vika on suurimmaksi osaksi itsessäni, sillä vaikka kauhugenre on sinänsä mieleeni, niin tusinaslasherit eivät. Eli joku voisi ihan perustellusti ihmetellä, miksi näitä pitää sitten väkisin katsoa.
En oikein itsekään tiedä. Kauhuelokuvan pitäisi kyetä täyttämään neljä kriteeriä ollakseen kirjoissani edes etäisesti onnistunut. Nuo kriteerit ovat (satunnaisessa järjestyksessä) persoonallisuus, yllättävyys, uskottavuus ja psyykeen pureutuminen. Viimeksi mainitulla tarkoitan siis psykologisen jännitteen rakentamista verellä mässäilyn sijasta.
Yksikään slasher ei ole koskaan kyennyt täyttämään kaikkia noita kriteerejä – eikä kyllä oikein voisikaan, sillä edustaahan neljäs niistä pitkälti slasherin vastakohtaa. Tämä Scream ei kuitenkaan täyttänyt yhtäkään.
Ensinnäkään leffa ei keksinyt pyörää uudestaan missään suhteessa eikä kyllä varmaan siihen pyrkinytkään. Vaikken pysty arvioimaan, missä määrin se oli pelkkä kopio aikaisemmista Ghostfacen seikkailuista, niin mielleyhtymät moniin muihin joskus näkemiini kauhuleffoihin – vaikkapa Halloweeniin ja Psykoon – olivat käsinkosketeltavia. Tämä tosin oli varmasti ihan itsetarkoituksellista ja ehkä jopa itse tarkoitus, mutta minä olen vähän sitä mieltä, että jos jokin kohtaus on jo joskus tehty, niin miksi sitä enää uudestaan tekemään.
Ennalta-arvattavuus kohosi myös elokuvan aikana ties kuinka monenteen potenssiin. Oikeastaan jokaisen tappotapauksen kohdalla katsojalle (jos kohta ei hahmoille) oli jo hyvän aikaa edeltävästi selvää, että kohta ottaa ohraleipä. Vähäisetkin pelottavuuden edellytykset vesitettiin siis sillä, ettei mitään yllätysmomentteja edes yritetty rakentaa. Mielestäni olisi toiminut paljon tehokkaammin, jos Ghostface olisi vain yhtäkkiä ponkaissut jostain ilman mitään ennakkovaroitusta. Olisin lisäksi kaivannut enemmän katsojien odotuksilla leikittelyä toiseenkin suuntaan. Siis olisi annettu ymmärtää, että pian tulee noutaja jollekulle, mutta kyseessä olisikin ollut pelkkä hämäys. Se olisi tuonut touhuun edes pientä arvaamattomuuden tuntua.
Uskottavuudellakaan leffaa ei ollut pilattu. En viitsi edes mainita mitään hahmojen liioitellusta idioottimaisuudesta tai suorastaan yliluonnollisesta sitkeydestä. Kaipa sitten on kuuluvinaan tähän genreen, että jos jonkin oven takana väijyy aivan ilmiselvästi murhaaja, niin päähenkilö menee typeryyksissään kuitenkin avaamaan kyseisen oven ja saakin alta aikayksikön vaikkapa puukon kitusiinsa. Parinkymmenen veitseniskunkin jälkeen hahmot saattavat pysyä ihan iloisesti topillaan, eikä erityisesti pahiksia pysäytä edes muusiksi hakkaaminen tai karrelle palaminen. Nämä ovat kuitenkin ihan kauhun peruskauraa edustavia epärealistisia elementtejä, joten kai niiden kanssa on vain opittava tulemaan toimeen.
Tässä Screamissa itse juonikin vain oli perustuksiltaan epäuskottava. Poliisi ei muka ollut kiinnostunut laittamaan tikkua ristiin leffan alkupuolella tapahtuneen verityön selvittämiseksi, joten päähenkilönuoret joutuivat ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Mitään järjellistä syytä virkavallan omituiselle saamattomuudelle ei esitetty, joten kyseessä oli selvästi vain kömpelö keino saada päähenkilöt tapahtumien kuumimpaan kärkeen. Sinänsä ihan ymmärrettävä pyrkimys, mutta se olisi pitänyt selittää jotenkin paremmin.
Juoni oli myös yhdistetty harvinaisen ontuvasti aiempien leffojen tapahtumiin. Oli ihan selvää, että tämänkertaisen murha-aallon takana oli joku ihan toinen kuin se alkuperäinen Ghostface-murhaaja. Siitä huolimatta kaikki tuntuivat kuvittelevan, että alkuperäistä tapausta selvittäneellä kolmikolla Dewey, Gale ja Sidney olisi jotakin oikeaa sisäpiirintietoa tämän uudenkin murhaajan mielenliikkeistä. Tuo alkuperäiskolmikko myös vaikutti henkilökohtaisella tasolla omituisen kiinnostuneelta tästä uudesta tappotöiden sarjasta, vaikka eihän sillä varsinaisesti ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. Galen ja Sidneyn rynnistäminen takaisin kaupunkiin olisi tuntunut perustellulta, jos sama vanha murhaaja olisi päässyt jälleen valloilleen ja he olisivat halajaneet lopullista välienselvittelyä tämän kanssa (vähän niin kuin Laurie Strode vuoden 2018 Halloweenissa), mutta nyt koko hommassa ei vain ollut mitään logiikkaa.
Mitään psykologista jännitystä ei todellakaan missään vaiheessa rakennettu, enkä kyllä sellaista ollut odottanutkaan. Leffa oli alusta loppuun ihan silkkaa verellä mässäilyä, niin kuin oli varmasti tarkoituskin. Minua sellainen ei vain pelota ollenkaan. Ymmärrän silti, että slasher on tietysti slasheria, mutta kyllä tämänkin lajityypin sisällä olisi syytä muistaa, että väkivalta ja äkkikuolemat menettävät vain tehonsa ihan jatkuvalla syötöllä esiintyessään. Enkä myöskään pidä liian suorasukaisesta asiaan menemisestä – ensin olisi syytä vähän lämmitellä ja nostattaa hiljalleen tunnelmaa.
Oli leffassa silti joitain ihan onnistuneitakin kauhuelementtejä. Ensinnäkin tappajan kasvojen peittäminen on aina tyylikäs pelottelukeino, sillä tuntematonta me pelkäämme kaikkein eniten (juuri siksi niissä edellä mainituissa Halloweeneissakin on tiettyä tenhoa). Tässä tapauksessa naamiot toki putosivat lopussa, mutta niin kauan kun murhaajaa näytettiin vain siihen naurettavaan puikulanaamariin sonnustautuneena, hänet saattoi itse kukin mielessään kuvitella aivan sanoin kuvaamattomaksi hirvitykseksi. Toisaalta leffassa tuli vastaan muutamia ihan toimivia jump scare -kohtiakin, vaikka ne nyt ovat aika halpahintainen keino säikytellä katsojia. Samin hallusinaatiotkin tuntuivat ajoittain hieman karmivilta, vaikka en tiedä oliko se edes mitenkään tarkoituksellista. Tuntui myös ihan jännältä, kun kauhuleffan hahmot puhuivat jatkuvasti itse siitä, miten kauhuleffojen hahmot yleensä toimivat ja pyrkivät sitten välttämään nuo pahimmat sudenkuopat (useimmiten epäonnistuneesti).
Mitä tulee hahmoihin noin muuten, he olivat enimmäkseen niin väritöntä ja pintapuolisesti kuvattua porukkaa, että jo senkin takia leffan jännitystaso laski noista vähäisistä onnistuneista elementeistä huolimatta kuin lehmän häntä. Jos henkilöt ovat yhdentekeviä, heidän kohtalonsakin tuntuu yhdentekevältä. Ketä kiinnostaa, vaikka joku joku persoonaton puupökkelö vuotaisi kuiviin. Muutoin varsin tasapaksusta hahmogalleriasta erottuivat sentään edukseen se vanha kehäraakki Dewey ja puukotusuhrin sisar Sam. Heitä yritettiin edes hieman syventää, joskin kieltämättä aika päälleliimatusti. Pidin silti kohtauksesta, jossa Sam ja hänen sisarensa puivat lapsuuden traumojaan ja silloista välirikkoaan – tuossa dialogissa oli yllättäen aitoa herkkyyttä. Deweyta ja Samia esittävien David Arquetten ja Melissa Barreran eläytyminen rooleihinsa tuntui myös vakuuttavalta ainakin muuhun vaisuun näyttelijäkaartiin verrattuna. Edes Deweyn kuolema ei kuitenkaan pahemmin koskettanut, vaikka hahmo olikin ihan symppis ja näyttelijä ihan hyvä. En tiedä minkä verran Samin kuolema olisi liikuttanut, kun sitä ei päästy ainakaan tämän leffan puitteissa näkemään, mutta tuskinpa kovin paljoa sekään. Kyllähän nuokin kaksi hahmoa (Dewey ja Sam) nimittäin jäivät melkoisiksi paperinukeiksi, vaikka heissä oli ainoina edes hieman yritystä.
Leffan loppuratkaisu pilasi sitten lopullisesti koko jutun. Pointsit tosin siitä, että ainakaan minä en onnistunut arvaamaan murhaajan/murhaajien henkilöllisyyttä etukäteen. Kuvittelin itse asiassa Samin suorittaneen verityöt jonkinlaisten harhojen vallassa, mutta yllättäen kaiken takana olivatkin hänen poikaystävänsä ja siskonsa kaveri, eli viime metreillä saavutettiin vihdoin jonkinlaista ennalta-arvaamattomuuden tuntua. Syyllisten motiivi vain oli ihan yliampuvan älytön. Kyllähän maailmaan hulluja mahtuu ja fanien reaktiot vaikkapa The Last Jediin todistavat tämän, mutta ainakaan toivoakseni kukaan ei oikeasti alkaisi sentään tehtailla murhia vain luodakseen "requelin" jollekin vanhalle elokuvasarjalle.
Tiedostan kyllä, ettei Screamin ollut tarkoituskaan olla mikään vakavasti otettava kauhuleffa vaan lähinnä parodia sellaisesta. Ymmärtääkseni sarjan edellisissäkin osissa on ollut villakoiran ytimenä ikään kuin naureskella slasher-genren iänikuisille kliseille ja sillä linjalla tämä uutukainenkin luonnollisesti jatkoi. Itse en kuitenkaan lämmennyt idealle ihan jo senkään vuoksi, että minua eivät yleensäkään viehätä pääosin komediallisille aineksille rakentuvat viihde- tai taideteokset – olivat ne sitten elokuvia, ohjelmia, kirjoja tai biisejä. Enkä nyt tarkoita, että kaiken pitäisi olla aivan kuolemanvakavaa. Toki huumoria saa ja mielellään pitääkin olla mausteena, mutta mielenkiintoni vangitsemiseksi vaaditaan muutakin. Kauhun ja komiikan yhdistäminen ei kuitenkaan toimi, sillä on vaikea pelätä ja nauraa samanaikaisesti. Ehkä Screamin olikin tarkoitus yksinomaan naurattaa, mutta minun kohdallani sekään ei valitettavasti onnistunut. Huumorintajunsa tietysti kullakin ja saatan itse olla vain takakireä tosikko, mutta ainoastaan muutamat hahmojen meta-analyysit slasher-henkilöiden yleisimmistä toimintatavoista irrottivat minusta vaisuja hymähdyksiä. Muuten keskityin lähinnä yrittämään lietsoa itseäni kauhufiiliksiin, mikä epäonnistui surkeasti.
Eli summa summarum: tämä ei siis ollut ihan minun palani kakkua, jos kohta ei nyt ihan täysi susikaan. Kiinnostavammalla hahmovalikoimalla homma olisi voinut toimiakin. Annan vaikkapa kaksi tähteä viidestä.
Tykään yksin luontoa vastaan leffoista, eikä Against the ice tehnyt poikkeusta
Kormakur tuottajana(tai ohjaajana) takaa aina jotain, ja tälläkertaa sen, että lumi on lunta, eikä hollywood loskaa.
Leffa kertoo vuoden 1909 tanskalainen tutkimusmatkailija Ejnar Mikkelsen ja yhden miehistöön kuuluneen Iver Iversenin vaelluksesta Grönlannissa, kun nämä pyrkivät todistamaan, että Grönlanti on yhtenäinen saari. .. koska USA teki vaatimuksia Grönlannin suhteen.
Kaksikko joutui reissullaan taistelemaan nälkää, kylmyyttä ja jääkarhuja vastaan, mutta yllättävän uskottavasti.
Eihän nää tarinat mitään yllättävää tai uutta yleensä tarjoa, mutta ei tarttekkaan, jos toteutus on laadukas.
...jaa niin, katoin mää tän uuden Kingsmanin kun leffalippu oli umpeen menossa.. siitä jäi mieleen vain se, että miksköhän mää sen katoin. Aivan päätön pätkä "vähän" väritetyllä historialla. Visuaalisuus ei lohduta, jos tarina on tyhjää täynnä.
Katsoin tänään The Adam Project-leffan. Juoni oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia kuin reikäjuusto, nuorempi Adam oli ärsyttävä ja näsäviisas pentu
eikä olisi yhtään harmittanut vaikka hänet oltaisiin deletoitu lopussa
Ryan Reynolds veti sen saman roolin kuin jokaisessa elokuvassa missä on näytellyt: oli ärsyttävän riitainen tyyppi joka väitteli muiden kanssa koko leffan ajan ja oli muka hauska. No ok, ensimmäinen Deadpool-leffa oli ihan hyvä ja Reynoldsin geneerinen roolisuoritus sopi siihen elokuvaan. Olisi mukava nähdä, osaako tyyppi näytellä vakavaakin roolia. Hänen kannattaisi valita erilaisia rooleja eikä mennä sieltä missä aita on matalin.
The Adam Project, en suosittele kenellekään, alkoi lähinnä vain ärsyttämään 5/10.
Lähdin siitä, että leffassa on 12-vuotias poika, joten se on suunnattu suurinpiirtein sellaisille. Rule of cool voimassa ja jos katsojalla on mitään taipumusta miettiä, että onko tässä järkeä, niin sitten kannattaa jättää suosiolla väliin. Jos sitä pystyy katsomaan pikkupojan kirkkain silmin, niin viihdyttävä hyvänmielen leffa.
Katsoin tänään The Adam Project-leffan. Juoni oli täynnä epäjohdonmukaisuuksia kuin reikäjuusto, nuorempi Adam oli ärsyttävä ja näsäviisas pentu
eikä olisi yhtään harmittanut vaikka hänet oltaisiin deletoitu lopussa
Ryan Reynolds veti sen saman roolin kuin jokaisessa elokuvassa missä on näytellyt: oli ärsyttävän riitainen tyyppi joka väitteli muiden kanssa koko leffan ajan ja oli muka hauska. No ok, ensimmäinen Deadpool-leffa oli ihan hyvä ja Reynoldsin geneerinen roolisuoritus sopi siihen elokuvaan. Olisi mukava nähdä, osaako tyyppi näytellä vakavaakin roolia. Hänen kannattaisi valita erilaisia rooleja eikä mennä sieltä missä aita on matalin.
The Adam Project, en suosittele kenellekään, alkoi lähinnä vain ärsyttämään 5/10.
Oletko nähnyt Buried -nimistä elokuvaa? Siinä Reynolds on elävältä haudattuna jossain päin Irakia eikä tuossa leffassa ole oikeastaan yhtään huumorikohtausta. Todella intensiivinen kuvaus hyöstettynä Reynoldsin vakavalla roolisuorituksella, josta pääsee nauttimaan oikein kunnolla, sillä leffassa ei näy muita näyttelijöitä. Klaustrofobiasta kärsiville ei välttämättä se kaikkein ihanteellisin leffa.
Rdiley Scottin ohjaama kulttielokuva tuli vihdoin nähtyä kokonaisuudessaan. Muutama vuosi sitten aloin katsella tätä kyseistä leffaa, mutta mielenkiinto lopahti aika nopeasti. Nyt päätin kokeilla uudelleen.
Lyhyesti sanottuna: ihan ok, muttei mikään erikoinen. Ei lähelläkään esimerkiksi Labyrintin tasoa, vaan jossain siellä Päättymättömän tarinan kolmannen osan tasolla. Mia Sara oli oma hurmaavan seksikäs itsensä, jopa unibrow:lla (yhteenkasvaneilla kulmakarvoilla) ja Tim Curry oli ihan hyvä paholaisena. Komea maski hällä, muuten.
Häiritsevintä koko leffassa oli Tom Cruise, joka oli kuin joku naapurin pervo ukko erityisesti Mia Saran kanssa jakamissaan kohtauksissa. Ei mitenkään vahva suoritus häneltä, jos totta puhutaan. Toinen häiritsevä asia leffassa olivat lukuisat faktiset virheet (lammen jäätyminen muutamassa minuutissa esimerkkinä), aika heikko tarinankerronta sekä yleisesti ottaen varsin halvalta tuntuva lopputulos. Leffa oli myös aivan liian pitkä.
Oliko musa Goldsmithiä vai Tangerine Dreamia?
Universal lykkäs Amerikan teatterijulkaisua vuoteen 1986, jotta he voisivat korvata Jerryn Goldsmithin musan Tangerine Dreamin musalla (huonompi score imo) ja tän jenkkiversion MTV video olikin sit Bryan Ferryn ”Is your love strong enough”
USA versio on 87 min ja EU versio 95min ja DC on 113min
Loput opn erilaisia:
Amerikkalaisessa teatteriversiossa Jack ja Lili näkevät, kuinka yksisarviset löytää toisensa ja juoksevat sit yhdessä auringonlaskuun metsäkeijujen ja yksisarvisten tervehtimänä. Darkness tarkkailee heitä nauraen.
Eurooppalainen versio päättyy siihen, että sekä Jack että Lili juoksevat kohti auringonlaskua, mutta ilman Darknessin lopullista esiintymistä.
Director's Cutissa Lili herää Jackin kanssa, joka yrittää vakuuttaa hänelle, että hän näki vain unta, mutta Lili ei lopulta ole vakuuttunut. He tunnustavat todellisen rakkautensa toisilleen, mutta ymmärtävät elävänsä kahdessa eri elämäntavassa, minkä vuoksi Lili pyytää jatkamaan pelkkää platonista suhdetta. Jack, joka on tyytyväinen tähän pyyntöön, hyväksyy. Lili palaa kotiinsa hoitamaan velvollisuutensa ja lupaa käydä hänen luonaan uudelleen. Jack juoksee iloisesti kohti auringonlaskua metsäkeijujen ja elvytettyjen yksisarvisten tervehtimänä (VMP)
..leffateatterissa tuli nähtyä, silloin ei fantasialeffoille oikein ollu kysyntää ja tuotanto sähläsä sen lasten ja aikuisten leffan väliä venkutellen. Kun ne selkeet lastenleffat oli menestyneet, niin tässäkään ei ois saanu olla liian "vakavia" teemoja jne
