En viime aikoina ole muiden kiireiden vuoksi ehtinyt katsoa mitään ns. oikeaa leffaa, mutta männä viikonloppuna tuli katsastettua Neflixin tuore Elvis-dokkari nimeltä The Return of the King: The Fall and Rise of Elvis Presley. Dokumenttielokuvan aihe oli minulle jo etukäteen hyvinkin tuttu, sillä olen kuunnellut rockin kuningasta polvenkorkuisesta lähtien ja siinä sivussa on tullut tutustuttua myös hänen elämäntarinaansa lukuisten kirjojen ja dokumenttien avulla. Tämä kyseinen dokkari keskittyi erityisesti vuoden 1968 legendaariseen comeback-esitykseen, mutta taustoituksena sinä käsiteltiin myös comebackiin johtaneet tapahtumat – Elviksen suosion tarunhohtoinen kultakausi 50-luvulla ja uran notkahdus 60-luvulla surkeita b-luokan elokuvia tehtaillessa. Enimmäkseen dokkari eteni asioista ainakin omasta mielestään jotakin tietävien tyyppien haastattelujen pohjalta ja lisäksi siinä nähtiin runsaasti arkistomateriaalia esim. itse -68-show’sta ja Elviksen omista haastatteluista.
Itse katsoin tuon comeback-show’n ala-asteella miltei joka aamu, joten siitä otetuissa katkelmissa ei ollut minulle mitään uutta. Muutenkaan dokumentti ei tarjonnut mitään kovin mullistavaa infoa, joskin Elviksen haastattelupätkät olivat toki kiinnostavia enkä ollut aiemmin tainnut kuullakaan ainakaan kaikkia niistä. Muiden haastateltavien valinnat herättivät joiltakin osin ihmetystä: mitäpä sisäpiiritietoa esimerkiksi Bruce Springsteenillä tai Conan O'Brienilla olisi jakaa Elviksestä, kun he eivät olleet koko äijää koskaan tavanneetkaan. Toki heillä lienee yleistä tietämystä show-bisneksestä, mutta ei käsittääkseni spesifisesti juuri Elvarista. Samaten Buz Luhrmann oli minusta tässä dokumentissa vähän turhake, vaikka tekaisikin pari vuotta takaperin sen leffan Elviksestä. Sen sijaan -68-spesiaalissa itse paikan päällä katsojana olleen naisen kommentit olivat mielenkiintoisia. Samaten Elviksen ex-vaimo Priscilla ja kaveri Jerry Schilling olivat kelpo haastateltavia, kun he nyt sentään tiesivät jotakin aiheesta, vaikka heidänkin jorinansa olivat enimmäkseen jo tuhanteen kertaan kuultuja. Dokumentti oli myös koostettu jossakin määrin sekavasti, sillä ajassa hypittiin jonkin verran. Eli ei tuo ollut mikään huippuhyvä tekele, mutta ihan ok kylläkin ja erityisesti se herätti innostuksen katsoa tuo comeback-show joskus lähitulevaisuudessa pitkästä aikaa uudestaan.
Elvis: Legendan synty: Jatkoinpa saman teeman parissa kuin edellisessä viestissä ja katsoin tällä kertaa tämmöisen dramatisoidun näkemyksen rockin kuninkaan elämästä. Kyseessä on James Steven Sadwithin ohjaustyö vuodelta 2005. Tosin tuo kyllä taisi virallisesti olla minisarja, mutta itse tutustuin tähän yksittäisenä kolmen tunnin tekeleenä, joten menköön nyt leffa-topiciin. Ennen tätä olin nähnyt dramatisoitujen Elvari-näkemysten saralta Baz Luhrmannin elokuvan parin vuoden takaa ja Larry Peercen tv-elokuvan 80-luvulta sekä viime vuonna ilmestyneen Sofia Coppolan Priscillan, joka tosin keskittyi nimensä mukaisesti enemmän tähden ex-vaimon tarinaan. Kaikissa noissa edellä mainituissa fiktiivisissä sovituksissa oli omat ongelmansa - Luhrmannin leffa käsitteli oikeastaan yksinomaan Elviksen uraan jättäen yksityiselämän ja persoonan pitkälti paitsioon, kun taas Larry Peercen ja Sofia Coppolan leffoissa pyörittiin pelkkien privaattiasioiden ympärillä eikä urapuolta ollut juuri lainkaan. Kaiken lisäksi noissa kahdessa viimeksi mainitussa rakennettiin Elviksen henkilökuva yksisilmäisesti vain hänen huonojen piirteidensä varaan. Olen siis odotellut oman makuni mukaista Elvis-teosta.
No en nyt väitä, että tämä Legendan syntykään olisi mitenkään täydellisyyttä hipova filmatisointi, mutta on se paremmin balanssissa kuin nuo aiemmin näkemäni yritykset. Leffassa, tai siis minisarjassa, oli sopivassa suhteessa sekä Elviksen uraa – suosion tarunhohtoinen kultakausi 50-luvulla oli erityisen vahvasti edustettuna – ja yksityiselämää ensin primaariperheen ja sitten Priscillan parissa. Elviksen henkilökuva oli myös tasapainoisesti koostettu: siihen sisältyi luonteen hyviä puolia kuten vaikka anteliaisuutta ja hyväsydämisyyttä, mutta vastapainoksi myös hillittömiä raivareita, narkomaniaa ja elostelua. Kaiken kaikkiaan minisarja oli varsin uskottavan makuinen juuri siksi, ettei se ollut liian kärjistetty tai ylidramatisoitu. Historialliset yksityiskohdat olivat enimmäkseen kohdallaan, ja lisäksi musiikkiesityksissä kuulunut Elviksen todellinen ääni lisäsi osaltaan autenttisuutta.
Elvistä näytelleen Jonathan Rhys Meyersin huulisynkkaa noissa musiikkivedoissa on kai kritisoitu, mutta minä en huomannut siinä suurempia puutteita. Noin muuten en kuitenkaan ollut hänen Elvis-versioonsa varauksettoman tyytyväinen. Ei hänen eläytymisessään mitään suurempaa vikaa ollut, ja hän oli omaksunut Elviksen mutisevan puhetyylinkin irlantilaisuudestaan huolimatta taitavasti, mutta häneltä puuttui kokonaan esikuvansa olemuksesta huokunut karisma. Hän myös näytti häiritsevästi erilaiselta kuin Elvis. Sille ei toki määräänsä enemmän ole mitään tehtävissä, mutta maskeerauksella olisi varmasti jotenkin voinut auttaa asiaa. Priscillan ja manageri Parkerin hahmot olivat niin ikään hankalasti miellettävissä esikuvikseen – Priscilla oli jotenkin turhan tavanomainen ja eversti liian pirtsakka. Sen sijaan Elviksen vanhemmat Vernon ja Gladys olivat mielestäni hyvin onnistuneet.
Legendan synty ei käsitellyt Elviksen elämää kokonaisuudessaan, vaan uran alun tienoilta vuoden 1968 comebackiin asti. Lopetus töksähti ikävästi, mutta silti oli ihan hyvä, ettei Elviksen koko elämää ollut yritetty pusertaa mukaan. Nyt pystyttiin sentään käsittelemään mukaan valitut asiat enimmäkseen huolellisesti, vaikka esimerkiksi äidin kuolema oli silti hiukan juostenkustun oloinen. Muutenkin olisin toivonut joissakin suhteissa käsikirjoitukseen vielä hitusen enemmän syvällisyyttä, sillä nyt etenkin osa dialogista oli vähän lapsellisen ja kömpelön tuntuista. Kaiken kaikkiaan tuo oli kuitenkin ihan hyvä leffa. Tai siis minisarja.
Titanic: Omalta osaltani hieman laihaksi jäänyt leffavuosi tuli päätettyä kaikkien aikojen suosikkielokuvani eli Titanicin ties kuinka monennella uusintakatselulla. Edellisestä kerrasta olikin päässyt vierähtämään yli kymmenen vuotta, mutta nuorena katselin tuota rainaa sen verran tiuhaan, että detaljit ihan yksittäisiä repliikkejä myöden olivat vieläkin hyvin muistissa. Leffa oli myös aivan yhtä hieno ja eeppinen kuin muistelinkin. Tuo juonen rungon muodostava rakkaustarina on toki varsin kliseisistä aineksista koostettu ja suorastaan vähän älytön – Jackista ja Rosesta kehkeytyy muka erottamattomat sielunkumppanit vain muutaman tunnin tuttavuuden jälkeen – mutta Leonardo DiCaprion ja Kate Winsletin oivallisten näyttelijäntaitojen ja heidän välisensä kemian ansiosta tuokin osa-alue pelittää vähintäänkin kelvollisesti. Itselleni leffan keskeisin elementti on kuitenkin katastrofipuoli eli tuon rakkaustarinan miljöönä toimivan Titanicin traaginen kohtalo. Toteutus kaikkine lavasteineen ja efekteineen on niin viimosen päälle, että kokonaisuus onnistuu kaikesta siirappisuudestaan huolimatta vaikuttamaan merkittävimpien seikkojen osalta autenttiselta. Laivalla vellonut paniikki välittyy ongelmitta katsojalle asti. Leffan viimeinen tunti onkin ehdottomasti tunnelmaltaan vangitsevin, mutta yli kolmen tunnin kokonaiskestossa ei mielestäni muutenkaan oikeastaan ole juuri ylimääräistä tyhjäkäyntiä ainakaan häiritsevissä määrin. Ennen kaikkea elokuva on komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mahtipontinen sekä aidosti dramaattinen. Näiden syiden takia siitä pidän edelleenkin.