Tuli katsottua ties monennenko kerran Sergei Eisensteinin Iivana Julma ja samalla tietenkin kirottua, että Eisenstein kuoli kesken kolmannen osan tekoa. Olisi ollut niin mielenkiintoista saada tietää, kuinka sekopäiseksi Eisenstein olisi pystynyt Iivanan kuvaamaan.
Menohan on paikoin hyvinkin teatraalista, mikä sopii tällaiseen oopperamaiseen tyylittelyyn erittäin hyvin. Nikolai Tserkasov eläytyy rooliinsa loistavasti ja tuo yhä syvemmälle vainoharhaisuuteensa vajoavan Iivanan psyykeen asteittaisen haurastumisen hyvin esille. Serafima Birman on niin ikään erinomainen hänen valtaa hamuavana tätinään. Sergei Prokofjevin musiikki soi komeasti.
Onneksi olen saanut nauttia tämänkin aikoinaan myös Orionin isolta kankaalta.
Aftersunin katsoin. Olihan se hyvä. Ei nyt toki samalla tavalla vakuuttanut kuin edelliset katsotut elokuvat, mutta kuitenkin. Semmonen neljän tähden leffa.
Odotin kyllä vaan koko aika, että mitä kamalaa tulee ruudulle ja jotenkin ahdistunut fiilis katsoessa.
Katoin justiin ekan Blade elokuvan. Varmaan joskus 20 v sitten viimeksi nähty. Lopulta jotenkin huvittava elokuva eikä ihan samaa tehoa kuin mitä joskus teininä oli. Pääpahis hemmetin rasittava.
Aivan ok silti. Muistaakseni jatko-osat tästä oli ihan kamalia.
Katoin justiin ekan Blade elokuvan. Varmaan joskus 20 v sitten viimeksi nähty. Lopulta jotenkin huvittava elokuva eikä ihan samaa tehoa kuin mitä joskus teininä oli. Pääpahis hemmetin rasittava.
Aivan ok silti. Muistaakseni jatko-osat tästä oli ihan kamalia.
Katselin eilen M. Night Shyamalanin uutuuden Trap, joka oli ilmestynyt Maxiin. Pakko nostaa M. Nightille hattua, että hänen leffansa ovat lähes aina idealtaan mielenkiintoisia, mutta siihen se on viime vuosina jäänyt. Sixth sensen kaltaisia mestariteoksia eivät nämä viimeisimmät teokset ole olleet.
Tässä uusimmassa elokuvassa Josh Hartnettin esittämä synkän salaisuuden omaava perheen isä vie tyttärensä Lady Ravenin, jota tytär fanittaa, keikalle. Paljastuu, että koko konsertti on ansa julmalle Teurastaja-nimiselle sarjamurhaajalle.
Elokuva on ihan katsottava, mutta varmasti katson sen vain tämän ainoan kerran, eli ei mitään maailmaa mullistavaa hyvästä ideasta huolimatta. Paljon epäloogisia juttuja ja ihmeellistä haahuilemista ympäri keikkapaikkaa. Kuinka saatanan huono keikka voi olla jos superfani tytär haahuilee kesken keikan kiertelemässä isänsä kanssa areenan käytävillä. Jotenkin kuitenkin elokuvan loppu oli ihan kelvollinen, vaikka ei mitään M. Nightille tyypillistä puskan takaa lopputwistiä tullutkaan. Hartnett vetää ihan hienon roolin ja melkeinpä sen vuoksi leffalle voi antaa 3/5 pistettä.
M. Nightin leffat kiinnostavat aina ja kyllä jatkossakin meinaan herran elokuvat katsoa, vaikka taso onkin aika paljon laskenut.
Katselin eilen M. Night Shyamalanin uutuuden Trap, joka oli ilmestynyt Maxiin. Pakko nostaa M. Nightille hattua, että hänen leffansa ovat lähes aina idealtaan mielenkiintoisia, mutta siihen se on viime vuosina jäänyt. Sixth sensen kaltaisia mestariteoksia eivät nämä viimeisimmät teokset ole olleet.
Tässä uusimmassa elokuvassa Josh Hartnettin esittämä synkän salaisuuden omaava perheen isä vie tyttärensä Lady Ravenin, jota tytär fanittaa, keikalle. Paljastuu, että koko konsertti on ansa julmalle Teurastaja-nimiselle sarjamurhaajalle.
Elokuva on ihan katsottava, mutta varmasti katson sen vain tämän ainoan kerran, eli ei mitään maailmaa mullistavaa hyvästä ideasta huolimatta. Paljon epäloogisia juttuja ja ihmeellistä haahuilemista ympäri keikkapaikkaa. Kuinka saatanan huono keikka voi olla jos superfani tytär haahuilee kesken keikan kiertelemässä isänsä kanssa areenan käytävillä. Jotenkin kuitenkin elokuvan loppu oli ihan kelvollinen, vaikka ei mitään M. Nightille tyypillistä puskan takaa lopputwistiä tullutkaan. Hartnett vetää ihan hienon roolin ja melkeinpä sen vuoksi leffalle voi antaa 3/5 pistettä.
M. Nightin leffat kiinnostavat aina ja kyllä jatkossakin meinaan herran elokuvat katsoa, vaikka taso onkin aika paljon laskenut.
Mukava ja nautittava elokuva Trap oli ehdottomasti. Shyamalan on tosiaan ihan omanlainen genrensä, jonka vuoksi herran elokuvia on tullut katsottua aina ja tulee vastedeskin. Hän on teknisesti hyvä ohjaaja, mutta sielultaan hän on välillä hieman kuin 12-vuotias poika. Nyanssit puuttuvat ja sävy on vähän siellä sekä täällä. Tämäkin elokuva on melko absurdi, eikä parane yrittää hakea liikaa logiikkaa asioilta, vaan on vain mentävä mukana ja nautittava kaikesta ml. elokuvan mahdollisesti kiusaannuttavasta kömpelyydestä.
Välillä tuntui, että ainoa syy elokuvan olemassaololle on konsertin/popstara-kokemuksen tarjoaminen Shyamalanin omalle tyttärelle. Tosin tuo oikean elämän dynamiikka taas liittyy oudolla meta-tavalla itse elokuvan Hartnettin hahmon ja tyttären suhteeseen. Molemmat isät elävät kaksoiselämää, toisessa he ovat mallikkaita perheenisiä ja toisessa elämässä he toteuttavat itseään makaaberiuden ja väkivallan saralla.
Elokuvan ainoa oikea ongelma on lähinnä se, että lopussa sama asia toistuu kolmasti. Mutta ehkä sekin kuuluu pakettiin, ei onnistuneella toteutuksella ole oikeastaan väliä - ainakaan aina. Paljon tietysti riippuu nautinnosta katsooko tätä sellaisena tosissaan otettavana elokuvana, vai sellaisena leikkisänä hölmöytenä. Toki edellinen kappale tarjoaa myös mahdollisuuden ottaa elokuva tosissaan, koska elokuva yrittää sanoa jotain vilpitöntä pinnan alla.
Katselin eilen M. Night Shyamalanin uutuuden Trap, joka oli ilmestynyt Maxiin. Pakko nostaa M. Nightille hattua, että hänen leffansa ovat lähes aina idealtaan mielenkiintoisia, mutta siihen se on viime vuosina jäänyt. Sixth sensen kaltaisia mestariteoksia eivät nämä viimeisimmät teokset ole olleet.
Tässä uusimmassa elokuvassa Josh Hartnettin esittämä synkän salaisuuden omaava perheen isä vie tyttärensä Lady Ravenin, jota tytär fanittaa, keikalle. Paljastuu, että koko konsertti on ansa julmalle Teurastaja-nimiselle sarjamurhaajalle.
Elokuva on ihan katsottava, mutta varmasti katson sen vain tämän ainoan kerran, eli ei mitään maailmaa mullistavaa hyvästä ideasta huolimatta. Paljon epäloogisia juttuja ja ihmeellistä haahuilemista ympäri keikkapaikkaa. Kuinka saatanan huono keikka voi olla jos superfani tytär haahuilee kesken keikan kiertelemässä isänsä kanssa areenan käytävillä. Jotenkin kuitenkin elokuvan loppu oli ihan kelvollinen, vaikka ei mitään M. Nightille tyypillistä puskan takaa lopputwistiä tullutkaan. Hartnett vetää ihan hienon roolin ja melkeinpä sen vuoksi leffalle voi antaa 3/5 pistettä.
M. Nightin leffat kiinnostavat aina ja kyllä jatkossakin meinaan herran elokuvat katsoa, vaikka taso onkin aika paljon laskenut.
Sama elokuva tuli itsekin väijyttyä. Valitettavan alas on taso vajonnut Shyamalalilla. Epäloogisuuden multihuipentuma. Lopussa ei voinut enää kuin nauraa. Tai ehkä tämä olikin tehty kauhukomediaksi, luokitus mennyt vaan väärin.
Jätin tän leffassa väliin, kun ajattelin että tuttu tarina ja suht pitkä leffa, jaksaako…
No lauantai illan ratoksi sitten katsoin tämän ja onhan tämä erittäin laadukas historiallinen draama. Tarina pienen ihmisen elämänvaiheista historiallisen draaman muodossa.
Painotukset on hieman erilaisia kuin ulkomuistinvarasessa hitaassa tv sarjassa, mutta silti se arjen draama ja sen shokit on koskettavia ja aidon oloisia. Saaristo on kuvattu kauniina ja karuna, juuri kuten sen tarinassa kuuluukin olla.
Amanda Jansson tekee hienon roolin Maijana, naisen luonne ja rakkaudet tulee hienosti esiin kasvonilmeissä ja kehon käytössä. Brittiarmeijan läsnäolo on erinomaisesti toteutettu jakso, jossa kielimuuri on aito ja kuitenkin hiljalleen väistyvä. Ja Brittilaivaston hierarkia miehistön ja upseerien välillä tuodaan esiin.
Janne on Janne, ja kohtalo on edelleen koskettava ehkä juuri siksi, että se vain kerrotaan, sitä ei näytetä. Maijan reaktio tähän on se juttu.
Että kyllä täälläkin osataan kun annetaan resursseja eli rahaa ja osataan palkata laatutekijöitä oikeisiin hommiin. Suosiota ei tartte ihmetellä vuoden katsotuimpana leffana ja viä eniten katsojia kerännyt ruotsinkielinen elokuva ja naisen ohjaama suomalainen elokuva
Näin lähestyvän Halloweenin kynnyksellä on tullut katsottua nippu horror-tägillä varustettuja TubiTV:n leffoja erityisesti Leaving Soon -osastolta. Suurin osa on ollut odotusten mukaisia niin hyvässä kuin pahassa. Eivät ole pettäneet mutta eivät myöskään ylittäneet odotuksia (jotka eivät ole olleet erityisen korkeita esim. sellaisen teinisläsherin kuin I Know What You Did Last Summer kohdalla). Jotkin elokuvat taas ovat olleet sinänsä hyvin tehtyjä mutta vaikkapa sellaisesta aiheesta, joka ei itseäni erityisesti sytytä, tästä esimerkkinä REC (jonka säikäytykset olivat muutenkin hieman liian ennalta-arvattavia).
Mutta nostanpa kuitenkin neljä leffaa jotka yllättivät selvästi. Kaksi hyvässä, kaksi huonossa mielessä.
POSITIIVISET YLLÄTTÄJÄT
It Follows
Tunnustan, tämän elokuvan suhteen odotusarvot olivat melkoisen matalalla. Kun konseptina on sukupuoliteitse tarttuva demoni/kirous - mikä kuulostaa huomattavasti typerämmältä kuin älyttömimmätkään japsikauhun päähänpistot - odotin jotain teiniaiheista camp-komiikkaa.
Sen sijaan osoittautui aivan ylivoimaisesti parhaaksi - ja karmivimmaksi - kauhuleffaksi mitä olen katsonut tässä kuussa tai koko vuonna. Yöunet vievän karmivaksi.
Tämä elokuva on aidosti hyvin tehty. Se ei tukeudu halpoihin yllättäviin pöö-tehokeinoihin. Sen vahvuus on on ahdistava hidas kauhu, jota käytetään mestarillisesti painostavan tunnelman rakentamiseen. No joo, kyllä siellä tietysti muutama todella pysäyttävä pöö-hetkikin löytyy.
Elokuvan ehkä ainoat heikkoudet ovat tuo konsepti (joka todella on typerä) sekä välienselvittelykohtaus, jossa sankarit yrittävät tuhota demonin. En ymmärrä, miten heidän suunnitelmansa voisi mitenkään toimia. Ja siitä eteenpäin tarina menee aika tismalleen, kuten arvasinkin sen menevän, yksityiskohtia myöten.
Muutama teoreettinen kysymys jäi pohdittavaksi: Mitä jos tartuttaa demonin useaan eri henkilöön? Tai mitä jos sankarit olisivatkin käyneet ampumassa Hughin, jolta tartunta oli tullut?
The Exorcist III
Exorcist-kauhuklassikon perinnettä ylläpitävät jatko-osat ovat olleet kauniistikin sanottuna vähintään vaihtelevan tasoisen maineessa. Erityisen huonomaineisena pidetyn kakkosleffan jälkeen odotin tästäkin jotain "more of the same".
Tämä yllättikin olemalla jotain aivan muuta. Tämä on sarjamurhaajajahti, johon tietysti - koska Exorcist - kietoutuu demonisia voimia. Pääosassa ei ole joku epäonnistunut pappi vaan iäkäs poliisietsivä. Näkökulma onkin virkistävän erilainen kuin kahdessa edellisessä elokuvassa ja tarina aivan jotain muuta. Vaikka ainoa manaajapappi nähdäänkin vain lyhyesti elokuvan loppupuolella, tunnistaa tämän silti helposti osaksi samaa tarinaversumia ja se onkin temaattisesti hyvin samanhenkinen.
Elokuvan heikkoudeksi lasken lähinnä tarinan lopetuksen, joka tulee jotenkin liian yllättäen ja valmistelematta. Tätä olisi katsonut pidempäänkin.
NEGATIIVISET YLLÄTTÄJÄT
Exorcist: The Beginning
Okei. Kuten sanottu, Exorcistin jatko-osilla on varsin vaihteleva maine. Mutta tämä onnistui sittenkin alittamaan kaikki mahdolliset vaatimattomatkin odotukset.
Pääsyyllinen on juoni. Tai pikemmin sen totaalinen puute. On vain joukko irrallisia kohtauksia, joista siirrytään seuraavaan ilman minkäänlaista punaista lankaa. Henkilöiden aikeet ja toimet ovat täysin randomeja, ikinä ei tiedä, mitä joku keksii tehdä seuraavaksi. Tämän elokuvan nimeksi voisi oikeastaan laittaa Exorcist: Non Sequitur - It Does NOT Follow.
...sitten huomasin lopputeksteistä, että tämä on Renny Harlinin elokuva. Se jo itsessään selittää paljon. Myöhemmin luin, että Renny Harlin oli pistänyt käsikirjoituksen uusiksi, koska alkuperäinen ei ollut hänen mielestään toimiva. Herättää kysymyksen, kuinkahan huono se alkuperäinen sitten oli? Hankala uskoa, että huonompi kuin Harlinin versio. Se nimittäin olisi jo aika lailla mahdotonta.
Muutakin surkeutta löytyy, kuten todella tietokonegrafiikan näköiset CGI-hyeenat, verestä täyttyvä tiputusnestepullo (suoraan ripattu Hellraiserista, jonka satuin myös katsomaan tämän kuukauden horror-maratonissa), latteaksi jäävät hahmot, jne.
Onneksi olkoon, kuukauden surkein elokuva ja koko Exorcist-sarjan ylivoimaisesti paskin elokuva. Vain Renny Harlin pystyy tällaiseen.
The Stigmata
Tämä elokuva ei olisi päässyt tälle nega-listalle, ellei sen alku olisi ollut oikeastaan ihan hyvä. Asetelma rakennetaan kiinnostavasti ja rytmitys toimii. Hahmotkin ovat sinänsä ihan kiinnostavia.
Ja sitten....
Yhtään mitään ei tapahdu. Paitsi joku fanaatikkopappi yrittää kuristaa stigmoista kärsivän naispäähenkilön, joka latelee Tuomaksen evankeliumia arameaksi. Mitään ei selitetä, ei edes sitä, mikä voima aiheutti stigmat ja "riivauksen", jokin demoninen vai taivaallinen.
Aivan kaikki jää auki.
Eli lässähti 100% loppua kohti. Ei kuitenkaan läheskään niin huono kuin Renny Harlinin Exorcist-leffa, sen huonous on jo suorastaan legendaarista laatua.
...sitten huomasin lopputeksteistä, että tämä on Renny Harlinin elokuva. Se jo itsessään selittää paljon. Myöhemmin luin, että Renny Harlin oli pistänyt käsikirjoituksen uusiksi, koska alkuperäinen ei ollut hänen mielestään toimiva. Herättää kysymyksen, kuinkahan huono se alkuperäinen sitten oli? Hankala uskoa, että huonompi kuin Harlinin versio. Se nimittäin olisi jo aika lailla mahdotonta.
Tuotantoyhtiö palkkasi Paul Schraderin tekemään Manaajalle prequelia, mutta kun saivat valmiin leffan käsiinsä, eivät olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Joten soitto Rennylle "Tuu tekeen meille Manaajalle prequel, ja pistät sen sitten täyteen säikyttelyä ja gorea kun Schrader ei osannut. Budjetti tosin on pieni ja aikataulu tiukka". Renny siis teki työtä käskettyä ja lopputulos on nähdyn kaltainen.
Molemmat versiot muuten julkaistiin teattereissa muutaman kuukauden välein (Schraderin versio on nimeltään Dominion: Prequel to the Exorcist) ja vähemmän yllättäen molemmat olivat sekä rahassa että arvosteluissa mitattuna aika pommeja. Ja surkeitahan ne molemmat ovatkin, mutta tarjoavat mielenkiintoista tutkimusaineistoa siitä, kuinka kaoottista touhua on työskennellä Hollywood-studiolle.
Itse taas pidin paljon Schraderin Manaajasta (eli Dominion), koska se vähemmän yllättäen linkittyy niin kivasti Schraderin omaan filmografiaan, jossa painitaan uskonkysymysten kanssa ja käydään sisäistä moraalista kamppailua. Hyvinkin monenlaisia ajatuksia esiin nostava elokuva (kristinuskon levitys miekalla ja ylipäänsä imperialismi, sekä anteeksianto ja armo itselleen ynnä muille), vaikkei nyt sitten lopputulos ole täysin sieltä sulavimmasta päästä. Eikä välttämättä kyse ole Manaaja-elokuvastakaan per se., mutta tykkään kun näitä jatko-osia tehdään mielikuvituksella. Tulee mieleen joku Scott Derricksonin joku suoraan videolle mennyt Hellraiser jatko-osa ja vaikka Halloweenin Season of the Witch.
Mutta ehdottoman mielenkiintoista tosiaan on nuo molemmat katsoa ja nähdä, miten erilaiset elokuvat voi tehdä samasta käsikirjoituksesta. Tai Rennyhan taisi sanoa, että Schraderin kässärissä on kymmenisen prosenttia käytettävää materiaalia ja muu pitää vetää uusiksi. Harmi vaan, että sieltä yliviivattiin melko olennaista kamaa mm. motiivien ja infon osalta ja saatiin myös alkuasukkaat näyttämään alkuasukkailta. Schrader oli muuten saanut käyttöönsä 30 miljoonaa dollaria, mutta Rennylle kaivettiin jostain vielä 50 miljoonaa. Lopputuloksena varmaan maineikkaan kuvaajan Vittorio Storaron uran rumimman näköinen elokuva, sellainen geneerisen harmaa möhkäle. Mutta saatiin sillä viidelläkympillä pubivisoihin Matti Ristinen.
Samoin tosiaan Exorcist 3 oli sekin hyvä. Siitäkin olemassa ohjaajan versio, joka kulkee Legion-nimellä. Ja sitten teatteriversio. Näiden erona paljolti on lopetus, koska teatteriversiossa jälleen tuo sama studio sekoili. He halusivat elokuvan loppuun manauskohtauksen, sekä alkoholisoituneen Jason Lee Millerin alkuperäisestä Manaajasta Brad Douriffin tilalle. Lopputuloksena Brad Douriffin roolisuoritus ja muutamat muut eriävät kohtaukset ovat tuossa ohjaajan versiossa todella paskalaatuisena "dailies"-kuvana mukana, kun ne saatiin jostain pelastettua talteen. On vain vähän häiritsevä hyppy remasteroidusta kuvasta noihin rakeisiin vhs-kuviin, mutta siinä versiossa lopetus on ihanan kyyninen. Eli manaustouhu jää kokonaan pois. Käyvät vain keskustelun ja sitten se loppuu niin kuin se studioversiokin. Muistaakseni.
Näin lähestyvän Halloweenin kynnyksellä on tullut katsottua nippu horror-tägillä varustettuja TubiTV:n leffoja erityisesti Leaving Soon -osastolta. Suurin osa on ollut odotusten mukaisia niin hyvässä kuin pahassa. Eivät ole pettäneet mutta eivät myöskään ylittäneet odotuksia (jotka eivät ole olleet erityisen korkeita esim. sellaisen teinisläsherin kuin I Know What You Did Last Summer kohdalla). Jotkin elokuvat taas ovat olleet sinänsä hyvin tehtyjä mutta vaikkapa sellaisesta aiheesta, joka ei itseäni erityisesti sytytä, tästä esimerkkinä REC (jonka säikäytykset olivat muutenkin hieman liian ennalta-arvattavia).
Mutta nostanpa kuitenkin neljä leffaa jotka yllättivät selvästi. Kaksi hyvässä, kaksi huonossa mielessä.
POSITIIVISET YLLÄTTÄJÄT
It Follows
Tunnustan, tämän elokuvan suhteen odotusarvot olivat melkoisen matalalla. Kun konseptina on sukupuoliteitse tarttuva demoni/kirous - mikä kuulostaa huomattavasti typerämmältä kuin älyttömimmätkään japsikauhun päähänpistot - odotin jotain teiniaiheista camp-komiikkaa.
Sen sijaan osoittautui aivan ylivoimaisesti parhaaksi - ja karmivimmaksi - kauhuleffaksi mitä olen katsonut tässä kuussa tai koko vuonna. Yöunet vievän karmivaksi.
Tämä elokuva on aidosti hyvin tehty. Se ei tukeudu halpoihin yllättäviin pöö-tehokeinoihin. Sen vahvuus on on ahdistava hidas kauhu, jota käytetään mestarillisesti painostavan tunnelman rakentamiseen. No joo, kyllä siellä tietysti muutama todella pysäyttävä pöö-hetkikin löytyy.
Elokuvan ehkä ainoat heikkoudet ovat tuo konsepti (joka todella on typerä) sekä välienselvittelykohtaus, jossa sankarit yrittävät tuhota demonin. En ymmärrä, miten heidän suunnitelmansa voisi mitenkään toimia. Ja siitä eteenpäin tarina menee aika tismalleen, kuten arvasinkin sen menevän, yksityiskohtia myöten.
Muutama teoreettinen kysymys jäi pohdittavaksi: Mitä jos tartuttaa demonin useaan eri henkilöön? Tai mitä jos sankarit olisivatkin käyneet ampumassa Hughin, jolta tartunta oli tullut?
The Exorcist III
Exorcist-kauhuklassikon perinnettä ylläpitävät jatko-osat ovat olleet kauniistikin sanottuna vähintään vaihtelevan tasoisen maineessa. Erityisen huonomaineisena pidetyn kakkosleffan jälkeen odotin tästäkin jotain "more of the same".
Tämä yllättikin olemalla jotain aivan muuta. Tämä on sarjamurhaajajahti, johon tietysti - koska Exorcist - kietoutuu demonisia voimia. Pääosassa ei ole joku epäonnistunut pappi vaan iäkäs poliisietsivä. Näkökulma onkin virkistävän erilainen kuin kahdessa edellisessä elokuvassa ja tarina aivan jotain muuta. Vaikka ainoa manaajapappi nähdäänkin vain lyhyesti elokuvan loppupuolella, tunnistaa tämän silti helposti osaksi samaa tarinaversumia ja se onkin temaattisesti hyvin samanhenkinen.
Elokuvan heikkoudeksi lasken lähinnä tarinan lopetuksen, joka tulee jotenkin liian yllättäen ja valmistelematta. Tätä olisi katsonut pidempäänkin.
NEGATIIVISET YLLÄTTÄJÄT
Exorcist: The Beginning
Okei. Kuten sanottu, Exorcistin jatko-osilla on varsin vaihteleva maine. Mutta tämä onnistui sittenkin alittamaan kaikki mahdolliset vaatimattomatkin odotukset.
Pääsyyllinen on juoni. Tai pikemmin sen totaalinen puute. On vain joukko irrallisia kohtauksia, joista siirrytään seuraavaan ilman minkäänlaista punaista lankaa. Henkilöiden aikeet ja toimet ovat täysin randomeja, ikinä ei tiedä, mitä joku keksii tehdä seuraavaksi. Tämän elokuvan nimeksi voisi oikeastaan laittaa Exorcist: Non Sequitur - It Does NOT Follow.
...sitten huomasin lopputeksteistä, että tämä on Renny Harlinin elokuva. Se jo itsessään selittää paljon. Myöhemmin luin, että Renny Harlin oli pistänyt käsikirjoituksen uusiksi, koska alkuperäinen ei ollut hänen mielestään toimiva. Herättää kysymyksen, kuinkahan huono se alkuperäinen sitten oli? Hankala uskoa, että huonompi kuin Harlinin versio. Se nimittäin olisi jo aika lailla mahdotonta.
Muutakin surkeutta löytyy, kuten todella tietokonegrafiikan näköiset CGI-hyeenat, verestä täyttyvä tiputusnestepullo (suoraan ripattu Hellraiserista, jonka satuin myös katsomaan tämän kuukauden horror-maratonissa), latteaksi jäävät hahmot, jne.
Onneksi olkoon, kuukauden surkein elokuva ja koko Exorcist-sarjan ylivoimaisesti paskin elokuva. Vain Renny Harlin pystyy tällaiseen.
The Stigmata
Tämä elokuva ei olisi päässyt tälle nega-listalle, ellei sen alku olisi ollut oikeastaan ihan hyvä. Asetelma rakennetaan kiinnostavasti ja rytmitys toimii. Hahmotkin ovat sinänsä ihan kiinnostavia.
Ja sitten....
Yhtään mitään ei tapahdu. Paitsi joku fanaatikkopappi yrittää kuristaa stigmoista kärsivän naispäähenkilön, joka latelee Tuomaksen evankeliumia arameaksi. Mitään ei selitetä, ei edes sitä, mikä voima aiheutti stigmat ja "riivauksen", jokin demoninen vai taivaallinen.
Aivan kaikki jää auki.
Eli lässähti 100% loppua kohti. Ei kuitenkaan läheskään niin huono kuin Renny Harlinin Exorcist-leffa, sen huonous on jo suorastaan legendaarista laatua.
Aika samanlaiset ajatukset noista leffoista kun joskus ne katselin.
It Follows on kyllä erittäin hyvä kauhuelokuva. Loppukohtaus aiheuttaa jonkin sortin vainoharhaisuutta, koska ihan kuin taustalla kävelisi demonisen hitaasti joku tyyppi.
Leffasta on nyt myös tulossa jatko-osa, joka on omasta mielestä sekä hyvä että huono asia. Toisaalta kiinnostaa, että mitä demonista löytyy kun jatko-osassa todennäköisesti ruvetaan kaivamaan taustoja. Toisaalta jatko-osa voi pilata kaiken, mikä alkuperäisessä oli hyvää ja ensimmäistä ei pysty enää samoilla silmillä katsomaan.
Yle laittaa hyvää tavaraa eetteriin ensin suomalaisen elokuvan viikon hengessä:
5.11. ja 9.11. Kuolleet lehdet ja Cinema Laika
6.11. ja 10.11. Rakkaani merikapteeni
7.11. ja 10.11. Mummola
8.11. ja 10.11. Kikka! ja Viisi lainsuojatonta
Kaikki vissiin jo maanantaina 4.11. Areenasta katsottavissa. Pakettiin kuuluu pari lyhytelokuvaakin.
Ja sitten Teeman elokuvafestivaalin 27.11. - 1.12. myötä, johon kuuluvat ainakin:
Green Border (2023)
Io Capitano (2023)
Fantastinen kone, sanoi kuningas (2023)
Women Talking (2022)
Jodorovskyn Dyyni (2013)
Donnie Darko (2001)
Ruohometsän kansa / Watership Down (1978)
Zardoz (1974)
Toki itselle tulee vilkaistavaksi vain Cinema Laika, Viisi lainsuojatonta ja tuo ruotsalaisdokkari kuvauksen historiasta (Fantastinen kone), kun muut nähty ja hyviksi todettu. Tai Zardoz on ainakin mielenkiintoinen.