Viihde, kokemus, ajatus
...tai pitämään viihteenä.
Lainaan Vanha Lenin viestistä pelkästään lopun ja haluan heti tehdä selväksi, että viestini ei millään tavalla liity edellä mainittuun viestiin. Ajatukseni kuitenkin lähti viestin viimeisestä lauseesta, joten otan oikeudekseni käyttää sitä tässä yhteydessä.
Kysymys kuuluukin mikä on elokuvan funktio tai onko elokuvan ensisijainen funktio viihdyttää katsojaa?
Jos katsomme esimerkiksi Hollywoodissa tehtyjä elokuvia on varmasti turha kiistä niiden pyrkimystä nimenomaan katsojan viihdyttämiseen. Jopa rankimmatkin Hollywood-leffat sisältävät yleensä elementtejä, jotka tekevät elokuvan katsomisesta katsojalle helpon, ja näin maksaneet asiakkaat voivat poistua tyytyväisenä elokuvateattereista. Hyvin viihtyneinä.
Toki yleistän tässä puhuessani Hollywood-elokuvista, mutta pointtini onkin kohdistettu lähinnä
Serbian Filmin kaltaisiin tekeleisiin, jotka ainakin yrittävät shokeerata katsojan ja näin tehdä katsomiskokemuksesta kaikkea muuta kuin viihdyttävän. Serbian film ja Vanha Lenin myös mainitsema
Men Behind the Sun ovat kuitenkin mielestäni hyviä esimerkkejä elokuvista, jotka kärsivät siitä että ne vedetään väkivaltaviihdelokeroon. Monet katsoja eivät pysty näkemään elokuvien tärkeätä viestiä, koska he mässäilevät vain elokuvan heille tarjoamalla verellä. Voidaankin miettiä onko elokuvien ohjaajien ratkaisut tässä tapauksessa palvelleet elokuvaa parhaalla mahdollisella tavalla? Onko se, mikä juuri on tehnyt elokuvista tunnettuja, tehnyt niistä samalla viihdettä?
Entä sitten niin sanottu taide-elokuva? Onko Andrei Tarkovskin elokuvissa tarkoitus viihtyä? Ohjaajalegenda ei olisi varmasti pitänyt siitä, jos hänen elokuviaan olisi sanottu viihdyttäviksi tai hyväksi viihteeksi. Tarkovski halusi eläessään nostaa elokuvataiteen arvostusta maalaustaiteen, runouden ja teatterin tasolle siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikkakin on kyllä tunnustettava, että hän nosti elokuvan arvostusta taiteenmuotona ainakin hitusen.
Itse olen sitä mieltä, että katsojan on itse päätettävä näkeekö hän elokuvan viihteenä vai kokemuksena. Näiden kahden ero on toki veteen piirretty viiva. Viihtyminen kuitenkin sulkee pois kaiken edes vähemmissä määrin epämiellyttävän, jolloin kokemus saattaa jäädä puolitehoiseksi jos katsoja on alunperin lähtenyt katsomaan elokuvaa viihtyäkseen. Kokemusta hakeva katsoja on tyytyväinen näkemäänsä kävelee hän sitten surullisena, kauhistuneena, hämmentyneenä tai vihaisena ulos teatterista.
Loppuun vielä viimeisin elokuvakokemukseni, jonka ansiosta voin pitää näkemääni elokuvaa hyvänä.
Unkarilaisen Bélla Tarrin ohjaama
Werckmeister harmóniák oli pitkä ja niin hidastempoinen, että pilkin katsomossa vähän väliä. Kuitenkin muutamat oikein ajoitetut piristysruiskeet pitivät pääkopan toiminnassa juuri sen verran, että ulos kävellessä olin melko varma etten ollut nukkunut elokuvan aikana. Ehkä juuri tästä unen ja valveilla olon välillä kiikkumisesta johtuen en saanut leffaa pois päästäni kolmeen päivään. En ole vieläkään varma mitä elokuvassa haluttiin sanoa enkä haluakkaan tietää. Juuri siksi se silloin tällöin vieläkin palaa askarruttamaan minua ja samalla pönkittää asemaansa eräänä parhaista koskaan näkemistäni elokuvista. En kuitenkaan missän tapauksessa voi kutsua Werckmeister harmóniák viihdyttäväksi elokuvaksi.
Toivottavasti tästä sekasotkusta edes vähän saa kiinni siitä mitä ajan takaa. En tällä viestillä todellakaan halua arvostella niitä, jotka katsovat elokuvansa viihteenä ja nauttivat siitä. Piti vain saada kirjoittaa, kun ajatus lähti juoksemaan.
