En olisi ikinä kuvitellut missään unessakaan, että kirjoittaisin tähän ketjuun edessä puolitosissaan. Nyt se päivä on kuitenkin koittanut.
Vielä vuoden 2019 tammikuussa mun tulevaisuus oli loistava. Suomi oli Kakon johdolla voittanut MM-kultaa nuorissa, ja tästä sain lisäboostia lukea yliopistoon erästä ainetta. En halua kertoa tätä ainetta, koska en halua antaa liika vinkkejä omasta henkilöllisyydestäni.
Sen verran voin kertoa että kyseessä ei ole yliopiston hankalin aine mutta ei myös ihan helpoin aine päästä sisään. Oli aivan varma että mun suht hyvillä lukiopapereilla pääsisin sisään yliopistoon. Lukiossa olin aika hyvä. En ollut ihan ikäluokkani parhain, mutta kuitenkin aika hyvin sijoituin omassa lukiossani omasta ikäluokastani. Noin sadasta henkilöstä noin 20 ylioppilasta sai mun aikana stipendin hyvästä koulumenestyksestä, ja mähän olin yksi niistä! En saanut missään nimessä sitä parhainta, veikkaan että olin juuri se viimeinen joka sai stipendin. Kuitenkin lukio meni meikäläisen osalta ihan hyvin. Lukiossa mulla oli siis tosi paljon kavereita, vaikkakin läheisiä ystäviä tosi vähän. Lukiossa olin sellainen "kaikkien kaveri"-tyyppi, joka tuli toimeen kaikkien kanssa, mutta todella läheistä suhdetta ei tullut kenenkään kanssa. Armeijan käytyä olikin sitten aika lukea noihin pääsykokeisiin joista puhuin. Vuosi 2019 talvi ja kevään alkupuoli meni kahta asiaa tehdessä. Joka toinen sekunti luin ja joka toinen sekunti katselin Kaapo Kakon mestaruusmaalia. Sitten kun yhteishaku koitti, niin olin kai liian ahne. Hain pelkästään Helsingin yliopistoon lukemaan tätä ainetta. Olisi pitänyt olla nöyrä ja laittaa myös muiden yliopistojen paikat yhteishakuun. En ihan päässyt tähän ihan hyvätasoiseen Helsingin yliopistoon lukemaan tätä ainetta. Olin todella pettynyt itseeni, kun luin paljon ja paikka yliopistossa jäi todella pienestä kiinni. Veikkaan että olin ihan viimeisiä jotka jäivät ulos. Piste-ero ei ollut kuin vaivaiset 0,38 pistettä.
Olin todella, siis todella pettynyt. Koska lukuisat monet kaverini lukiosta pääsivät johonkin tuolloin kouluun, niin oli munkin ihan pakko ihan ryhmäpaineen takia. Mun kaikki läheiset samanikäiset sukulaiset olivat myös päässeet korkeakouluihin samaan aikaan, niin tottakai munkin piti muuttaa kotoa vanhemmiltani johonkin. Päätin sit muuttaa Helsinkiä pienempään, mutta kuitenkin sen verran isoon kaupunkiin että kyllä täältä Liiga-joukkue löytyy. En kuitenkaan hakenut "varahaussa" korkeakouluun vaan ammattikouluun opiskelee sellaista ainetta, joka on suht ok aine lukea. Eka vuosi meni tätä amis-tutkintoa lukiessa ihan hyvin. Tottakai joka sekunti mua hävetti ja vitutti että mä luen jotan amisainetta kun samanikäiset sukulaiset ja kaverit opiskelevat joko korkeakoulussa tai ovat töissä hyvällä palkalla. Sitten kaikki muuttui maaliskussa 2020. Silloin tuli koronavirus Suomeen. Koulut toimivat etänä. Mun kaikki, siis ihan oikeasti kaikki kontakti muuttuivat etäksi. Jäin aivan täydellisesti yksin. En ollut uudessa kotikunnassani tutustua hyvin juuri keneenkään. Sain neljä ok-tason kaveria tuosta amiskoulusta. Siinä kaikki. Siinä on mun nykyinen tukiverkko. Onneksi kuitenkin tuli kevään yhteishaku nopeasti ja päätin uudelleen hakea tuota samaa yliopistoainetta yhteishaussa. Tällä kertaa en laittanut vaikeinta paikkaa (eli sitä Helsinkiä) lainkaan vaan muut isommat kaupungit jotta varmasti pääsisin yliopistoon. Koronan takia kuitenkin pääsykokeet olivat etänä ja hakukriteerit muuttuivat tämän takia. Väitän aika vahvasti, että olisin normaalioloissa päässyt lukemaan tätä kyseistä ainetta yliopistoon. Koronan takia multa jäi tällä kertaa se kyseinen paikka saamatta. Kesällä 2020 kun tajusin Opintopolussa, etten pääsekään yliopistoon, oli tunnelmat todella alhaiset. Ei se auttanut kuin viettää uusi lukuvuosi tässä saatanan amiksessa joka ei mua hirveästi edes kiinnostanut. Samaan aikaan lukioajan tuttavat ja sukulaiset opiskelevat korkeakouluissa. Pelkästään jonkun tutun uusi Instagram-päivitys korkeakoulubileistä saa mut voimaan todella pahoin, koska silloin tiedostan etten mä ole päässyt korkeakouluun. Anteeksi jos kuulostan liian ylimieliseltä, mutta mua lukiossa huonommin menestyneet kaverit opiskelevat arkkitehdiksi, meteorologiksi, uskonnon opettajaksi, tradenomiksi, sairaanhoitajaksi, tuotantotekniikoksi (mitä ikinä se onkaan), optiikoksi, yhteiskuntatieteitä, lakimieheksi jne samaan aikaan kun mä virun amiksessa hyvillä lukiopapereilla. Sitten on kavereita jotka lukion jälkeen pääsivät jollain keinolla esimieshommiin ja tienaavat sen 3000 euroa nettona kuussa jollain saatanan tavalla.
Nyt syyskuun 2020 lähtien on kaikki ollut oikeasti todella paskaa. Oon ollut todella yksin. Mun tukiverkko tässä isossa kaupungissa on vaivaiset neljä henkilöä joita en nää kuin ehkä kerran kolmessa kuukaudessa. Kaikki muut päivät vietän yksin pienessä yksiössäni. Syyskuussa 2020 tajusin että oli suuri virhe lähteä opiskelemaan jotain amistutkintoa pelkästään sen takia, että minäkin olisin opiskelija. Tätä kyseistä amistutkintoa opiskelen vieläkin, mutta vain sen takia että saisin KELA-tukia. Vielä peruskoulussa sekä lukiossa en halunnut lintsata oppitunteja mistään hinnasta, mutta nyt olen lintsannut niitä jonkin verran. En vielä niin paljoa että jäisin opinnoissa taakse. Ainoastaan sen verran mitä pystyn. Pitäisi odottaa vielä muutama kuukausi, jotta uusi yhteishaku alkaisi. Tuntuu ikuisuudelta mulle. Ja vielä pitäisi jaksaa yksi turha kolmen kuukauden amisharkka ennen yhteishaun tuloksia. Ei ole edes paikkaa saatu enkä usko että saankaan sitä kun korona jyllää niin pahasti nyt helmikuussa. Kaikki tämän alan yritykset toimivat etänä joten paikkaa en tule saamaan. Tämä stressaa ja ahdistaa niin paljon, että ainoa asia joka helpottaa on tuoppi Sandels-olutta.
Olen käytännössä vailla tukiverkkoa kaupungissa jossa asuu yli 100 000 asukasta. Olen yksin vaikka mä olin lukiossa kaikkien kaveri ja todella sosiaalinen. Varmaan sen takia olen nykyisin yksinäinen, kun olin "kaikkien kaveri". Sen takia en saanut yhtään todella läheistä ystävää vaan kaikkien kanssa tuli ihan hyvät välit. Ihan hyvät välit tarkoittaa sitä, että ei olla kuitenkaan läheisiä ystäviä. Tinderistä löysin 2020 maaliskuussa läheisen naisen, jonka kanssa suhde on pysynyt valitettavasti täysin platonisena. Minä olen korviani myöten ihastunut tähän naiseen, mutta valitettavasti hän ei ole minuun vaan taitaa seurustella jonkun muun kanssa nyt. En ole varma seurusteleeko, koska en ole pitänyt häneen yhteyttä. Minä lopetin yhteydenoton, koska en halunnut nähdä häntä toisen miehen kanssa. Hän asuu yli 400 kilometrin päässä minusta joten fyysistä tukiverkkoa en hänestä saisi kuin ehkä kerran kahdessa viikossa. Hän olisi ainut jolle kykeneisin puhua omalla nimellä ja omalla kasvolla tästä tilanteesta.
Nyt olen siinä tilassa että ainoa ystävä on Sandelsin 24-pack salkku 4,7% olutta. Se tulee ostettua joka kerta kun edellinen loppuu. Humalatila tuo ainoa lohtua mulle tällä hetkellä. Selvänä en kykene nauttimaan elämästä. Kun herään selvänä niin pysyn sängyssä noin kaksi tuntia, kun en vain yksinkertaisesti kykene nousemaan ylös sängystä. Se tuottaa liikaa ongelmia. Mulla ei oikeastaan ole unirytmiä. Saatan nukahtaa oikeastaan milloin vain. Yleensä valvon noin 15 tuntia ja sen jälkeen laitan nukkumaan. Tämä tarkoittaa, että mun nukkumaanmeno siirtyy joka kerta noin kolmella tunnilla. Eli jos laitan perjantaina nukkumaan 21:00, niin seuraavan yönä laitan nukkumaan 24:00. Seuraavan yönä 03:00, sen jälkeen 06:00 ja sen seuraavana päivänä 09:00 jne. Nukun oikeastaan silloin kun silmät vain sammuu kiinni.
Nyt tänä vuonna olen havahtunut tosissaan siihen, että olisiko parempi vain lopettaa elämäni. Vielä parisen vuotta sitten Kakon maalin jälkeen mietin, että mitä elämällä on mun nuorella iällä tarjota mulle. Kuvittelin saavani joskus vaimon, lapsia ja kenties lapsenlapsia. Nyt mietin vain että mikä olisi kaunein tapa lopettaa surullinen alamäkeni. Vielä kaksi vuotta sitten kuvittelin että kahden vuoden päästä opiskelen hyvää ainetta yliopistossa ja vietän hauskaa ja surutonta opiskelijaelämää. Nyt oikeastaan ainoa pähkinä on, millä tavalla lopetan elämäni. Olen varma että junan alle, hukuttautuminen, hirttäytyminen ja itseäni ampuminen eivät ole vaihtoehtoja. Niihin en kykene. Olen miettinyt, että parhain vaihtoehto lienee lääkkeiden yliannostus. Se olisi kenties "kaunein" tapa lopettaa elämäni. Silloin ainakin ruumis olisi parhaimmillaan toisin kuin junan alle jäämisen jälkeen.
Ainoa mutta mahdollisessa itsemurhassani olisi läheiset. En haluaisi missään olosuhteissa tuottaa pahaa sukulaisille. Varsinkin vanhempani sekä vielä onneksi elossa olevat mummu ja pappa eivät kykenisi jatkamaan elämää, jos kuulisivat minun kuolleen itsemurhan takia. Isä ja äiti omistavat yrityksen ja heidän elantonsa on siitä kiinni. He eivät varmasti kykenisi jatkamaan elämäänsä, jos kuulisivat minun tehneen itsemurhan. Heidän elämä päättyisi henkisesti siihen paikkaan, eivät he kykenisi jatkamaan yritystään. He ovat ainoat työntekijät yrityksessään, joten muut eivät voi yritystä hoitaa. Toki saattaisivat saada sairaslomaa. En tosin tiedä, kun en ole laista niin perillä. Samaten huoletonta elämää elävät mummu ja pappa eivät saisi elää viimeisiä vuosiaan onnelisina jos kuulisivat minun päätyneen tällaiseen ratkaisuun. Jos vanhemmat ja elossa olevat isovanhempani olisivat jo haudassa, olisi päätös elämäni lopettamisesta paljon helpompi. Nyt olen vielä Matti Nykäsen sanoin ihan "fifty-sixty" sen suhteen jätänkö elämäni tähän vai jatkanko heidän vuokseen elämää.
Tuntuu niin uskomattomalta, että vielä pari vuotta sitten juhlin Kakon maalia maailman onnellisempana miehenä opiskellen samaan aikaan pääsykokeisiin. Äkkiä se alamäki tulee, kun nyt on kaksi vuotta mennyt ja pohdin ihan täysin tosissaan että päädynkö lopettamaan elämäni. Oikeastaan olen jo tosiaan sen verran pohtinyt, että jos sen teen niin teen sen yliannostuksella. Jos yliannostuksen teen, niin puen itselleni hienot vaatteet. Pitäähän sitä arkussa olla puku päällä.