Itsemurha

[Morgoth]

Ehkä ihmiselle on luontaisesti sellainen aivan totaalisen absurdi tai tuntematon ajatus päättää itse päivänsä. Se vain ei mene kaaliin, ja sellainen ihminen pelottaa, joka ei sovi heidän ajatusmaailmaan. Esiintyy töksäyttelyä.

Väittäisin että riippuu myös todella paljon tilanteesta. Moni tuskin hirveästi ihmettelee itsemurhaa tilanteessa, jossa esim. parantumattomasti syöpäsairas päättää päivänsä kipujensa keskellä tai vaikkapa sodassa vakavasti haavoittunut tunkee aseenpiipun suuhunsa viimeisenä tekonaan. Tosin helpostihan ajaudutaan keskustelemaan myös eutanasiasta.

Siitä on jo toki kauan, kun eräs erittäin läheinen lapsuudenystäväni sairastui skitsofreniaa ja lopulta päätyi itsemurhaan hieman yli parikymppisenä. Ei hän pystynyt lopulta elämään kuin osastolla ja muutaman sekavan epäonnistuneen yrityksen jälkeen lopulta onnistui. Tuon sekä oman kaksisuuntaisen takia myös pohtinut paljon lopulta mikä se "vapaa tahtokin" lopulta on tai onko sellaista edes. Mihinkään lopputulokseen en ole lopultakaan päätynyt, mutta ei taida kenelläkään muullakaan olla mitään vastausta aiheeseen.

@Punamusta ottikin myös hyvän pointin kristinuskon ja miten sekin ainakin ennen on määritellyt miten itsemurhaan suhtaudutaan. Tabuja ei ehkä enää niin montaa ole jäljellä, mutta kyllähän ihmiset hieman hiljaiseksi aina saa mikäli aiheeksi ottaa ylipäätään kuoleman, itsemurhan tai vaikkapa vain eutanasian.

 

[peksa]

@Morgoth on asian äärellä. Mulla itsellä alkoi ekan kerran mennä huonosti 2006 kun Äitini joulukuussa ei herännyt normaalisti aamulla. Siitä sitten Faija soitti lanssin paikalle ja Teholle. Mutsi vielä virkosi sen verran että pääsi osastolle eikä lähtenyt suorin jaloin. No tutkimukset sit oli tehty ja lekuri kertoi totuudet että elinaikaa on viikkoja. Hyvin veikattu kun Äiti sit nukkui Tammikuussa vihreämmille laitumille.

Mulle oli kova paikka tuo ja olin 4 viikkoo aika pihalla.. Toi nyt sinänsä ei ollut edes paha kun miettii sitten kun faija kuoli 2013 joulukuussa niin sen sotkuja joutu setviin pitkälle seuraavaan vuoteen kun selvisi vähän kaikkee vaikka siihen asti ei mulla ollu ongelmia faijan kas, päinvastoin.

Siitä alkaen olenkin ollut yksin sotkujeni kanssa ja nyt on tilanne todetunlainen.

Tuntuu kyllä kun lueskelee veljien @Carlos @godspeed @Morgoth settejä niin omat sotkut tällä hetkellä tuntuu aika pieniltä.

Itse yritän sinnitellä jotenkin tän kaaoksen keskellä mutta veljille myös jaksamisia. Rankkaa on mutta kun ei yks korona saanu mua hengiltä niin ei sitten tämäkään perkele.

 

[xps]

Mulla on tästä olemassaolemattomuudesta jonkinlainen näkökulma, olin 4 viikkoa viime vuonna "ulkona" tästä maailmasta. Tätä edelsi about 4 vuoden masennus/ahdistusperiodi joka oli monen asian summa, kliseiset epäonnistuneet parisuhteet, huono työllistyminen, 30-kriisi etunenässä.. Asiat alkavat ja jatkuvat usein eri syistä ja niin omalla kohdalla myös, tyypillinen lumipalloefekti. Hain apua ja sain masennuslääkitykset kyllä mutta lähinnä sitä tuli hoidettua itseään kolmiolääkkeiden väärinkäytöllä, bissellä ja kannabiksella, kunhan oli joka päivä jotain. 2019 helmikuussa brakasi kroppa, iski keuhkokuume mutta lääkäriin en mennyt, kelasin muistaakseni että "ihan sama". ei edes veren oksentelu motivoinut lääkäriin. jonkinlainen passiivinen itsemurha kai.

Seuraavat muistikuvat on maaliskuun 2019 lopulta kun heräsin meilahden teholta letkuissa. mulla ei ollut käytännössä ilmapitoisia keuhkoja enää jäljellä+ verenmyrkytys joten täytyi pitää unessa se aika kun niitä fiksailtiin kondikseen Ecmo nimisen laitteen avulla.

Kokemus antoi itselle arvokasta perspektiiviä elämään, asioiden tiedostaminen sen yhden ihmiselämän verran (vaikka ~ 80 vuotta) iloinein ja suruineen on mielestäni kuitenkin elämisen arvoista, kyllä siellä "pimeässä tiedostamattomuudessa" ehtii olla sitten sen ikuisuuden ajan(?). Sitä se ajanjakso itselle oli, täydellistä tiedostamattomuutta. Helppoa itselle, painajaista läheisille. Oma painajainen oli sitten ne kuntoutuksen ensimmäiset viikot..

Tällä hetkellä menee elämässä paremmin, vaikka vieläkin tässä taistellaan omia demoneita vastaan, niin ainakin paremmin asein kuin silloin aiemmin.

 

[ZayWest]

Ymmärrän tuon mahdollisen tutuille ihmisille tulevan surun. Sen ajatteleminen tekee itsemurhan harkitsemisesta tai yrittämisestä vielä vaikeampaa: haluaisit päästä eroon kivuistasi, mutta läheistesi surun ajatteleminen saa sinut tuntemaan vielä lisää kipua. Ei ole todellakaan helppoa olla erittäin masentunut tai ahdistunut.

Mutta kivun edessä ihminen on valmis vaikka uhraamaan kaiken hankkimansa ja kokemansa lopullisen helpotuksen edessä.

Noitakin tilanteita on niin erilaisia. Joku perheellinen mies voi ajatella että jälkikasvu jää äidin luo ja niin on parempi. Lapset jäävät kuitenkin isättömiksi ja seuraukset voivat olla mitä tahansa.

Nuorempi ihminen voi miettiä asiaa juuri siltä kantilta että ei ole saavuttanut mitään ja vaikka jotain tutkintoa/ammattia olisi, ei silti ole menetettävää. Ajatuksiin ei tule se että saatat olla erittäin tärkeä ihmisille jotka eivät aina mainosta sitä. Voit tehdä isoa tuhoa vaikka kokisit itse itsesi mitättömäksi. Lopulta saatat olla erittäin tärkeä ja olet tehnyt sen olemassaolollasi.

Yksinäisyys ilman mitään verkostoja oli oman masennuskauteni ydin. Pakenin aluksi traumoja bilettämällä ja olemalla ns. yhdessä yksinäinen. Jokin suojamekanismi pakotti roikkumaan ystävissä vailla sisältöä kun he rakensivat omia elämiä perheineen.

Tuo loppui 2008 ja tuolloin vajosin siihen tilaan ettei jaksanut nousta sängystä ja kaikki traumat käänsin omaksi syyksi. Tuolloin isäni kävi kylässä, huomasi jotain ilmeisen huolettavaa ja roudasi minut terveyskeskukseen josta vakavan masennusdiagnoosin myötä homma eteni askel askeleelta psykoterapiaan saakka.

Tuosta psykoterapiasta en uskonut tulevan mitään, mutta taitava henkilö sai minut ajattelemaan että yksinäisyyteni tulisi kääntää siihen mitä minä haluan. Mikä tekee minut onnelliseksi. Ja nimenomaan kun vääjäämättä yksin olin. Lopulta tajusin että elämäni tulisi kulkemaan eri tavalla kuin vaikkapa ystävieni ja tuossa alkoi korostumaan vastuullisuus.

Konkreettisesti vastuullisuus näkyi kun siskoni jätti koiransa minulle 2014 ja isäni sairaudet alkoivat heikentämään häntä isosti.

En tiedä olenko koskaan miettinyt itsemurhaa aivan yritykseen saakka, mutta kyllä aika hirveää päiväkirjamateriaalia löytyy. Epäilen että olisin tehnyt asian miettimättä ja silloinen lääkitys turvanani.

Tuolloin 2014 tein päätöksen etten enää ikinä anna itsemurhan vallata ajatuksia ja tulisin käyttämään terapian kautta saamiani työkaluja.

Päätin myös ettei lapsuuteni itsemurhalla tuhonnut biologinen äitini näyttelisi enää roolia elämässäni. Päätin ettei sijaisperheen pedofiili sijaisisä eikä helvetillä uhkaileva ja muullakin henkisellä väkivallalla operoiva sijaisäiti saisi enää roolia.

Nykyään menneisyys kulkee vierelläni, mutta vuorostaan alistettuna. Minä voitin vaikka minun ei pitänyt.

Kannan ikuisesti syyllisyyttä siskolleni ja sijaissiskolleni tapahtuneista asioista. Miksen vain tappanut pedofiilia kirveellä kun hän nukkui? Kuten olin suunnitellut. No, juuri tämänkin päivän vuoksi. Meillä kolmella on tulevaisuus edessä, meitä kohtaan väärin tehneille ei ole mitään. Tuo ei ole kuitenkaan minun taakkani vaan koen että saatan auttaa ihmisiä edessäpäin. Menneisyys on mennyt.

Ja lopuksi totean taas että minuun tehosi tietty kilpailullinen haastaminen joka lähti täydestä toivottomuudesta ja epäuskosta. Uskon että jokaiselle on olemassa oma reitti.

Elämä osaa olla ihmeellinen. Katson tämän kortin loppuun ja toivon että mahdollisimman moni tekisi niin.

 

[godspeed]

No, jos näin voi sanoa, niin olen aika paljon oppinut ennen kaikkea pieleen menneistä itsemurhayrityksistä, ja vaikka niistä on todella kauan, niin joskus menneisyys alkaa näyttäytyä uudessa valossa. Sellainen rauhallisen masentunut perusluonne ei ole hävinnyt mihinkään, mutta pelkän kuolemanhalun tai kuoleman romantisoinnin tilalle on tullut jonkinnäköinen kuolemanpelko. On sitä toki ateistitkin joskus sanoneet, että "toisella puolen" soisi olevan jotain. En kylläkään usko siihen, ja vaikka on mahdollisuus aina muuttaa mieltään, niin pieniä ajatuksia on toisinaan, että onneksi ei ole kuolematon, vaan sitten myöhemmin pääsee ikuiseen lepoon.

Joskus on toki pikaistuksissa vienoja toiveita, ettei tarvitsisi herätä enää aamulla. En tiedä mikä tunne se on, kun hyvässäkin voinnissa ajattelee joskus noin, mutta ehkä se vielä selviää. Jotain epävakautta. Kuoleman pelkäämiseen liittyen toisaalta pidän sitä nimenomaan opetuksena, jolloin on oppinut myös pelkäämään tekojensa seurauksia, eli tietysti myös ajattelemaan läheisiäänkin pahoissa paikoissa. Se ei ole monesti helppoa kuin vasta jälkikäteen.

@ZayWest puhuu tässä siis kyllä sinänsä ihan asiaa, vaikka en edelleenkään peräänkuuluta keneltäkään masentuneelta mitään muuta kuin yritystä kuntouttaa ensisijaisesti itseään. Läheiset joutuvat ikävä kyllä sietämään häntä, vaikka se olisikin hankalaa. Perustan tämän ajatuksen siihen, että niin monta kaveriakin on hylännyt, kun eivät ole osanneet olla kavereitani. Tai sitten olen ollut sosiaalisesti vajavainen, jopa mulkkukin joskus, who knows.

Erittäin tärkeäksi näen sen yksinkertaisen asian, että tunteita siis pitää pyrkiä kanavoimaan oikein, vaikka siihen opi aina edes niin sanotut terveet vaan nekin saattavat jumittaa jossain kehämäisessä ajatusmallissa koko elämänsä. Ehkä tällainen terveet ja sairaat -kahtiajako on sinänsä turha tehdä, mutta ahdasmielinen yhteiskunta tekee ahtaita, tai pikemminkin helppoja ja laiskoja, jaotteluita.

Tunteiden purkuun ei kannusteta (ei minua kauheasti kuunnella, mutta olen siihen jo tottunut), vaikka kun niitä oppii prosessoimaan ajatuksineen, niin se on kaikkien etu, myös yhteiskunnan. Liiaksi ihmiset patoavat ja sitten kun ei päästä purkamaan mitään, niin nähdään raakoja lopputuloksia. Lääkäritkään eivät halua tutkia, syytä en tiedä, mutta olen tästä muualla jo kirjoittanut ja kantani on varmaan siellä jo tullut selväksi. Puoskareita ovat monet.

Suurin osa ihmisten vaikeuksista tunteiden käsittelyongelmiin liittyen juontanee juurensa tilanteiden jopa pienistä muutoksista. Minulle jokainen pieni muutos on kuin rutiinit ja elämäntavat ja kaikki olisivat kertaheitolla tuhoutuneet. Jopa unelmat kaluttu loppuun ja karat jätetty. Niin pahalta se tuntuu vieläkin, kun koen, että minulta on "riistetty" niin monta hyvää elämäntilannetta siksi, ettei niissä ole ollut mahdollisuutta pysytellä.

Esimerkiksi olin kerran hyvässä koulussa, mutta kun se loppui, niin ajauduin erakoksi hautomaan kaikkea neljän seinän sisään neljäksi kuukaudeksi. On ollut viihtyisiä duuneja, mutta määräaikaisia. Turvallisuudentunteen suhteen näidenkin tilanteiden jatkuminen jollain tasolla olisi kuitenkin ollut elintärkeää. Tämä on ehkä se syy miksi työkykyni on jatkuvasti niin surkea, etten osaa enää keskittyä mihinkään. Tämä on täysin omaa päätelmää, mutta kenties on tullut jo pysyviä ja kenties jopa rakenteellisia muutoksia aivoihin. Umpiluupääksi olen muuttunut.

 

[peksa]

@ZayWest puhuu tässä siis kyllä sinänsä ihan asiaa, vaikka en edelleenkään peräänkuuluta keneltäkään masentuneelta mitään muuta kuin yritystä kuntouttaa ensisijaisesti itseään. Läheiset joutuvat ikävä kyllä sietämään häntä, vaikka se olisikin hankalaa. Perustan tämän ajatuksen siihen, että niin monta kaveriakin on hylännyt, kun eivät ole osanneet olla kavereitani. Tai sitten olen ollut sosiaalisesti vajavainen, jopa mulkkukin joskus, who knows.

Erittäin tärkeäksi näen sen yksinkertaisen asian, että tunteita siis pitää pyrkiä kanavoimaan oikein, vaikka siihen opi aina edes niin sanotut terveet vaan nekin saattavat jumittaa jossain kehämäisessä ajatusmallissa koko elämänsä. Ehkä tällainen terveet ja sairaat -kahtiajako on sinänsä turha tehdä, mutta ahdasmielinen yhteiskunta tekee ahtaita, tai pikemminkin helppoja ja laiskoja, jaotteluita.

Vähän tuntui ettei itsellänikään ole ketään joka musta sillai välittää kun vanhempia ja lähisukua ei ole, saatikka puolisoo tai lapsia. Saanee potee omaa ahdistustaan ihan rauhassa. No toissa kesänä tein facebookissa mielestäni hupimielisen countdownin 30->0 joka päivä missä päivä nolla oli että viimeinen sammuttaa valot. Siellä oli sitten jos jonkinlaista numeroon sopivaa synkkyyttä ja viisastelua ilman sen kummempaa ajatusta. Kun kyseessä oli kesäloman alkamisen päivä ja virallinen fb profiilin poisto loman ajaks.

No kun yövuorosta pääsin ja loma alkoi niin kävin koneella niin jäädytin tilin ja painelin unille. No kun heräsin niin joku konstaapeli oli soitellut että oli ollut huolissaan mun facebookpäivitystä että onko mulla kaikki hyvin että tarvitsenko apua? No totesin siihen että joku nyt on ymmärtäny asian väärin että voi sanoa sille ilmoittajalle että jos on huolissaan mun hyvinvoinnista niin miksei ole sitä voinut kysyä multa suoraan vaan mennyt soittamaan valko/sinitakkisille. @Punamusta voi halutessaan katsoo olisko tuo ollut aiheellinen ilmiannon paikka.

Tästä jäi sellainen fiilis että jos joku kerran tykkää musta niin miksi ei voi sitä ilmoittaa mulle, höh.

No oma fiilis on nyt sillä tasolla että sai jopa nukuttua hyvin ensi kertaa tässä kuussa. Ehkä ensi yö menee samanlailla. @godspeed @Morgoth @Carlos ja @Punamusta myös tsemppiä.

 

[godspeed]

@peksa

Kyllä minulla ihan ok menee tällä hetkellä ja onhan minulla aina avovaimo lähimpänä apuna. Siinä mielessä voin antaa väärän kuvan tilanteestani, vaikka mieliala on epävakaa ja voi tapahtua lyhyitä, mutta voimakkaita muutoksia. Ne kuitenkin hellittävät ja muuttuvat, useimmiten positiivisempaan nykyisin.

Ja tietysti sitä toivoisi, että kaikilla olisi se joku. Ei meitä ole luotu täysin yksin olemaan, kun erakotkin ovat äärimmäisen suuri poikkeus. He ovat muuten mielenkiintoisia ihmisiä, kun eivät koe mitään masennusta vaikkapa siitä asuinpaikkansa syrjäisyydestä, saati yksinäisyydestä. Näitä löytää googlella.

 

[peksa]

@peksa

Kyllä minulla ihan ok menee tällä hetkellä ja onhan minulla aina avovaimo lähimpänä apuna. Siinä mielessä voin antaa väärän kuvan tilanteestani, vaikka mieliala on epävakaa ja voi tapahtua lyhyitä, mutta voimakkaita muutoksia. Ne kuitenkin hellittävät ja muuttuvat, useimmiten positiivisempaan nykyisin.

Ja tietysti sitä toivoisi, että kaikilla olisi se joku. Ei meitä ole luotu täysin yksin olemaan, kun erakotkin ovat äärimmäisen suuri poikkeus. He ovat muuten mielenkiintoisia ihmisiä, kun eivät koe mitään masennusta vaikkapa siitä asuinpaikkansa syrjäisyydestä, saati yksinäisyydestä. Näitä löytää googlella.

Tämä. Kun on se kumppani joka ymmärtää on paljon mutta siinä on riski myös että oma tilanne voisi olla paha juuri kumppanista johtuva. Onneksi siellä näin ei ole.

Mä itse nyt yritä sillä että olen lämpimässä suihkussa vartin että saa lihakset rentoutuun jotain, laitan luurit korvaan ja youtuben tykkäyslistan pyörimään.

Mun tilanteeseen ei auta tällä hetkellä se että joku psykologi arvioisi mun henkistä tilannetta ja kertoisi mitä mun pitäisi tehdä. Tiedän kyllä asiat mitä pitäisi tehdä joten siinä mielessä turha missio olisi kun ei auta siihen asiaan mitä tarvisin. Saikkua töistä toki saisin mutta nykytilanteessa se ei ole vaihtoehto koska silloin voisi olla pitkä huili ja se veisi mut taloudellisesti vielä huonompaan tilaan.

Enempi kaipaan apua siihen että jaksaa ja sitä olen saanutkin ihan kiitettävästi.

 

[godspeed]

@peksa

Joskus ne yksinkertaiset asiat tuottavat sitä riittävintä mielihyvää. Ei ne askeettisesti elävät munkitkaan siellä luostarissa hurjistele huumeilla ja naisilla. Kannattaa pitää siitä mentaliteetista kiinni, että tyytyy ikään kuin vähään, koska siinä saa paljon enemmän kuin mitä kirjaimellisesti luulisi. Mielenrauha on se mitä pitää tavoitella, koska vain sen saavuttamalla saavuttaa kuun taivaalta.

 

[peksa]

@peksa

Joskus ne yksinkertaiset asiat tuottavat sitä riittävintä mielihyvää. Ei ne askeettisesti elävät munkitkaan siellä luostarissa hurjistele huumeilla ja naisilla. Kannattaa pitää siitä mentaliteetista kiinni, että tyytyy ikään kuin vähään, koska siinä saa paljon enemmän kuin mitä kirjaimellisesti luulisi. Mielenrauha on se mitä pitää tavoitella, koska vain sen saavuttamalla saavuttaa kuun taivaalta.

Tämä. Kun olen saanut äidiltäni hyvän ja oikean kasvatuksen sekä hyvyyden niin se valitettavasti on nykytilanteeseen johtava tekijä ollut monessakin asiassa kun en ole ajatellut ensi sijassa itseäni. Mutta niillä korteilla mennään mitkä on saatu.

Oma toive ensi vuodelle olis että jollain olisi mun tarpeisiin sekä mun tilanteen huomioonottavan sopivan hintainen vuokrakämppä. Sellaisia tosin ei puussa kasva joten ainoa mahdollisuus on kerätä ens vuoden aikana niin paljon säästöön että ne vakuudet riittää sitä kautta.

Mut nihkeetä se on kun Kela ja Sossu ei tunne tukea jaksamisen edistäminen. Ne tukee kyllä hengissä pysymisen. Ja siihen pärjään nippanappa omilla avuilla. Vaikka tässä kuussa tuli epävirallinen konkka.

 

[godspeed]

Poliisihan toimii hyvinkin matalalla kynnyksellä, jos on yhtään syytä epäillä, että vaaratilanne voisi olla käsillä. Ei siinä ole sen kummempaa. Olen kerran itse epäsuorasti soitattanut poliisin, ja vaikka myöhemmin ajattelin, että turhaan, niin poliisit paikan päällä ottivat asian erittäin vakavasti ja tutkivat tilanteen. Ei tarvitse pelätä, että soittelee turhaan. Eli Suomen poliisiin voi sinällään luottaa, että he ovat kansalaisen asialla ja itsemurha tai edes sellaisen uhka on sellainen juttu, johon puututaan herkästi. Toivottavasti tämä viesti luetaan ja mahdollisesti sisäistetään se asia, että poliisille voi soittaa aina.

 

[Morgoth]

Joskus on toki pikaistuksissa vienoja toiveita, ettei tarvitsisi herätä enää aamulla. En tiedä mikä tunne se on, kun hyvässäkin voinnissa ajattelee joskus noin, mutta ehkä se vielä selviää.

Mielenkiintoista. Tunnistan itseni tuosta tai jotenkin kärjistäen voisin sanoa että ei kuolema koskaan huonolta vaihtoehdolta tunnu, mutta ei mikään ykköstoive ole parempina aikoina. Voisi ainakin luulla, että kuolemantoiveet ihmisillä liittyvät yleensä johonkin ikävään elämäntilanteeseen ja rajoittuvat siihen?

Varmaan välittyy vähän liiankin synkkä kuva näistä viesteistä tai että elämä olisi vain kuolemasta haaveilua ja itsemurhan suunnittelua. Tulipa mieleen Ismo Alangon Hetki hautausmaalla, joka tuli taas eilen YLEn uusintana Ismon 60-vuotiskeikasta. En ainakaan paremmin osaa kuolemasta sanoa.

 

[peksa]

Mielenkiintoista. Tunnistan itseni tuosta tai jotenkin kärjistäen voisin sanoa että ei kuolema koskaan huonolta vaihtoehdolta tunnu, mutta ei mikään ykköstoive ole parempina aikoina. Voisi ainakin luulla, että kuolemantoiveet ihmisillä liittyvät yleensä johonkin ikävään elämäntilanteeseen ja rajoittuvat siihen?

Varmaan välittyy vähän liiankin synkkä kuva näistä viesteistä tai että elämä olisi vain kuolemasta haaveilua ja itsemurhan suunnittelua. Tulipa mieleen Ismo Alangon Hetki hautausmaalla, joka tuli taas eilen YLEn uusintana Ismon 60-vuotiskeikasta. En ainakaan paremmin osaa kuolemasta sanoa.

Veljet @godspeed ja @Morgoth ovat hyvin asian ytimessä. Poliisit ovat sinänsä hyvä vaihtoehto joissain tapauksissa kun käsittääkseni koulutuksessa opetetaan nämäkin tilanteet hyvin. Eri asia sitten osataanko asioita soveltaa juuri avun tarvitsijan kohdalla kun tarkoitus lienee estää vain se akuutein tilanne.

Oma tilanne sai hieman jatkoaikaa kun toveri @Sanainen arkku avasi taikakirstuaan josta löytyi joulukeiju.

Sen sijaan muualta sain taas huonompia uutisia koska taloudellinen tilanne kiitos verottajan ja ulosoton ja sekä yleisesti yhteiskunnan kanssa ei toimi mitenkään muuten kuin hölmöläisten näkökulmasta. Joulukuun kolmas tili (epävirallisesti tammikuun ensimmäinen) nosti mun joulukuun tulot ihan hyviksi mutta kiitos yhteiskunnan ja byrokratian niin täytyy taas miettiä kuinka paljon vuokrasta uskaltaa jättää maksuun puolenkuun tiliin kun mun vuokrasoppari ei ole ns perinteinen.

No ihan lukuina nettopalkka 575,04€ No katsellaan katkeeko puhelin joksikin aikaa vai syödäänkö nuudeleita ja makarooneja tai mitä nyt keksii. Huomenna soittelen voudille että onko mitään jouston mahdollisuutta? Veikkaan että tuskimpa. Sillai kuitenkin tilanne on parempi kun joulukuun osalta kun vuokra on vaan 590€ ja joulukuussa oli 849€.... Sillai tilanne ei ole toivoton kun puolenkuun tilistä vuokranmaksun jälkeenkin jos sinne saakka joudun venyttään niin jää enempi kuin tämän kuun 17€(tosin ihanien veljien tuella täällä sain joulusafkat ym eväät) joten virallista nälkäkuolemaa ei päässy tuleen.

Mut tsemppiä veljet @godspeed @Morgoth ja @Carlos ja toivotaan että jokainen olisi tämän asian äärellä vaikka vuoden päästä. Sovitaan treffit eli sama paikka ja sama aika.

 

[Morgoth]

Veljet @godspeed ja @Morgoth ovat hyvin asian ytimessä. Poliisit ovat sinänsä hyvä vaihtoehto joissain tapauksissa kun käsittääkseni koulutuksessa opetetaan nämäkin tilanteet hyvin. Eri asia sitten osataanko asioita soveltaa juuri avun tarvitsijan kohdalla kun tarkoitus lienee estää vain se akuutein tilanne.

Ainahan myös päivystykseen voi hakeutua mikäli olo on aivan kamala tai sinne kai ne poliisitkin vievät. Pari kertaa sinnekin yöllä hakeutunut jossakin elämänvaiheessa ja onhan se aina ensimmäinen askel.

Tavallaan sen tässä omaksunut, että viikossa tai kuukaudessakaan ei välttämättä hirveästi mitään tapahdu. Työterveyslääkäri toki uusi reseptejä ja laittoi lähetteen ja muutamassa päivässä tuli psykiatriasta vastaus, että lähete hyväksytty. Tuntui kovin hyvältä silloin, mutta kun tässä joutuu kuitenkin odottamaan 1,5 kk kun ei ollut akuutti lähete niin onhan taas toiveet hoidon suhteen laskeneet. Tämä näytelmä on ennenkin nähty ja koettu eikä esitys ollut niin hyvä että haluaisi katsoa uudestaan, mutta pakko vain. Tulee mieleen, että pitäisikö vain kärsiä näiden nappien kanssa itsekseen ja toivoa, että aika hoitaa ja mitäpä sen kummallisempaa hoitoa tähän on tarjolla edes. Semmosta totaalisen epätoivon kanssa taistelemista tämä tällä hetkellä.

 

[godspeed]

Päivystyksessä kerran käyty lääkeöverien takia, ja ihan puhtaasti vain yhden lyhyen keskustelun jälkeen oltaisiin passitettu takaisin kotiin, ellei olisi samalla käynnillä paljastunut toinen sairaus. Sikäli en halua dumata terveydenhuoltoa, mutta tässä pitää tiedostaa se, ettei itsemurhakandidaateille välttämättä tehdä mitään muuta kuin juuri estetään se akuutein juttu. On minullekin jo ihan ensimmäinen psykiatri aikoja sitten sanonut, että acutaan vaan jos olo huononee, vaikka taitavat itsekin tietää mikä on hyöty.

Ikävä kyllä aika yksin ihmiset lopulta jäävät tässä ns parempien ihmisten yhteiskunnassa, jonka pinnan päällä mainostetaan kaikkea muuta. Yhden olen jo "nähnyt" menneen junankin alle, koska oli niin yksinäinen, ja sekin kummittelee edelleen.

 

[Laitela]

Nyt täytyy sanoa, että alan huolestumaan kaveristani. Avattakoon sen verran, että tapasimme yli kymmenen vuotta sitten eräässä pelissä a) koska hän huomasi minut suomalaiseksi b) jaoimme saman näkemyksen, kuinka käyttäydytään hävityn matsin jälkeen (räyhätään vitusti ja etsitään vikoja kaikista muista paitsi itsestämme). Huomattakoon siis, ettei suhteemme ole mitenkään perinteinen, en ole kyseistä jamppaa nähnyt livenä koskaan. Olemme kuitenkin voineet aina puhua mistä tahansa ja olemme chätänneet ja pelailleet vähän väliä kaikki nämä vuodet. Tiedän miltä hän näyttää, kotiseutunsa, perhesiteensä, jne. Pidän häntä siis ystävänäni.

Jo tuolloin 10v sitten hän oli jokseenkin elämän kolhima. Olivat muuttaneet alakoulun lopulla uuteen paikkaan, vanhat kaverit jäi taakse, uusia ei löytynyt. Tuli yläkoulussa koulukiusatuksi ja muistaakseni tavatessamme jo lesoili minulle, miten voi pelata pelejä päivät pitkät, koska ei mene kouluun. No tämä johti ennen pitkää siihen, ettei hän koskaan valmistunut edes peruskoulusta. Minä olin lukiossa, hän oli nuo kaikki vuodet kotonaan ja pelasi. 18-19-vuotiaana vanhemmat muuttivat ilmeisesti lähemmäs kuntakeskusta ja hän jäi yksinään asumaan. Vähän tästä eteenpäin hän oli "tajunnut" kuinka vituillaan hänen elämänsä oli ja rupesi juomaan. Ei jatkuvasti, mutta silloin tällöin ja silloin kun joi piti pää vetää täyteen, koska "alkoholi on muuten niin pahaa, ettei siitä muuhun ole." Hän pääsi kuitenkin postinjakajaksi ja elämä näytti jopa hieman valoisammalta. Yhä säännöllisemmäksi kävi kuitenkin ryyppääminen ja omakotitalon menojen kattaminen yksinään söi rahavarat. "Kunnianmiehenä" hän ei kuitenkaan pyytänyt vanhemmiltaan apua ja myi irtaimistoa, mm. suhteellisen kalliin pelipöytäkoneensa. Tämän jälkeen pariin vuoteen häntä ei paljon näkynytkään (kumpikaan meistä ei ole aktiivinen Facebookin käyttäjä), joten yhteydenpitoa ei juuri ollut. Pari vuotta sitten hän kuitenkin osti käytetyn halvahkon tietokoneen ja yhteydenpitomme tiivistyi.

Tuon parin "hämärävuoden" aikana hänelle oli kuitenkin tapahtunut aika paljon, eikä juurikaan mitään hyvää. Hän oli mm. tullut pahoinpidellyksi, kun kännissä oli ruvennut suuta soittamaan. Hän jätti laskuja maksamatta mm. siksi, että pystyi ostamaan hienommat vaatteet, joissa sitten kelpaa lähteä baareihin ja yökerhoihin naisia iskemään. Naisten iskemisen sijaan hän tulikin itse isketyksi, tyrmäystippojen toimesta ja heräsi itselleen tuntemattomalta alueelta, tuntemattomasta autosta kalsareissaan. Kaikki muu mikä vain irti lähti oli ryöstetty. Rikosilmoitusta hän ei ollut vaivautunut kummastakaan tekemään, koska "mitä hyötyä, poliisi kumminkaan mitään tee". Samaan aikaan hänen mieleensä oli palannut alakouluajan tyttökaveri, johon hän oli myöhemmin ihastunut, stalkattuaan tätä eri medioissa. Yhteydenpidon tyttöön hän oli lopettanut saatuaan äänenmurroksen, häpesi ja pelkäsi tytön reaktiota. Kohtalonivaa, mutta kyseinen tyttö muutti vajaat kaksi vuotta sitten kaverini naapuriin poikaystävän kanssa. Kaverini sanojensa mukaan väijyi verhojensa takaa tätä tyttöä ja hänen poikaystäväänsä ja uhosi menevänsä hakkaamaan tämän poikaystävän joku kaunis päivä, koska tämä oli "varastanut hänen tyttönsä". TIlanne kuitenkin purkautui toistaiseksi ongelmitta ja tyttö piti kaveriini yhteyttä ja viettivät silloin tällöin iltaa porukalla. Selvisi kuitenkin, että tyttö viilteli itseään ja "piti siitä". Hulluinta on, että kaverini rupesi kopioimaan ja rupesi tekemään kaikenlaisia irrationaalisia asioita satuttaakseen itseään. Esimerkkeinä mainittakoon lasin tai ikkunan rikki löyminen paljaalla kädellä, ovenkin oli onnistunut lävistämään ja kehui kuinka "puunsäleet tekee kutaa".

Viimeisin niitti tapahtui viime toukokuussa. Kaverini oli menossa kännissä työvuoroon, kun tielle sattui loikkimaan peura. Kaverini väisti peuraa onnistuneesti, mutta päätyi ojaan. Paikalle kutsuttu hinaaja oli kuitenkin kutsunut poliisit ja kaverini jäi kiinni törkeästä rattijuoppoudesta. Kortin sai takaisin pari kuukautta etuajassa vajaat kaksi viikkoa sitten. Kortittoman ajan hän kuitenkin veti vielä tavallistakin överimmäksi. Vähensi ruoan oston minimiin, venytti laskujen maksua niin pitkään, että uhattiin jo sähköt katkaista vain mennäkseen taksilla lähimpään alkoon ja ostaakseen niin paljon kaljaa/viinaa kuin rahoillaan saa. Sitten olen saanut katsella videoita, "uskotko, että vedän 0,7l pullon rommia ykösellä?". Kyllä se vaan veti. Olen monesti sanonut, että tuo ei ole terveellistä, eikä mikään aiemmin mainituistakaan asioista, mutta häntä ei haittaa. Kortin saatuaan meno on jatkunut muuten samana, mutta nyt ei sentään mennä taksilla alkoon vaan omalla autolla. Töihin pitäisi palata vähän päälle kuukauden päästä (ollut saikulla toukokuusta lähtien vedottuaan mielenterveysongelmiin), mutta pelkään, että tällä menolla mokaa ennemmin kuin myöhemmin jolloin menee se ainoa syy enää ryhdistäytyä.

En olisi halunnut tätä viestiä joutua kirjoittamaan, mutta tämän päiväinen jutustelumme jäi vain kaivelemaan. Viikkoon en ollut kuullut kaveristani ja ajattelin (toivoin) hänen olevan perheensä parissa joulun vietossa. Kävi ilmi, että hän oli ryypännyt käytännössä koko viikon, kännissä tuhonnut välinsä aiemmin mainittuun tyttöön, ostanut "hienon suomalaisen puukon" vain viillelläkseen, pistelläkseen itseään ja valitellut, miten ottaa välillä sydämestä ja vatsa koko ajan kipeä (kaveri kuitenkin vasta sen 24v). Semmoinen joulu hänellä...

Vanhemmat ilmeisesti ovat onnellisen tietämättömiä kaverini todellisesta tilanteesta. Mielestäni ammattiapu olisi tarpeen. Psykologille on saikkunsa edellytyksenä avautunut jonkin verran, en tarkkaan tiedä kuinka todenmukaisesti. Mutta eikai aikuista voi pakottaa, ellei hän itse halua... Hänen vanhempiensa kuuluisi mielestäni kuitenkin tietää asiasta. Vanhemmat ovat kaverilleni tärkeät, eikä siksikään ole halunnut kertoa ongelmistaan heille. Minä voisin kyllä kertoa heille, jos he nyt random-hemmoa uskoisivat, mutta siinä on semmoinen ongelma, etten tiedä heidän yhteystietojaan ja kaverini on taustastaan huolimatta suhteellisen nopeaälyinen, joten epäilisi varmaan jotain, jos yrittäisin hänen vanhempiensa tietojen perään kysellä, mitä ne minulle kuuluisivat." Olen sillä kannalla, ettei minun auta kuin toivoa parasta, vaikka samaan aikaan kolkuttaa suoranainen oletus siitä, ettei hän itse asioitaan tule kylläkään kuntoon saamaan. Olisin hämmästynyt, jos toisin kävisi. Elämä on kuulemma niin paskaa ja toivotonta, että haluaakin kuolla, tosin ei "ainakaan heti", vaan uuvuttamalla itsensä. Siltä nuo kuvaillut vaivat alkavatkin kuulostamaan.

Mahdollisuus sille, että kaverini tällä palstalla olisi, on olematon, "lätkä kun on lajina ihan perseestä."

P.S. Toivottavasti tässä nyt ei rikottu mitään palstan sääntöjä, mutta mielestäni tiivistelmä kaverin taustasta oli tarpeen, jotta ongelman merkittävyys ja monimutkaisuus avautuisi paremmin.

 

[godspeed]

@Laitela

Voihan tuossa taustalla olla jokin vaikeamuotoinen persoonallisuushäiriökin, jota en sen kummemmin lähde ihmettelemään, mutta varmaankin jotkin piirteet sopivat esimerkiksi epävakaaseen (laita kuitenkin sana googleen). Tietysti asiasta olisi hyvä koettaa keskustella edes etäisesti ja ensisijaisesti henkilön itsensä kanssa, josko olisi jotain mahdollisuutta keskustella naamatusten ihan oikean ihmisen kanssa. Voi tosin olla haastavaa ehdotella, jos on noin vahvasti omissa maailmoissaan, joissa selvästi on. Miessukupuoli vielä estää sen avunhakemisen hyvin usein, koska on heikkoutta hakea apua ja niin edelleen. Kaverisi vaikuttaa juuri aika tyypilliseltä alkoholiin menevältä tapaukselta, mutta jos nyt jotain viestistäni saat irti ensiavuksi, niin hyvä sitten.

 

[Laitela]

@Laitela

Voihan tuossa taustalla olla jokin vaikeamuotoinen persoonallisuushäiriökin, jota en sen kummemmin lähde ihmettelemään, mutta varmaankin jotkin piirteet sopivat esimerkiksi epävakaaseen (laita kuitenkin sana googleen). Tietysti asiasta olisi hyvä koettaa keskustella edes etäisesti ja ensisijaisesti henkilön itsensä kanssa, josko olisi jotain mahdollisuutta keskustella naamatusten ihan oikean ihmisen kanssa. Voi tosin olla haastavaa ehdotella, jos on noin vahvasti omissa maailmoissaan, joissa selvästi on. Miessukupuoli vielä estää sen avunhakemisen hyvin usein, koska on heikkoutta hakea apua ja niin edelleen. Kaverisi vaikuttaa juuri aika tyypilliseltä tapaukselta, mutta jos nyt jotain viestistäni saat irti ensiavuksi, niin hyvä sitten.

Juu tämähän sen villakoiran ydin on. Kun henkilö on noin lukkiutunut kantaansa, voi auttaminen olla aika vaikeaa. Ei ne vanhemmatkaan voi pakottaa, tosin he saattaisivat pystyä (ehkä) vaikuttamaan, esim. juuri siksi, että ovat kaverilleni tärkeät. Ja todettakoon nyt sekin, että onhan kaverini tainnut joskus todeta itsekin, ettei "mua pysty kukaan auttamaan". Aika lohdutonta.

Ja unohdin mainita tuon persoonallisuushäiriön. Hän on puhunut itse, miten "paha hän" pääsee valloilleen, kun repii "vanhat haavat auki", eli yrittää lähestyä mainitsemaani naapurissa asuvaa tyttöä. Silloin yleensä myös vahingoittaa itseään.

 

[godspeed]

Ja unohdin mainita tuon persoonallisuushäiriön. Hän on puhunut itse, miten "paha hän" pääsee valloilleen, kun repii "vanhat haavat auki", eli yrittää lähestyä mainitsemaani naapurissa asuvaa tyttöä. Silloin yleensä myös vahingoittaa itseään.

Joo siis epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuuluu vahvasti myös sellainen itsemurhavaara, tai vähintään itsensä tietoinen vahingoittaminen, jopa impulsiivisesti. Mieliala heittelee herkästi ja on kaikenlaista ailahtelua. Itselläni on tuota epäilty, joten sinällään saatan tietää tai pikemminkin tuntea, missä mennään. Mutta en tosiaan ole lääkäri, joten en osaa tai ei ole pätevyyttä neuvoa tarkemmin vaan kaikki on omaa spekulaatiota.

 

[Carlos]

Uusi parempi vuosi, lupauksia ja valoja, ja kissanpaskanvitut. Siis oikeasti ei ole vittu todellista. Oikeasti kiikkuisin nyt just jossain jos olisi energiaa tehdä se. Ja jos en miettisi että lapset joutuisivat sitten hautaamaan. Eli jään odottamaan yläkerran viimeistä tuomiota. Taas kerran.

Ei vittu voinut 2021 alkaa yhtään vittu paskemmin. Toivo oli korkealla kuten aina. Fuck this shit.

 

[Orava]

Seuraa oma kertomus otsikon aiheesta. Tämä tuli omalle kohdalle ajankohtaiseksi jokunen vuosi takaperin. Olin todella pettynyt itseeni ja oikeastaan koko elämäni oli ollut yhtä tekemättömien tekojen katumista. Olin kuitenkin aina siihen saakka ajatellut, että seuraavaan mahdollisuuteen tartun varmasti ja nyt otan itseäni niskasta kiinni ja saan jotain aikaiseksi. Siinä vaiheessa kun ikä alkoi lähestyä kolmea kymmentä, loppui usko. Varmasti vuosien vieriessä mukaan oli livahtanut myös masennusta, joka sai aina vähän lisää tilaa päänupista uuden epäonnistumisen sattuessa kohdalle.

Olo oli silloin aika sietämätön. Jotain oli muutettava. Tiesin etten voisi muuttua sellaiseksi ihmiseksi jollaiseksi haluaisin, en edes sellaiseksi jota sietäisin. Pahimmalta tuntui kuitenkin se mitä tällainen ihminen tekee lähimmäisilleen. Tiesin että elämäni ja sen hallinta heikkenisi koko ajan kiihtyvällä tahdilla ja kärsimykseni näkeminen satuttaisi minusta välittäviä ihmisiä. En nimittäin oikein enää pystynyt peittelemään sitä että kärsin. Erityisesti surin vaimoni kohtaloa ja kaduin sitä että olimme menneet naimisiin. Hän ei varmasti lähtisi viereltäni ja jatkaisin hänenkin elämänsä pilaamista. Laskeskelin että jos hänellä menee 2-3 vuotta lähdöstäni toipumiseen, hän ehtii vielä hyvin tavata jonkun toisen, perustaa perheen ja elää täyden elämän. Mikään ei tietenkään ole varmaa tai riskitöntä. Toisaalta miehelle, joka ei itse pysty muuttumaan ei oikein ollut hyviä vaihtoehtoja.

Aluksi suunnittelin katoavani vain jonnekkin kadulle asumaan. Lähtisin maasta, jonnekin missä olisi talvisin hiukan lämpimämpää ja elelisin kerjäten ja keräten pulloja. Luin kuitenkin espanjalaisesta lakimiehestä, joka katosi ja löydettiin vuosikymmenien jälkeen elelemässä vuorilla. Omaisten tuska oli edelleen kova ja erityisen kovaa tuntui olleen ne vuodet, kun eivät tietäneet mitä lähimmäiselle oli tapahtunut. Seuraavaksi suunnittelin kirjoittavani kirjeen, jossa selitän miksi teen itsemurhan. Kirjoitin jo valmiiksi runoja. Ei sellaiseen voi kuitenkaan kirjoittaa, että teen tämän siksi ettei teidän tarvitse kärsiä takiani. Sehän tuottaisi aivan kauhean syyllisyyden tunteen. Ajattelin sitten valehdella kirjeessä, muuttua muutenkin kusipääksi ja ajaa kaikki pois luotani, mutta se ei sopinut luonteeseeni enkä osannut sillä tavalla kovettaa itseäni.

Viimein sitten keksin. Ihmisiä, nuoriakin, kuolee onnettomuuksissa jatkuvasti. Läheisen kuolema on aina kova paikka, mutta onnettomuuksille ei voi mitään. Vanhemmat eivät tietenkään koskaan toivu kokonaan lapsen kuolemasta, mutta heille minulla ei ollut tarjota hyviä vaihtoehtoja. Kavereille ja vaimolleni tämä olisi paras mahdollinen ratkaisu pidemmällä tähtäimellä. Olin siis mielestäni pohtinut asian melko loogisesti ja rauhassa tutkien, toisin kuin usein tunnutaan ajateltavan. Punnitsin todennäköisyyksiä elämän kääntämisestä parempaan ja vaihtoehtojen seurauksista läheisille. Oman kuoleman verhoaminen onnettomuudeksi ei kuitenkaan ole helppoa. Niinpä kehittelin tapoja, jotka selittäisivät onnettomuuden, en hakenut apua ongelmiini, enkä varsinkaan kertonut tuntemuksistani kellekkään.

Olin päättänyt suorittaa suunnitelmani, mutta kuten kaikki muukin hiukankaan keskittymistä vaativa tai epämiellyttävä, tämäkin tuotti suuria ongelmia saada aikaiseksi. En siis saanut edes aikaiseksi nousta ylös sohvalta ja päättää päiviäni. Kyse ei ollut siitä, että siinä kohtaa olisin ollut liian väsynyt tai peloissani. Päätöksen tehtyäni sain tietyllä tavalla rauhan ja uutta energiaakin. Kun sitten lopulta vihdoin sain aikaiseksi, oli jo tammikuu pitkällä. Meri oli mennyt yllättäen jäähän ja suunnitelmani onnistuminen oli epävarmaa. Koska en pystynyt toteuttamaan suunnitelmaani eikä minulla ollut energiaa keksiä uutta, päätin sitten vihdoin ottaa yhteyttä lääkäriin.

Omalla kohdalla parhaaksi hoidoksi koin lääkkeet, ne auttoivat varsin tehokkaasti ja palauttivat hyvän olon tunteen ja toimintakyvyn (siinä määrin, kuin sitä nyt itsellä yleensäkään on). Terapian koin melko turhaksi. Kriisiterapiassa listattiin toiveita ja unelmia (joita minulla ei ole) ja tehtiin suunnitelmia eri asioiden toteuttamiseksi (jollaisia olin itsenäisesti tehnyt varmaan satoja tuloksetta). Psykoterapiaankin pääsin ja siellä kävin jokusen kerran, mutta siellä ei oikein ollut vastauksia mihinkään, joten kiinnostus siihen loppui kohtalaisen nopeasti. Hoito YTHS:llä ja Helsingin kaupungilla oli mielestäni melko hyvää, mutta se mikä jäi kaivelemaan oli se, että vaikka pari kertaa kyselin, niin en saanut oikein diagnoosia tilastani. Uskoakseni kärsin kyllä vaikeasta masennuksesta noilla kohdin, mutta kukaan ei sitä minulle kertonut. On jotenkin vaikeaa parantua, jos ei tiedä sairastavansa.

Tällainen tämä tarina. Tällä hetkellä menee kohtalaisen huonosti, joten tunsin tarvetta kirjoittaa tätä tapausta ylös johonkin. Ei kuitenkaan hätää, itsemurha ei ole tällä hetkellä ajankohtainen.

 

[peksa]

Hieno teksti @Orava Tällaiset asiat ovat vaan sellaisia mihin vastauksen löytää vain itse. Hyvä myös että niistä pystyy puhumaan.

Oma saaga tällä saralla on myös kiikun kaakun vaiheilla vielä pitkään. Tossa oli monta hyvää päivää kiitos palstatovereiden mut nyt taas tulee vyön alle iskua vähän joka paikasta ja mieli apea.

Tsemppiä sulle

 

[godspeed]

Sinä olet @Orava käynyt läpi itse kehittelemäni termin mukaisesti umpikujamasennusta. En tiedä onko tälle jotain lääketieteellistä oikeaa termiä olemassa, tuskin on näin hoopolle jutulle, mutta jostain tuollaisesta samanlaisesta asiasta kärsineenä koetan hahmottaa mistä on kyse. Kaikki masennus ei siis ole mielestäni vain vaikeaa ja itsetuhoista, tai että vaikea ja itsetuhoinen masennus johtaa aina väistämättä johkin peruuttamattomaan.

Eli tiedän miltä tuntuu, kun ajattelee vaan, että voisi pakata repun ja painua lähimetsään asumaan. Siellä olisi erossa kaikesta tuskasta ja taakasta. Mutta siinä myös menettää turvaverkon, joka meillä Suomessa kaikilla on. Se voi olla pyllystä paikoin, kun esimerkiksi asunnottomiakin on paljon, mutta se on myös aika tehokas parhaimmillaan. Meistä harva osaisi asua missään missään "ulkopuolella" kaiken osaamattomuuden suhteen, joten se pahentaa sitä "umpikujaa". Silloin voi tulla se itsemurhakin mieleen, ja todella moni tekee asian pikaistuksissaan. Ei yksinkertaisesti auta edes kävellä ovesta ulos, kun silloinkin tuntuu vieraalta olla "kaikkien" kanssa läsnä.

Tietysti tässä sinun tapauksessa varmasti masennuksestakin kyse, mutta minulla se on myös paljolti eräänlaisia ideologian rippeitä. Ei ole kyse ismeistä, ei politiikasta, ei mistään tuollaisesta paskasta, vaan siitä, ettei löydä mielessään paikkaa yhteiskunnasta tai elämästä yleensäkään. Mutta ne ovat aika henkeviä ajatuksia lopulta, joten en niitä sinulle tyrkytä.

Sanon vain, että mielessä voi olla voimaa, siellä voi olla älyä, siellä voi olla todella kovia ja aitoja tunteita, mutta niitä ei välttämättä yhdistä mikään päämäärä. Eikä ole ehkä keinoja valjastaa näitä asioita suorittaakseen elämän paineet. Se on vaikea tilanne, ja siihen ei mikään puoskariterapia sinänsä auta, koska minullakin psykologi on ihan kujalla mitä sille sanoo. Se nostaa vaan monen tonnin liksat hymyilemällä typerästi.

Mitä tuohon ilmoille heittämääni termiin muutakin tulee, niin juuri tuollainen vaikea, olemassaolon ihmettelyä pursuava olo päättyy herkästi tällaiseen umpikujaan. Varmaan lähtökohtaisesti siten sitä kuitenkin lienee hyvä hoitaa, että terapiaa tai jotain ajattelunmuokkausta tehtäisiin, koska minäkin näin sitä umpikujaa joka paikassa ennen kuin elämäntilanne parani. Kyllä me tarvitsemme keskustelua ja kertomista ja kanssakäymistä niiden kanssa, jotka oikeasti kuuntelevat.

Pahimmillaan kerroin kallilla rahalla viimeisenä keinona maksetulle yksityiselle psykiatrille, että kahden kuukauden jälkeen minä katoan hengittämästä tätä maailmaa, kun ne viimeisetkin rahat loppuu. Se tuntui niin puhtaasti vain umpikujalta. Katsot mihin tahansa, niin näet vain tyhjää. Näet kuolemaa. Siellä umpikujassa ei näe paluuta entiseen, mutta on vaikea sitten kuitenkaan katsoa tulevaisuuteenkaan, joten jäädään "tyhjiöön". Koetetaan siis paeta omaa mieltä myös fyysisin keinoin, jos se "rohkeus" antaa periksi, joten ehkä siksikin lakimies epsanjasta oli ottanut hatkat.

Kaikki epätoivo on ehkä typerästi sanottuna harhaa, mutta sitä se kuitenkin monesti on. Mutta sinulta oli rohkeaa kirjoittaa ajatuksesi meidän luettavaksi. Se oli hieno teko ja se on aina askel parempaan.

 

[Orava]

Kiitos kommentista @peksa, toivottavasti jaksat kiikutella. Itsellä kesti ensin että kaikki muuttui ihan OK:ksi. Ettei enää kaduttanut etten saanut suunnitelmiani toteutettua, mutta ei oikeastaan olisi kaduttanut, vaikka olisinkin saanut. Sitten pikkuhiljaa ihan oikea ilo palasi elämään. Kun onnistuu edes kohtalaisesti jossain, niin mieleen palaa ajatus, että ehkä tästä saattaa tuurilla tullakin jotain.

Tietysti tässä sinun tapauksessa varmasti masennuksestakin kyse, mutta minulla se on myös paljolti eräänlaisia ideologian rippeitä. Ei ole kyse ismeistä, ei politiikasta, ei mistään tuollaisesta paskasta, vaan siitä, ettei löydä mielessään paikkaa yhteiskunnasta tai elämästä yleensäkään. Mutta ne ovat aika henkeviä ajatuksia lopulta, joten en niitä sinulle tyrkytä.

Sehän se on luultavasti isolla osalla itsemurhan tehneillä se ongelma, ettei sitä sopivaa paikkaa ole löytynyt, jossa voisi toteuttaa itseään. Ehkä pahinta on se, kun ei ole hajuakaan mistä sitä paikkaa etsisi tai onko sitä olemassa lainkaan. Omalla kohdalla kaikki kuitenkin kumpusi pettymyksestä itseeni. Oli merkityksetöntä, että missä se oma paikka oli, kun en päässyt mihinkään suuntaan.

Masennuksesta sen verran, että se saattaa kääntää ajattelun aivan väärille urille jolloin ei enää tunnista omia taitojaan ja voimavarojaan. Tällöin on mahdoton arvioida esimerkiksi itsemurhan kannattavuutta loogisesti. Näin kävi myös omalla kohdalla. Oli aika järkyttävääkin huomata kuinka sairaus voi muuttaa omaa persoonaa ja suoraan ajatuksia. Nyt usein huonoina hetkinä pohdin, että ovatko nämä todella minun rehellisiä ajatuksiani vai onko synkkä ystäväni taas ruorissa.

 

[godspeed]

Masennuksesta sen verran, että se saattaa kääntää ajattelun aivan väärille urille jolloin ei enää tunnista omia taitojaan ja voimavarojaan. Tällöin on mahdoton arvioida esimerkiksi itsemurhan kannattavuutta loogisesti. Näin kävi myös omalla kohdalla. Oli aika järkyttävääkin huomata kuinka sairaus voi muuttaa omaa persoonaa ja suoraan ajatuksia. Nyt usein huonoina hetkinä pohdin, että ovatko nämä todella minun rehellisiä ajatuksiani vai onko synkkä ystäväni taas ruorissa.

Tuo on totta, että masentuneena oma osaaminen ja olo hämärtyy realistisistakin kuvitelmista riippumatta, mutta se, että alkaa miettiä itsemurhaa itsessään loogiselta kantilta on aika vaarallista. Tuollaisia puhuvat saattavat päätyä lopulliseen ratkaisuun helpommin, jos edes puhuvat mitään ääneen. Siinä ajattelumallissa ajatellaan, että kuoleminen, varsinkin oman käden kautta, olisikin jotain tuosta noin vain jotenkin kannattavaa. Miten itsemurha voi olla kannattavaa, tai jotenkin hyödyllistä? Siinähän tapetaan kaikki mitä edessä voisi olla, vaikka tiedän kun tuntuu toisin. Toki voin tuon tässä yhteydessä käyttämäsi logiikan mukaisesti sanoa aina, että kaikilla on tietysti oikeus päättää omasta elämästään, mutta on sekin raju ajatus muistutusmielessä. Niin se kuitenkin menee.

Sinä @Orava olet minusta nyt pikemminkin loogisesti arvioinut masennusta laajemminkin myös itsemurhan anatomiaa miettien, mikä on erittäin hyvä merkki jatkon kannalta. Tuohon pitäisi kaikkien pyrkiä, mutta valitettavasti kaikki eivät ole halukkaita ottamaan apua vastaan, tai eivät välttämättä vain yksinkertaisesti tiedä mitä tapahtuu, jos koettaisi jatkaa eteenpäin. En ole mikään uskonnollinen julistaja tässä asiassa, koska on kaikenlaisia kokemuksia kuolemisesta ja selviämisestä. Mutta se pimeys voi olla niin mustaa, ettei pahinkaan kaamos pääse lähellekään. En toki arvostele suoraan ilman poikkeuksia kaamosmasennuksesta kärsiviä, mutta usein sellaisesta puhuminen tuntuu falskilta ja ihmisiä aliarvioivalta.

Persoonan muuttumisesta voin sanoa omalla kohdallani, että niin on käynyt. Kiltti olen edelleen, mutta sairauden myötä murehtii reilusti enemmän haitallisin tavoin, joista voisi niin sanotusti poisoppia. Olen siis murehtijaluonne luontaisestikin, mutta laajamittaiset ja psykologisesti raskaat oireet tuhoavat ikävästi yleistä tilaa, jota ei vain mikään tunteiden tietoinenkaan muokkaus paranna tai muuta toiseksi. Oma teoriani on se, että masennus sekoittuu luontaisiin oireisiin, ja siten varsinkin pitkäaikaisesti sairaasta tulee eräänlainen sekoitus kaikkea mitä elämä on mukanaan tuonut, jolloin masennustila jää kenties päälle. Toki niin se tekee jonkin aikaa "tavallisillakin" ihmisillä, mutta meillä mielialaongelmaisilla nämä asiat korostuvat selkeämmin tuoden suuria ja ikävä kyllä pidempiaikaisiakin vaikeuksia ratkaisukeskeisyydessä.

Masennus tekee joillekin meistä, olimme kuinka älykkäitä tahansa, "hitauden" monissa asioissa. Me pysähdymme miettimään.