Itsemurha

[Sistis]

Viestin lähetti varjo
Muistaakseni kuitenkin itsemurhat piikittyivät kevääseen, kun aurinko alkaa paistaa ja niillä joilla asiat ovat jo hyvin alkaa mennä vieläkin paremmin jne.

Muistaakseni myös joulu on sellainen aika vuodesta, mikä saa aikaan melkoisen piikin. Tähän on syynä se, että joulua pidetään aikana, joka saa yksinäisen ihmisen tuntemaan itsensä entistäkin yksinäisemmäksi.

Itsemurha itsessään on vakava asia, josta pitää kuitenkin voida puhua. Omakohtaista kokemusta itsemurhasta ei kohdallani ole, joskin pikkuserkkuni (jota en koskaan tavannut) on riistänyt henkensä oman käden kautta. Pitkin viime syksyä olin myös jonkin verran huolestunut kaverini puheista. Sain sen käsityksen, että hänellä saattaisi olla samansuuntaisia aikeita. Nyttemmin tilanne on onneksi tuntunut valoisammalta hänen suunnallaan.

Itse toivon, etten joudu koskaan kokemaan tilannetta, jossa tuskailisin valinnan 'jatkaa/ei-jatkaa' välillä. Onneksi en koskaan ole ollut lähelläkään vastaavaa. Välillä vituttaa, mutta vitutus on ihan normaalia. Kaverit ja vitutusketju auttavat helposti paineiden purkamisessa. :)

Sen kuvan olen saanut vladin viesteistä ja kaverini kommenteista, että tilannetta mikä tuossa olotilassa pyörii mielessä voisi kuvailla päänsisäiseksi helvetiksi. Sen verran myös havaitsin kaverini kanssa keskustelessa, että mitkään "ajattele positiivisesti", "kun on elämää, on toivoa" tai vertailut "hyvin sinullakin menee verrattuna XX:n..." eivät todellakaan auta. Syvässä masennuksessa oleva henkilö asennoituu tahtomattaan kaikkeen negatiivisesti. Kaikkein tyhmintä tuollaisessa tilanteessa olevalle ihmiselle on kertoa Ambomaan matkaoppaasta jne...

Vladille kiitokset avoimista kommenteista ja tsemiä elämässä tästä eteenpäin.

 

[varjo]

Ensimmäinen tismalleen oikein, toinen nyt on taas aika subjektiivinen juttu

No ei se toinen mikään fakta ollutkaan, ihan vain oletus perustuen suomalaisen kansanluonteen tuntemiseen ja toisaalta omiin ajatuksiin.

Itse aiheesta sen verran, että edustan sitä outoa ihmistyyppiä, joka näkee, että ihminen on hengestään tietyllä tavalla vastuussa läheisilleen: tekoa hautovan pitäisi aina tajuta, että häntä rakastetaan, vaikka välttämättä siltä ei masentuneessa tilassa vaikuttaisikaan. Lähimmäisen menettämisestä seuraava piinaava tuska voi hyvinkin vastata sitä ahdistusta, joka tekoon alun perin johti; näin henkilö vain siirtää "velkansa" eteenpäin ja mahdollisesti jopa lisää sitä.

Toisaalta jos jotkut todella rakastavat jotain henkilöä niin he ovat myös valmiit hyväksymään hänen itse tekemänsä valinnan.
Eikä itsemurhan välttämättä tarvitse johtua mistään rakastamattomuudesta, ihan pelkkä oman elämän ja odotusten epäonnistuminen riittänee ainakin itselläni jo syyksi. Ei sillä sinänsä ole merkitystä onko perhe rakastamassa vai ei, jos muuten ei kykene tekemään niitä asioita joita tahtoisi, toki voi alistua ja tyytyä siihen mitä on, mutta kaikille se ei sovi.
Mielestäni unelmien hylkääminen ja tasapaksun status quon valitseminen on yhtä lailla kuolema kuin itsemurhakin, molemmissa tapauksissa osa kyseisestä ihmisestä kuolee, toisessa vain lopullisesti ja täydellisesti.

Enkä nyt oikein ymmärrä tuota "menetyksestä seuraavaa piinaavaa tuskaa", koska aika epätodennäköiseltä sellainen nykyaikana tuntuu...rakastetut vaihtuvat keskimääräisesti yli puolella ihmisestä (>50% avioliitoista päättyvät eroon) ja kuolleen sureminen on yksi hyödyttömimmistä asioista mitä ihminen voi tehdä...muistelemisen voi hoitaa ilman suremistakin.

Enemmän rationaalisuutta, vähemmän piinaavaa tuskaa ;)

 

[Padis]

Viestin lähetti varjo


Toisaalta jos jotkut todella rakastavat jotain henkilöä niin he ovat myös valmiit hyväksymään hänen itse tekemänsä valinnan.

Jossain määrin verrattavissa tilanteeseen jossa rakastat naista/miestä joka rakastaa toista miestä/naista. Jos oikeasti välittää, niin antaa hänen tehdä valintansa itse vaikka se ehkä pahalta tuntuukin.

 

[Ted Raikas]

Viestin lähetti Padis
Jos oikeasti välittää, niin antaa hänen tehdä valintansa itse vaikka se ehkä pahalta tuntuukin.

Totta. Pitäisi antaa toisen mennä ja antaa hänen olla onnellinen. Sekä itse yrittää eteenpäin elämässä, sillä uusi ja pysyvämpi onni parisuhteessa voi olla edessä. Hyvin usein se menee niin, vaikka eron hetkellä toiselta tuntuukin. Valitettavasti hyvin paljon on silti olemassa niitä katkeroituneita ja mustasukkaisia exiä jotka vainoavat vielä suhteenkin päätyttyä entistä siippaansa. Tälläisissä surkeissa tapauksissa on kyllä hyvin vaikea uskoa että alunperinkään oli kyse tasapuolisesta rakkaudesta, ainoastaan oman tyhjyytensä täyttämisestä toisen ihmisen kustannuksella. Ei toista ihmistä voi omistaa.

 

[dana77]

Muutamia kertoja täällä palstallakin on ollut puhetta siitä että psyykkiset sairaudet kuten mielisairaidet tai masennus ovat sairauksia siinä missä syöpä tai nivustuppitulehduskin. Aika monet myös ymmärtääkseni hyväksyvät sen että jos ihminen on neliraajahalvaantunut, sokea, kuuro ja makuaisti on mennyt niin hän ei välttämättä halua jatkaa elämäänsä. Kuitenkaan yhtä monet ihmiset eivät sitten tässä yhteydessä suostu myöntämään että masennuskin voi olla niin vaikea sairaus ettei sen kanssa eläminen aina ole haluttava ratkaisu yksilön kannalta. Minä en usko että ero on siinä että masennuksesta voi parantua, vaan siinä että terveet ihmiset eivät vain koe psyykkisiä sairauksia sairauksina.

 

[Snakster]

Sellaiseen asiaan ei tässä keskustelussa ole kyllin puututtu, että ei ole mitään objektiivista mittaria, jolla pystyttäisiin määrittelemään yksilön murheiden suuruusluokka. On puhuttu, että jätetyksi tuleminen ei ole riittävän suuri murhe, mutta oikeasti ainoa mikä merkitsee on jokaisen oma kokemus asiasta. Koska olemme erilaisia ja erilaisissa tilanteissa, saattaa jonkun mielestä pikkuriikkinen este näyttää toisen mielestä jäävuoren kokoiselta.

Toinen asia, mihin haluan puuttua on tämä itsekkyyskortin käyttö itsemurhista puhuttaessa. Kyllä minusta nimittäin yhtä itsekästä on surra poismennyttä sillä perusteella, että hän ei enää läsnäolollaan sulostuta elämäänsä. On itsekästä vaatia toista pysyä seurassamme. Ja kumpaa loppujen lopuksi kuoleman tapauksen sattuessa surraan enemmän: sitä että kuollut ei saa enää nauttia elämän riemuista, vai sitä että itselle tulee ikävä poismennyttä?

 

[Blackie]

Viestin lähetti Snakster


Toinen asia, mihin haluan puuttua on tämä itsekkyyskortin käyttö itsemurhista puhuttaessa. Kyllä minusta nimittäin yhtä itsekästä on surra poismennyttä sillä perusteella, että hän ei enää läsnäolollaan sulostuta elämäänsä. On itsekästä vaatia toista pysyä seurassamme. Ja kumpaa loppujen lopuksi kuoleman tapauksen sattuessa surraan enemmän: sitä että kuollut ei saa enää nauttia elämän riemuista, vai sitä että itselle tulee ikävä poismennyttä?

Totta joka sana. Kuten aiemmassa viestissä totesin, niin jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään. Silti itsemurha ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Elämä on lahja ja silloin kun menee huonosti niin haistattaa vaan vitut kaikelle ja yrittää nousta kuopasta. Mutta erilaisiahan me kaikki tosiaan olemme ja reagoimme asioihin eri tavalla, kuten mainitsit.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Blackie
Elämä on lahja ja silloin kun menee huonosti niin haistattaa vaan vitut kaikelle ja yrittää nousta kuopasta.

Kovin kuulostaa tutulta tekstiltä, tällaista olen kuullut tavattoman usein ihmisiltä - sellaisilta jotka eivät koskaan ole todella olleet itsensätappamisenkynnyksellä.

Kuinka sieltä kuopasta nousta jos voimat eivät riitä edes yksinkertaisimpien asioiden hoitamiseen? Kuulostaa tavattoman helpolta sanoa "Nouse sieltä kuopasta" tai "Ota itseäsi niskasta kiinni", mutta sen toteuttaminen tilanteessa jossa konkreettinen tuska ja paha olo on raastanut kenties vuosia päänsisäisesti ei olekaan maailman helpoin tehtävä. Vuosien taistelu esim. psyykkisten sairauksien kanssa nujertaa kenet tahansa, ei tuolloin enää jaksa ajatella huomista - tuolloin kuolema tuntuu vapautukselta. Eikä elämä tuolloin ole enää mikään lahja - se on kirous.

vlad.

 

[Blackie]

Viestin lähetti vlad
Kovin kuulostaa tutulta tekstiltä, tällaista olen kuullut tavattoman usein ihmisiltä - sellaisilta jotka eivät koskaan ole todella olleet itsensätappamisenkynnyksellä.

Kuinka sieltä kuopasta nousta jos voimat eivät riitä edes yksinkertaisimpien asioiden hoitamiseen? Kuulostaa tavattoman helpolta sanoa "Nouse sieltä kuopasta" tai "Ota itseäsi niskasta kiinni", mutta sen toteuttaminen tilanteessa jossa konkreettinen tuska ja paha olo on raastanut kenties vuosia päänsisäisesti ei olekaan maailman helpoin tehtävä. Vuosien taistelu esim. psyykkisten sairauksien kanssa nujertaa kenet tahansa, ei tuolloin enää jaksa ajatella huomista - tuolloin kuolema tuntuu vapautukselta. Eikä elämä tuolloin ole enää mikään lahja - se on kirous.

vlad.

Kuten mainitsin, kaikki olemme erilaisia ja reagoimme asioihin eri lailla. Eli siis toisin sanoen ei ole voinut olla masentunut, ellei ole käynyt itsensätappamisenkynnyksellä? Ehkä vaan on niin, että toiset eivät ole edes valmiita harkitsemaan itsemurhaa, vaikka kaikki menisikin päin vittua. Hyvin paljon siis ihmisen pääkopasta kiinni ja siitä, että miten käsittelee asioita. Toiset liioittelevat pikkuasioita kun taas toisia ei hetkauta mikään.

 

[Snakster]

Viestin lähetti Blackie
Hyvin paljon siis ihmisen pääkopasta kiinni ja siitä, että miten käsittelee asioita. Toiset liioittelevat pikkuasioita kun taas toisia ei hetkauta mikään.

Niin, ja toisilla on välittäjäaineet ja muut tasot pääkopasta vinksin vonksin. Silloin ei niskasta kiinni ottaminenkaan auta, kun aivojen sähkökemialliset prosessit ovat oikarissa, kuten patologisesti masentuneella on.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Blackie
Kuten mainitsin, kaikki olemme erilaisia ja reagoimme asioihin eri lailla. Eli siis toisin sanoen ei ole voinut olla masentunut, ellei ole käynyt itsensätappamisenkynnyksellä?

Enhän minä nyt missään niin sano, että vain sellainen ihminen on todella ollut masentunut joka on käynyt lähellä itsemurhaa. Sen sijaan hyvin yleistä itsetuhoinen ajattelu on vakavasti masentuneilla ihmisillä.

Ehkä vaan on niin, että toiset eivät ole edes valmiita harkitsemaan itsemurhaa, vaikka kaikki menisikin päin vittua. Hyvin paljon siis ihmisen pääkopasta kiinni ja siitä, että miten käsittelee asioita. Toiset liioittelevat pikkuasioita kun taas toisia ei hetkauta mikään.

Olen kirjoittanut paljon omasta kokemuksesta, sitä on kertynyt monelta eri tasolta.

En väitäkään, että kaikki ihmiset ovat potentiaalisia itsemurhakanditaatteja tai että kaikki masentuneetkaan sellaisia olisivat - mutta kuten todettua, yleistä se heillä on.

Jotenkin vaan sellaisten (siis heidän jotka hokevat "Ota itseäsi niskasta kiinni") ihmisten puheista kuultaa läpi tietty väheksyvä asenne itsetuhoisasti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan. Väkisinkin syntyy tunne, että nämä ihmiset jotka hokevat "Ota itseäsi niskasta kiinni" pitävät itsetuhoisasti käyttäytyviä ihmisiä luusereina ja reppanoina jotka ovat vaipuneet epätoivoon kovinkin vähäisten syiden tähden. (Nimetkää syyt itse mielessänne, en ryhdy sellaisia arvuuttelemaan).

Esim. masennukseen sairastunut ihminen on saattanut olla ennen sairauttaan psyykkisesti hyvinkin vahva, hän ei ole hetkahtanut pikkuasioista mutta sitten kun - kansanomaisesti sanoen - "iso ratas heittää" (ts. kyse on aivojen välittäjäaineiden häiriötila) kierrettä ruokkivat pienetkin asiat. Toisilla nämä syyt voivat johtaa itsemurhaan tai sen yrittämiseen, joku toinen jaksaa taistella vuosien piinan läpi parantuen siitä parhaassa tapauksessa.

Ihminen joka ei ole voinut kuvitellakaan tekevänsä itsemurhan voi ajautua vuosien kierteen myötä tilanteeseen jossa itsemurha voi tuntua ainoalta todelliselta vaihtoehdolta, tätä asiaa monen on vaan tavattoman vaikea käsittää. Minä olen ollut itsemurhaan taipuvainen jo vuosia mutta työkaverini joka tappoi itsensä oli elämänmyönteinen eikä häntä olisi voinut kuvitellakaan tekemään itsemurhaa , kaikesta huolimatta hän siihen ajautui.

Teksiti on ehkäpä hivenen sekalaista mutta toivottavasti siitä on poimittavissa jotain ajatuksentynkää.

vlad.

edit: selvennystä.

 

[varjo]

Elämä on lahja ja silloin kun menee huonosti niin haistattaa vaan vitut kaikelle ja yrittää nousta kuopasta

No ei elämä mikään lahja ole, elämämme, koska emme ole kuolleita.
Toki on selvää, että vain elämän aikana voi nauttia positiivisista elämyksistä, mutta toisaalta niin myös negatiivisista. Tässä suhteessa kuoleman harmaus ja olemattomuus voi tuntua paremmaltakin lahjalta, etenkin jos elämänkokemukset painottuvat negatiivisten asioitten puolelle (mikään luonnonvoima/laki ei pakota onnellisuutta hallitsevaksi tilaksi ihmiselämässä).

Onnellisuus, kuten toivokin, ovat subjektiivisia asioita ja joillekin ihmisille onnea ei mitenkään erityisesti ole, vaan hyvät asiat nähdään jos ei sentään negatiivisiksi mutta mahdollisesti ainakin tasapaksuiksi (tässähän tietenkin elinympäristö vaikuttaa, kenties Westendin isä voi masentua kun kuukausitulot ovat vain 5000 €/kk ja ylennystä ei näy).

Liekö ihmismielikin jotenkin rakentunut muuttamaan positiivisia asioita negatiiviksi/harmaiksi kun ainakin itse pystyn suhtkoht lyhyen miettimisen jälkeen nimeämään sata muistoa henkilökohtaisista epäonnistumisistani, mutta sitä oikeasti saa miettiä, jotta keksisi jotain etäisesti onnellisuudelta näyttävää muistoa.
Tai siis luultavimmin mieli luonnollisesti painottaa ääriarvoja ja ne pysyvät muistissa tarkempina ja on sitten henkilöstä kiinni kummat ääriarvot ovat tarkemmin muistissa...tai tietenkin jos henkilö määrittää helpommin tapahtuman epäonnistumiseksi kuin onnistumiseksi niin tällöin painotus syntynee ihan itsestään.

Pitänee joskus kokeilla tuollaista ylioptimistista ja _iloista_ suhtautumista asioihin, sen sijaan, että yrittää ottaa selvää miten asiat oikeasti ovat.

 

[Unelma]

Joo, meikälikka kertoo oman tarinan ja painuu sitten pihalle.
Juttu on tää, että vitos luokasta asti olen joka ikinen päivä miettinyt kuolemaa, itsemurhaa ja omia hautajaisia. Ei päivääkään kulunut etteikö niitä olisi miettinyt. Sitten jotain pari vuotta sitten meidän tuttu kuoli ja hää oli ollu mulle ihan kuin oma sisko. Mietin älyttömän kauan miks justiinsa hää kuoli, miks en minä? Monasti sahaankin tartuin ja meinasin viillellä tai oman-käden-kautta päättää kaiken, mutt en vaan pystynyt.

Sama juttu jatkui tähän kesään asti. Menin riparille ja sieltä kun tulin poies huomasin etten enää ollut miettinyt kuolemaa. Kerran yhtenä päivänä siellä siitä juteltiin, mutta siihen se jäi. Syy tähän ei ole Jumala ja uskoon tulo. En usko siihen mihinkään, ei millään pahalla uskovia kohtaan.

Syy siihen on yksi jätkä, jonka tapasin siellä. Hää sai mut nauraan ja hymyileen ja unohtaan sen kaiken. Ja todellakin toivon että meistä tulee kaverit, ei vaan tän jutun takii, vaan myös sen takii et se on pirun mukava tyyppi.

Nyt näkyy valoa tunnelin päässä. Oon löytänyt oikeen tien ja toivon että mun tutut auttaa mua pysymään tällä tiellä. Kaikesta huolimatta, mä elän edelleen siinä uskossa että kuolen nuorena. Ei musta oo vanhaks ihmiseks. Mut toivon etten koskaan enää koske sahaan itsari-mielessä! Ja ettei tämä toive säry kuin tuhka tuuleen. Tsemiä kaikille!

Niin ihan vain selvennykseksi lisään tähän, että "siskoni" ei tehnyt itsaria (kuoli yllättäen johonkin tautiin), vaan minä meinasin tappaa itseni omankäden kautta...

 

[vetti]

Viestin lähetti vlad
Jotenkin vaan sellaisten (siis heidän jotka hokevat "Ota itseäsi niskasta kiinni") ihmisten puheista kuultaa läpi tietty väheksyvä asenne itsetuhoisasti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan. Väkisinkin syntyy tunne, että nämä ihmiset jotka hokevat "Ota itseäsi niskasta kiinni" pitävät itsetuhoisasti käyttäytyviä ihmisiä luusereina ja reppanoina jotka ovat vaipuneet epätoivoon kovinkin vähäisten syiden tähden.

Ihminen joka ei ole voinut kuvitellakaan tekevänsä itsemurhan voi ajautua vuosien kierteen myötä tilanteeseen jossa itsemurha voi tuntua ainoalta todelliselta vaihtoehdolta, tätä asiaa monen on vaan tavattoman vaikea käsittää.

Totta joka sana. Täytyy muistaa, että itsemurhan tehneen näkökulma on aina täysin subjektiivinen. Tietysti (toivottavasti) ovat miettineet myös muuta vaihtoehtoa, mutta eivät yksinkertaisesti ole sitä nähneet. Syyt saattavat olla ulkopuolisen näkökulmasta kuinka vähäiset tahansa, kuitenkin itsemurhan tehnyt on se ainoa joka pystyy näitä syitä arvioimaan. En missään tapauksessa väitä, etteikö itsemurhan tehneistä olisi useat elossa mikäli olisivat saaneet/suostuneet (pystyneet) ottamaan apua oikeaan aikaan ja oikealla tavalla.

Viereenkirjoittaneella meni aika kauan päästä yli siskonsa itsemurhasta, aikaa tuosta on jo 15v, mutta silti välillä miettii syitä. Olen jo toki hyväksynyt sen, mutta ymmärränkö sitä koskaan... sen näyttää aika.

 

[Tormentori]

Here I sit and wait throughout my days
Waiting for something, for my spirit to ascend
It's not that I so badly want to die
But at these times i struggle for desire to live

Each day it grows worse than the last
Function divorced from my body
As Saturn's Shadow falls across my soul
I'm powerless, until it's passed

And I'm trying, I'm trying to find a way
Out of the blackness of this tunnel at the end of the light
And I'm dreaming forever of the day
Dreaming of a time when life won't be this way
(Under Saturn's Shadow I am falling, Under Saturn's Shadow)

Webs invisible blind my spirit
In bondage to a force unseen
Like a candle, this gift my life
It burns away, it burns away

Until night's end sleep will not come to me
Then come restless, fitful dreams
Eternal slumber calls me to her arms
After I'm dead, will I still dream?

Sometimes I dream that I'm alive
Under the stars, under the sky
Then I awaken paralyzed to another day I cannot face
And I'm trying, I'm trying to find a way
Out of the blackness of this tunnel at the end of the light
And I'm dreaming forever of the day
Dreaming of a time when life won't be this way
(Under Saturn's Shadow I am falling, Under Saturn's Shadow)

Tiger Army - Under Saturn´s Shadow

 

[Rööri]

Omin käsin onneen?

No onhan se nyt kumma, jos aikuinen mies ei saa itse päättää päiviään, jos niikseen tulee. Keneltä siihen nyt pitäisi lupa vielä anoa – vaimolta varmaankin. Entä jos ei irtoa? Lakki päähän ja perunoita lajittelemaan? Katellaan toisella kertaa sitten, nyt on muuta puuhaa.

Ei, kyllä se niin on, jos nuppi ei nykyhölkässä kestä mukana, niin se on parempi posauttaa sopivassa siimeksessä seinille. Turha sitä toivoa on lääketokkurassa vuosikausia haeksia, jos tuo ei miestä tolkuissaankaan tunnista.

Suotta vain piinaa zombie synkistelyineen läheisiään. Toki kalmoa katsellessaan saattaa vaimoa hetken kirpaista, mutta kohta tuo jo kirmaa topin kera käsikkäin yli vihannan niityn kohden valoisampaa tulevaisuutta. Turhan pitkään piinasi turjake muutoin niin iloluontoista ihmistä.

En edes pitäisi liioiteltuna sitä, vaikka yhteiskunta kannustaisi jollaintapaa, kuten jo välillisesti toki tekeekin, toivonsa lopullisesti eksyttäneitä yksilöitä hiippakunnan vaihtoon. Näkisin ainakin tarpeelliseksi asianmukaisten välineiden vuokrauksen valtion puolesta jo päätöksensä tehneille. Onhan se toki noloa, että vakaasti harkittuja itsemurhahankkeita yritetään saattaa päätökseen tylsillä sahoilla jäseniä nirhaten taikka aspiriineja ruoskuttaen. Sirkkelit ja syanidikapselit talon puolesta, jos ei kerran muuta hoitoa heru, sano!

Ei tartte kyllä mitään!

 

[Grome]

Näin syysmasennuksen aikaan tämäkin ketju ylös.

Itsemurhiin kuolee ihmisiä maailmanlaajuisesti enemmän kuin sodissa ja murhissa yhteensä. Joka vuosi lähes miljoona ihmistä tappaa itsensä. Itse yllätyin ainakin kunnolla tälläisestä uutisesta. (nelonen)

Voi vain ajatella missä vika, tai missä on niin paljon vikaa, että täytyy tappaa itsensä. No onneksi tappaa vain itsensä, jos näin saa sanoa, tai mistä sitä tietää, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Itsemurhat ei kuitenkaan ole mitään rikollisten puuhia, yleensä.

 

[ehcszteiN]

En lukenut kaikkia viestejä. Luin muutaman.

Oma isäni, n. 3 vuotta sitten, päätti, että hän ei jaksa enää. Junan eteen ja PAM.

Ilmoittaudun siihen porukkaan, joiden vanhemmat/vanhempi on poistunut liian aikaisin, koska ei enää jaksa.

 

[Polgara]

Hirveää

Itsemurha on aina hirveä asia.
Itselläni on mennyt jo liiankin monta läheistä oman käden kautta, yksi hirttäytynyt, toinen syönyt unilääkkeitä, kolmas häkämyrkytyksen kautta ja pari kaveria samana yönä junan alle.
Ymmärrän hyvin heitä jotka eivät ymmärrä itsemurhia, koska en niitä ymmärrä minäkään ja vielä tänäkin päivänä mietin että miksi he kaikki ovat tuon tehneet, elämä on rankkaa tämä tässä on vain pakko todeta.

 

[Brett]

Viestin lähetti varjo

Mutta se, että aletaan selittelemään itsekkyydestä tai jostain "olisi pitänyt tehdä asiat toisin"-masennuksesta ylimitoitetusti niin se on kyseenalaista.
Kuollut kuin kuollut, jälkikäteen on aika turha nyyhkyttää siitä miksi ko. henkilö itsemurhan teki, surra tietenkin saa.

Juuri tuollainen ajattelutapa aiheuttaa lisää itsemurhia ja pienentää tuollaista lukevien ja samalla itsemurhaa suunnitelleiden kynnystä tehdä itsemurha.
Tottakai sitä pitää miettiä, minkä takia ihminen on itseltään hengen riistänyt. Jotta pystyttäisiin selvittämään syitä itsemurhiin ja itsemurhille alttiiden henkilöiden psyykettä, on syytä tietää minkä takia ihminen tekee itsemurhan. Ja tuskinpa lähiomaistenkaan on kovin helppoa surutyöstään päästä yli ilman syiden pohtimista.

 

[hokkineito]

Nää on tosi vaikeita asioita. Ja otan osaa kaikkien suruun, jotka on joutunu kokemaan läheisen kuoleman oman käden kautta.

Itse olin joskus todella syvällä ja olin todella lähellä reunaa, tuntui ettei ketään edes kiinnosta. Mutta sitten sain tukea lähimmältä ihmiseltäni ja jaksoin ponnistella takaisin sieltä sitkeästä mudasta.

Vielä tänäkin päivänä mieleen tulee, että olisiko sittenkin helpompi päättää päivänsä. Onneks oon kuitenki huomannu elämässä niin paljon ihania asioita, että en haluaisi menettää niitä. Ne pienetki asiat auttaa jaksamaan seuraavaan päivään, jos illalla tuleeki mieleen itsensä tappaminen.

 

[Luiro]

Minun isäukkoni kuoli, kun olin 10-vuotias. Ja kyseessä oli selvä itsemurha, vaikka muutamat sukulaiset eivät sitä ole ikinä myöntäneet. Ja voin sanoa, että omituista, kuinka omaa isää tuli vihattua lähemmäs kymmenen vuotta ja mietittyä kaikennäköistä sairasta omassa päässä. Miksi.

Tästä huolimatta olen tyytyväinen, että isäni on kuollut ennemmin kuin se pyörisi tuolla kylällä täytenä juoppona. Koska mitään muita vaihtoehtoja ei ole. Ei kertakaikkiaan ole.

Ja katson olevani vahvempi ihminen kuin jos tätä ei olisi tapahtunut.

 

[tant gredulin]

Viestin lähetti Luiro
Ja voin sanoa, että omituista, kuinka omaa isää tuli vihattua lähemmäs kymmenen vuotta ja mietittyä kaikennäköistä sairasta omassa päässä.

Aivan varmasti. Jos vielä käy niin onnettomasti, että lapsi löytää vanhempansa, jää jäljelle jääneelle vanhemmalle raskas taakka vetää itsensä ja lapsensa siitä suosta kypsästi ja vastuullisesti. Viha kuuluu surun prosessointiin yhtenä luonnollisena vaiheena ennen asian hyväksymistä. On myös ihmisiä, jotka eivät koskaan pääse sinne asti, vaan jäävät 'kiinni' vihaan. Olisi kuitenkin tärkeää käydä prosessi loppuun, sillä viha vahingoittaa vihaajaa enemmän kuin vihan kohdetta.

 

[Loviisa]

Re: Hirveää

Viestin lähetti Polgara
Ymmärrän hyvin heitä jotka eivät ymmärrä itsemurhia, koska en niitä ymmärrä minäkään ja vielä tänäkin päivänä mietin että miksi he kaikki ovat tuon tehneet, elämä on rankkaa tämä tässä on vain pakko todeta.

Minä ymmärrän niitä ihmisiä jotka miettivät itsemurhaa, yrittävät sitä tai jopa tappavat itsensä. Itse ajattelin vuosikausia itsaria. Koskaan en kuitenkaan pystynyt sitä tekemään, ajattelin että jos nyt jaksan vielä jonkin aikaa niin se ei ole sitten pakolti niin vaikea asia läheisimmilleni. Tietenkin se olisi, mutta olen jaksanut. Keräsin itselleni tärkeitä asioita ja harrastuksia arkeen, jotka saavat yksinkertaisesti paremmalle mielellä ja hymyilemään.

Koskaan en kenellekään ole tästä kertonut, mikä on aika tyhmää ollut. Olisi pitänyt kaverille yrittää puhua, mutta kun hän ei ymmärtänyt vihjailuja, jätin asian sikseen. Viime keväänä eräs toinen kaverini viilteli itseään ja purki kaiken surunsa minuun, vannottaen etten kerro kenellekään. Niinpä en kertonut, vaan menin yhä syvemmälle omissa ajatuksissani. Nyt minulla on kuitenkin keino jolla voin purkaa tunteitani ketään vahingoittamatta.

 

[Black Adder]

Re: Re: Hirveää

Viestin lähetti Loviisa
Koskaan en kenellekään ole tästä kertonut, mikä on aika tyhmää ollut. Olisi pitänyt kaverille yrittää puhua, mutta kun hän ei ymmärtänyt vihjailuja, jätin asian sikseen. Viime keväänä eräs toinen kaverini viilteli itseään ja purki kaiken surunsa minuun, vannottaen etten kerro kenellekään. Niinpä en kertonut, vaan menin yhä syvemmälle omissa ajatuksissani. Nyt minulla on kuitenkin keino jolla voin purkaa tunteitani ketään vahingoittamatta.

Olet löytänyt internetin? :) Hyvä, täällähän nuo muutkin masentuneet tai muuten pimahtaneet asustavat. Ymmärrystä varmaan löytyy siis.

Itse en ole oikein ymmärtänyt näitä säälikäämua ihmisiä, jotka aina sopivan tilaisuuden tullen alkavat avautumaan oman elämänsä kurjuudesta. Milloin syynä on työasiat, milloin tyttökaveri/vaimo ja toisinaan kaikki kaatuu niskaan. Sitten, kun asioita vähän vatvotaan löytyy syyt omista virheistä, tai asiat ovat oikeasti niin vähäpätöisiä, ettei niitä tarvitsisi edes miettiä.

Jos te itsemurhakandidaatit nyt ihan yksinkertaisesti pitäisitte mölyt mahassa ja kääntäisitte ajatukset positiivisiin asioihin ja alkaisitte toimimaan asiantilan muuttamiseksi, niin ei tarttis tulla kavereille itkemään itsareista jne. Ei se ole mikään pakko jäädä siihen omassa päässä vellovaan kurjuuteen rypemään. Se on säälittävää, samoin kuin itsemurhakin. Säälittävää ja itsekästä. Menkääpä itseenne.

Ps. Tuttavapiirissäni ei ole tapahtunut yhtään itsemurhaa. Valitkaa siis kaverinne tarkoin :)