Itsemurha

[JanJ]

Mä olen yhden työkaverin ottanut alas hirrestä tuossa talven aikana. Eipä ehtinyt kuolemaan kun ehdin ajoissa paikalle.
Jos hän olisi hypännyt sieltä 8. kerroksen parvekkeelta, olisi tuho ollut väistämätöntä.

Yläasteella yksi luokkakaveri ampui itseään päähän, ilman mitään merkkiä että olisi sellaisia aikeita.

Itsemurhahan onnistuu aina, jos sitä oikein yrittää. Hirttämisessäkin on se ongelma, että joku voi ehtiä väliin. Luodin väliin ei ehdi kukaan. Tai no... joskus yläasteella estin yksissä kotibileissä yhtä sankaria ampumasta itseään haulikolla suuhun. Tämä varasti sitten auton ja ajoi puuta päin. Vauhtia oli vaan vaatimattomat 50 km/h ja tuloksena oli hampaat huulen läpi. Pysäytti sekin silti.

 

[Ted Raikas]

Vaikka arvostan elämää ja yleensä tunnen surua poismenneiden suhteen, niin ehkä hieman yllättäen suhtautumiseni itsemurhaan ei olekaan niin jyrkkä ja kielteinen.

Eiköhän meillä jokaisella ole olemassa ajatuksia henkensä riistämisestä oman käden kautta. Minulla ainakin niitä on ollut, melko jatkuvina ryöppyinä. No, uskon että itse toimeenpano on ollut vielä kaukana, mutta melko karmaisevan aitoja osa niistä ajatuksista on ollut.

En nyt ihan tarkoituksella ole juurikaan lueskellut muiden tekstejä, joten varmasti täällä on useampi joka on samaa ladellut ja muutenkin ollut samoilla linjoilla kuin minä:

Olen siis sitä mieltä että elämänhalunsa kadottanut, sisäisesti jo sinänsä kuollut ihminen on oikeutettu lopettamaan fyysisen kehonsa toiminnan. Kenenkään ei pitäisi olla pakotettu kitumaan täällä ja siinä vaiheessa on minusta väärin puhua että tämä henkilö olisi itsekäs, koska riistää itsensä sukulaisiltaan ja tuttaviltaan ja jättää nämä suremaan. Pikemminkin voitaisiin ajatella että tämä lähipiiri on itsekäs koska haluaa pitää ontoksi muuttuneen ihmisen lähellään, jotta heillä olisi hänet. Joskus on päästettävä menemään. Jokaisella on oltava oikeus määrätä kehostaan ja mitä sillä tekee.

Oma lukunsa on sitten sellaiset ns. "valeitsemurhat" voisi jopa melkein sanoa että "teini-itsemurhat", jossa ihminen hakee silkkaa huomiota ja mainostaa etukäteen tulevaa itsemurhaansa ja odottaa että joku tulee viimehetkellä pelastamaan. Moinen toiminta on jokseenkin kuvottavaa ja säälittävää huomionhakua, jota on vaikea ymmärtää.

Sitä paitsi itsemurhaan suhtautuminenkin voi olla kulttuurisidonnaista. Japanissahan harakiri yhdistetään usein kunniaan. Keino jolla säilyttää kunniansa menettämättä sitä, ellen väärin muista.
Määrätynlaista itsemurhaahan harrastivat myös saraseenit, jotka täysin vailla itsesuojeluvaistoa hyökkäsivät ristiretkeläisten kimppuun, koska uskoivat kuolemansa jälkeen pääsevänsä Allahin luo. Itsemurhan kammoaminen meidän kulttuurissamme voi olla osin kristinuskon syytä, koska itsemurhan tehneiden uskotaan joutuvan helvettiin yhdessä huorien ja murhamiesten kanssa.

 

[Ramchester]

Viestin lähetti vlad
Ei se, että jossain "vitun ambomaalla" asuvilla ihmisillä on suurempia ongelmia kuin "meillä" tarkoita sitä, että "meidän" ongelmamme olisivat vähempiarvoisia. Jokaisen ongelmat ovat henkilökohtaisia, se mikä minusta tuntuu suurelta ongelmalta voi sinusta tuntua täysin vähäiseltä ja toisaalta se mikä minusta tuntuu vähäiseltä voi sinusta tuntua suuren suurelta ongelmalta.

Tässä meillä on sitten varsin erilainen näkemys ongelmista ja elämästä yleensä. Mielestäni ongelmia voi hyvinkin suhteuttaa esim. samanlailla kuin rikoksiakin: on pienempiä ongelmia ja suurempia ongelmia ja vastaavasti pienempiä rikoksia ja suurempia rikoksia. Saivartelemalla tästäkin tietenkin päästään siihen kysymykseen, onko ylinopeus suurempi rikos kuin raiskaus, mutta unohdetaan nyt Suomen lainsäädäntö tältä osin. Uskon kuitenkin, että esim. Darfurissa koko sukunsa menettäneellä ja raiskatuksi tulleella naishenkilöllä on enemmän aihetta tehdä itsemurha kuin suomalaisella varakkaassa perheessä asuvalla 15 vuotiaalla pojanklopilla, jonka tyttöystävä on lähtenyt toisen pojan matkaan.

Pointtini on kuitenkin se, että jos ihmiset oikeasti pysähtyisivät miettimään asioita, ja laittaisivat ongelmansa "oikeisiin" mittasuhteisiin niin itsemurhatilastot näyttäisivät huomattavasti valoisemmilta.

 

[varjo]

Suurin ero tässä nyt on siinä, että mielestäni on tehtävä ero käsitteille toivo on mennyttä ja näyttää siltä että toivo olisi mennyt.

Jos et näe jotain niin ei sitä realistisesti voi siinä tilanteessa pitää olemassaolevanakaan. Kyse on lähinnä siitä miten optimistiseksi haluaa heittäytyä ts. hylätä terveen järjen.

Ja vähän tuollainen "toivo vain näyttää olevan mennyttä" on ulkopuolisen moralistin höpinöitä, joka kieltäytyy hyväksymästä sitä, että joku ihminen saattaa nähdä kuoleman ihan varteenotettavana vaihtoehtona elämälle.

Jos toivon löytäminen on vaikeaa ja minkäänlaisia merkkejä siitä ei ole näkymissä niin onko silloin realistista silti jatkaa sen etsimistä, kaikkine kärsimyksineen jne. vaikka toinen, helpottava vaihtoehtokin olisi olemassa.

Lisäksi pitäisi määritellä mitä se toivo sitten on, onko toivokaan loppujen lopuksi merkityksellistä. Ei minua kiinnosta pelkkä "toivo" vaan konkreettiset parannukset elämänlaatuun.

Se on helppo jakaa jumaltuomioita omasta elämäntilanteestaan, jos ei omaa minkäänlaista kokemusta kohdehenkilöitten psyykeestä. On kovin helppo sanoa, "että toivoa _aina_ on" , jos oma elämä on kunnossa. Tosiasiassa ihmiset suhtautuvat vastoinkäymisiin eri tavalla ja joillekin vähäisempi epäonni on jo liikaa, en minä eläisi päivääkään rullatuolissa, mutta joku toinen saattaisi silti sinnitellä. Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö toivoa voisikin _aina_ olla, vaan siitä onko toivon saavuttaminen realistista ja toisaalta onko "toivollakaan" sitten mitään tarjottavaa.

 

[ms.qvist]

Teacup.

Olen tietoisesti valinnut aiheeseen kokemusperästäni johtuvan lähestymistavan, jollain tasolla ymmärrän sen mitä tarkoitat. Näenhän nyt itsekin elämäni hyvin samoin mistä olet kirjoittanut, eli neän toivon pilkahduksen siinä missä ennen näin vain epätoivon.

Tästä huolimatta ymmärrän täysin ihmistä joka näkee tilanteensa sellaisena ettei hänen kannalta katsoen toivoa paremmasta enää ole vaikka sivullinen sellaisen näkisikin.

Kirjoitit:

"Suurin ero tässä nyt on siinä, että mielestäni on tehtävä ero käsitteille toivo on mennyttä ja näyttää siltä että toivo olisi mennyt."

Jossain määrin ymmärrän sen mitä tarkoitat, kaikesta huolimatta pidän itse määritteiden eroa niin vähäisenä, että ymmärrän myös sen ettei ihminen enää näe toivoa tulevassa vaikka sivullinen sellaisen pilkahduksen näkisikin.

Vuosikausia jatkunut masennus voi ajaa tai ajaa ihmisen sellaiseen tilaan ettei hän todellakaan kykene näkemään missään pilkahdustakaan toivolle eli hänen silmin katsellen "toivo on mennyttä" vaikka sivullinen (ystävä tai läheinen) näkisi tilanteen toisin. Ihmiselle joka ei ole kokenut pitkään jatkunutta masennusta on todella hankala kuvailla tilaa ja sitä millaiset ajatukset päässä pyörivät - maailma todellakin näyttää siltä ettei sitä toivoa ole laisinkaan, tunne on niin konkreettinen. Tässäkin on otettava huomioon se, että olemme yksilöitä - toiset jaksavat taistella masennusta vastaan toisella tapaa kuin toiset, perimmäinen ajatus on kuitenkin se, että vakava masennus on tappava sairaus.

Tässä kohdin en tietenkään voi puhua kuin omasta puolestani ja muutamien tuttujeni kokemukseen viitaten. Kaikkia meitä yhdistää se, että olemme kokeneet tilamme täysin toivottomana vaikka ulkopuolisen silmin katsottuna toivolle olisi ollut sijansa. Tärkeintä tässä on se miltä minusta (itsemurhaa hautovasta) on tuntunut, ei ulkopuolisen katsontakannalla ole juurikaan väliä koska hän ei itse joudu kokemaan sitä minkä itsemurhaa hautova kokee.

vlad.

edit: lisäys viimeiseen kappaleeseen.

 

[Teacup]

Viestin lähetti varjo
Ja vähän tuollainen "toivo vain näyttää olevan mennyttä" on ulkopuolisen moralistin höpinöitä, joka kieltäytyy hyväksymästä sitä, että joku ihminen saattaa nähdä kuoleman ihan varteenotettavana vaihtoehtona elämälle.

En minä sitä kiistä. Ja pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi joku päätyy ratkaisuun tehdä itsemurha. Eri asia on se, onko se hyväksyttävää kaikkien mielestä.

Jos toivon löytäminen on vaikeaa ja minkäänlaisia merkkejä siitä ei ole näkymissä niin onko silloin realistista silti jatkaa sen etsimistä, kaikkine kärsimyksineen jne. vaikka toinen, helpottava vaihtoehtokin olisi olemassa.

Minun mielestäni kyllä. Sinun mielestäsi ilmeisesti ei. Se, että sanon kyllä, ei tarkoita sitä, että pitäisin sitä jotenkin helppona tms.

Lisäksi pitäisi määritellä mitä se toivo sitten on, onko toivokaan loppujen lopuksi merkityksellistä. Ei minua kiinnosta pelkkä "toivo" vaan konkreettiset parannukset elämänlaatuun.

Nopeasti mieleen tuleva määritelmä on mahdollisuus parempaan. Mielestäni tuo on aina realistisesti ajatellen mahdollista. Jos pidät sitä vain "ulkopuolisen moralistin höpinänä" niin sitten olemme hyvin pitkälti eri linjoilla.

Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö toivoa voisikin _aina_ olla, vaan siitä onko toivon saavuttaminen realistista ja toisaalta onko "toivollakaan" sitten mitään tarjottavaa.

Minun mielestäni se miten henkilö näkee tilanteen ei välttämättä ole ainoa ja realistinen näkökulma, kuten olen jo useasti maininnut. Tuo pyörätuoli-kommenttisi kertoo miten eri tavalla ajattelet ja enpä usko, että tässä kumpikaan muuttaa mielipidettään olivat perustelut sitten mitä tahansa. Sen verran eri tavoin asiaa katselemme.

 

[Ted Raikas]

Viestin lähetti varjo
Tosiasiassa ihmiset suhtautuvat vastoinkäymisiin eri tavalla ja joillekin vähäisempi epäonni on jo liikaa, en minä eläisi päivääkään rullatuolissa, mutta joku toinen saattaisi silti sinnitellä.

Kyllä, nimenomaan näin.

Juuri sen takia itse kammoksun ja vastustankin sitä että ihmisten pitäisi olla yhdestä muotista valettuja. Tyyliin: "Että prkl kyllä määkin oon nää ongelmat jaksanu, ni sunki pitää jaksaa!" ja "Ole vahva!" Eli tuollainen vanhakantainen malli. Moinen rupeaa keittämään oikein kunnolla, kun se jos mikä on kapeakatseisuutta ja kyvyttömyyttä pureutua edes hiukkaakaan toisen ihmisen mielentilaan tahi ymmärtää sitä ylipäätään.

Mikä toisella on todellisuutta, ei ole sitä toiselle välttämättä samassa mittakaavassa. Elämme hyvin erilaisin tuntemuksin ja edellytyksin tässä maailmassa, joten liiallinen ihmisten yhdenmukaistaminen on jo likimain sadismiksi ja rasismiksi luonnehdittavaa toimintaa.

Eli näin ollen joku voi olla hyvinkin niin herkkä, että tämä maailma ja sen luomat paineet, alituiset odotukset lähipiirin taholta ja ympäristökin voi aiheuttaa niin pahan ahdistuksen ja pelon että tämä tuntemamme paikka ei oikein houkuttele jatkamaan eteenpäin. Kaikki eivät vain yksinkertaisesti jaksa, eikä se ole välttämättä kiinni asenteista tai halustakaan, vaan siitä että edellytyksiä sille jaksamiselle ja sietämiselle ei yksinkertaisesti ole olemassa.

 

[Iceman]

Viestin lähetti Ted Raikas
Japanissahan harakiri yhdistetään usein kunniaan. Keino jolla säilyttää kunniansa menettämättä sitä, ellen väärin muista.

Tarkalleen ottaen, kysymyksessä on kunnian palautus, häpeän poispeseminen. Olen selvitellyt seppukua monista (valitettavasti) käännöslähteistä ja allekirjoituksenikin on kotoisin samurain ohjeistuksesta seppukuun.

Mitä aiheeseen tulee olen Ted Raikkaan kanssa samoilla linjoilla. On hyvä jos itsemurhaa hautova ihminen saa apua ja perspektiiviä tilanteeseen ulkopuolelta. Aina se ei riitä ja tällöin en pidä itsensä surmaamista kiellettynä - jos ei jaksa niin minkäs teet.

 

[varjo]

En minä sitä kiistä. Ja pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi joku päätyy ratkaisuun tehdä itsemurha. Eri asia on se, onko se hyväksyttävää kaikkien mielestä

Sitä minä vähän ihmettelen, mitä hyväksymistä itsemurhassa on?

Ihminen tekee itse omien preferenssiensä pohjalta ratkaisun ja sinä sitten et hyväksy sitä "koska sinun mielestäsi toivoa aina on". Rehellisesti sanoen tuntuu siltä, ettet ole itse oikein sinut kuoleman lopullisuuden kanssa ja heijastat sen sitten vastustuksena myös itsemurhaa kohtaan.
Lapsenuskolla intät toivon olemassaolosta ja kieltäydyt tarkastelemasta tilannetta rationaalisesti, koska tosiasiassa toivo on subjektiivinen asia ja se mitä sinä näet toivoa ei ole toiselle mitään.

Jos ihminen tekee itse itseään koskevia valintoja niin ei kenenkään pitäisi olla hyväksymässä tai vastustamassa niitä, ainakaan niin kauan kuin ne eivät suoranaisesti vaikuta lähipiiriin.

Minun mielestäni kyllä. Sinun mielestäsi ilmeisesti ei. Se, että sanon kyllä, ei tarkoita sitä, että pitäisin sitä jotenkin helppona tms

Sanot tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, juuri taistelit itse läpi syöpäviidakon ja yksinäisyyden ankeuden?
Vähän tulee mieleen Piia-Noora Kauppi puhumassa köyhien oloista.

 

[Teacup]

varjo:

En tajua miksi jonkun pitäisi välittää siitä hyväksynkö minä (tai joku muu) itsemurhan vai en. Ei sillä todellakaan ole väliä. Eikä siinä välttämättä ole mitään hyväksymisen tarvetta. Jos nyt vain satun tuntemaan niin, että mielummin näkisin henkilön elossa - koska on ollut useita esimerkkejä, joissa itseltään hengen riistoa yrittäneet ovat saaneet vielä uuden startin elämälleen - kuin kuolleena? En siis koe itsemurhaa oikeana ratkaisuna tältä kannalta katsoen. Ja vielä kerran, ei minulla ole vaikeuksia ymmärtää miksi joku saattaa tehdä itsemurhan.

Voit toki pitää tätä kaikkea lapsenuskona ja inttämisenä. Teet toki omat johtopäätöksesi. Jos mielestäsi vain niiden kommentit kannattaa ottaa vakavasti, joilla on elämässään ollut todellisia vaikeuksia, niin ei kannata lukea viestejäni. Inttämisestäkin voi olla montaa mieltä..

 

[varjo]

Jos mielestäsi vain niiden kommentit kannattaa ottaa vakavasti, joilla on elämässään ollut todellisia vaikeuksia, niin ei kannata lukea viestejäni.

huoh, riippuu asiasta.
Tässä kohtaa vaikeudet ovat aika ehdoton vaatimus, jotta voisi kunnolla ymmärtää itsemurhaa hautovan mieltä ja sitä, että _toivoa ei vain nyt aina tunnu olevankaan_.
Pelkkä jankkaus (kyllä se jankkaus nyt on lähinnä tullut sieltä suunnalta) siitä, että toivoa aina on, ei auta mitään jos se tulee täysin erilaisen kokemusympäristön piiristä.

Jos pitää saada tietää miltä sota tuntuu, kysytkö sitä veteraanilta vaiko 15-vuotiaalta Liisalta, joka juuri marssi sodanvastustajien mielenosoituksessa?
Luultavasti toinen heistä kertoisi mielipiteensä innokkaasti, toinen vastahakoisemmin (oman kokemukseni mukaan), voit arvata kumpi on kumpi.

Ei kokemusta aina tarvita validiin analyysiin, mutta joissain tapauksissa se on aika olennainen osa kokonaisuutta.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Ohmi

Pointtini on kuitenkin se, että jos ihmiset oikeasti pysähtyisivät miettimään asioita, ja laittaisivat ongelmansa "oikeisiin" mittasuhteisiin niin itsemurhatilastot näyttäisivät huomattavasti valoisemmilta.

Varmasti pysähtyminen ja miettiminen joidenkin kohdalla auttaisi mutta kuinkahan moni näistä itsemurhan tehneistä tai yrittäjistä lopulta on heitä jotka tekevät sen (yhden) epäonnistuneen suhteen seurauksena eli tyttö-/poikaystävä jätti tms? Oman kokemukseni perusteella valtaosalla löytyy taustalta moninainen syiden kimppu mikä sitten on ajanut tähän itsemurhaan, ulkopuoliset usein vain kiinnittävät huomionsa sitten siihen viimeisimpään syyhyn, mikä voi itsessään tuntua varsin merkityksettömältä. On myös muistettava, että valtaosa itsemurhan tehneistä tai sitä yrittäneistä on hautonut tekoaan huomattavan kauan ja päätynyt siihen pitkällisenkin puntaroinnin jälkeen mikä omalta osaltaan kuvastaa sitä, että ihminen on nähnyt oman tilansa varsin lohduttomana.

Tottahan se olisi toivottavaa, että tilastot kaunistuisivat mutta en tästäkään huolimatta ryhdy aliarvioimaan itsemurhaan johtaneita syitä.

On myös muistettava se, että aina eri maiden vertaileminen ei ole mielekästä - varsinkin jos kulttuurit eroavat huomattavasti toisistaan. Toisaalla jo uskonnolliset syyt aiheuttavat suuria estoja itsemurhan toteuttamiselle ja toisaalla taasen "pyhässä sodassa" tehty itsemurhaisku* avaa tekijälle ovet suoraan paratiisiin neitseiden luo - mikä meistä taasen tuntuu täysin absurdilta ajatukselta. Toisaalla taasen, kuten todettua, itsemurha on keino palauttaa kunnia, tällainen syy itsemurhan teolle meistä voi tuntua täysin absurdilta.

vlad.

*: Voi olla, että muistan väärin mutta eikös islamilaisissa maissa suhtauduta muuten itsemurhaan varsin kielteisesti, pl. juuri nämä marttyyrit jotka tekevät itsemurhaiskuja ja joilla on mullahien antama oikeutus asialleen?

 

[Elton]

Viestin lähetti Ohmi

Pointtini on kuitenkin se, että jos ihmiset oikeasti pysähtyisivät miettimään asioita, ja laittaisivat ongelmansa "oikeisiin" mittasuhteisiin niin itsemurhatilastot näyttäisivät huomattavasti valoisemmilta.

Itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin.

 

[Teacup]

Viestin lähetti varjo
huoh, riippuu asiasta.
Tässä kohtaa vaikeudet ovat aika ehdoton vaatimus, jotta voisi kunnolla ymmärtää itsemurhaa hautovan mieltä ja sitä, että _toivoa ei vain nyt aina tunnu olevankaan_.
Pelkkä jankkaus (kyllä se jankkaus nyt on lähinnä tullut sieltä suunnalta) siitä, että toivoa aina on, ei auta mitään jos se tulee täysin erilaisen kokemusympäristön piiristä.

Öh. Ja edelleen. Olenko sanonut etten ymmärrä sitä miksi itsemurhaa hautova ei näkisi toivoa? Olen kyllä toistanut samaa (jankannut), mutta vain koska mielestäni minua on lainattu jaymmärretty eri tavalla kuin mitä tarkoitin. Luulin jo hetken, että ymmärsit mitä tarkoitan, kun aloit puhua lapsenuskosta. Se kun on yksi mahdollinen suhtautumistapa pointtiini. Ilmeisesti näin ei ollut kuitenkaan.

Jos pitää saada tietää miltä sota tuntuu, kysytkö sitä veteraanilta vaiko 15-vuotiaalta Liisalta, joka juuri marssi sodanvastustajien mielenosoituksessa?

Veteraanilta. Hieno esimerkki. Jos pistetään näin päin. Jos kysytään miksi sota sai alkunsa, tietääkö sodassa taistellut veteraani sen varmuudella paremmin kuin onnellisen lapsuuden elänyt ja kirjoistaan tiedon hankkinut Liisa? Veteraani varmasti tietää paremmin millaista taistelu on ollut, mutta koko sodan näkeminen voi Pikku-Liisalla olla jopa parempi. Tuskinpa tämäkään esimerkki auttaa paremmin ymmärtämään pointtiani, mutta on siinä avain siihen.

Ei kokemusta aina tarvita validiin analyysiin, mutta joissain tapauksissa se on aika olennainen osa kokonaisuutta.

Samaa mieltä.

 

[Ramchester]

Viestin lähetti Elton
Itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaisiin ongelmiin.

Itseasiassa se on helpoin ratkaisu kaikkiin ongelmiin, niin kuin käy hyvin ilmi tuosta Cairnsin tuotoksesta.

Eniten itsemurhassa ihmetyttää se käsittämätön mielikuvituksen puute. Kuitenkin ihminen, joka on valmis tappamaan itsensä ei voi menettää enää mitään, niin minkä ihmeen takia nämä ihmiset kömpivät navettojen vinteille vetämään itsensä jojoksi? Siinä tilassa ihminen kuitenkin voisi yrittää saavuttaa mitä tahansa tai kuolla sitä yrittäessään.

 

[Nuorempi Nelson]

Viestin lähetti Ohmi


Pointtini on kuitenkin se, että jos ihmiset oikeasti pysähtyisivät miettimään asioita, ja laittaisivat ongelmansa "oikeisiin" mittasuhteisiin niin itsemurhatilastot näyttäisivät huomattavasti valoisemmilta.

Kyseessä on mielenterveys ongelmat. Ei kukaan tapa itseään siksi että tyttö on jättänyt, vaan siksi että on sairastunut esimerkiksi tautiin nimeltä masennus. Kun on sairas ei toimi niinkuin terve ihminen. Et selvästikään ole ollut tekemisissä esim. masennuksesta kärsivien ihmisten kanssa. Työnpuolesta minulla on ollut tilaisuus heitä jonkin verran tavata, ja voin kertoa sinulle että masennus on helvetin vakava sairaus.

Kun ihminen kärsii vakavasta masennuksesta on jopa aamulla ylös nouseminen vaikeata, siihen lisätään sosiaaliset pelot,päihteet,syrjääntyminen ja toimeentulotuella/sairaspäivärahalla kituuttaminen niin soppa on hyvin nopeasti valmis.

.

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Ohmi
Siinä tilassa ihminen kuitenkin voisi yrittää saavuttaa mitä tahansa tai kuolla sitä yrittäessään.

Kuten mitä? Jos (kun) ihminen näkee oman tilansa täysin toivottomana niin kuinka hänen voimansa riittäisivät mihinkään päämäärään pyrkimiseen? Hän katsoo joutuneensa tilanteeseen jossa hän on jo kokeillut kaikkia mahdollisia keinoja, jäljellä on enää kuoleman tuoma vapautus elämän muodostamasta tuskasta.

vlad.

 

[dana77]

Täällä joku mainitsikin että hänen mielestään itsemurha on murha. Olisipa hauskaa olla seuraamassa oikeudenkäyntiä, jossa masennuksesta kärsivä itsemurhassa epäonnistunut henkilö olisi syyttäjän ristikuulustelussa odottamassa tuomiota tapon yrityksestä.

Tässä tilanteessa minun mielestäni on aikapaljon väliä, että hyväksyykö syyttäjä / tuomari itsemurhan vai ei. Muuten kenenkään siviilimielipiteellä ei toisille hirveästi väliä taida olla (niin tässä kuin muissakaan asioissa).

Ohmi tuosa pohti että "Eniten itsemurhassa ihmetyttää se käsittämätön mielikuvituksen puute. Kuitenkin ihminen, joka on valmis tappamaan itsensä ei voi menettää enää mitään, niin minkä ihmeen takia nämä ihmiset kömpivät navettojen vinteille vetämään itsensä jojoksi? Siinä tilassa ihminen kuitenkin voisi yrittää saavuttaa mitä tahansa tai kuolla sitä yrittäessään"

Aivan, miksi vetää itsensä jojoon, kun voi kuolla Brasiliassa tai Thaimaassa AIDSiin käyttäen heroiinia ja maksullisia teinejä tai vaihtoehtoisesti poliisien ristituleen yrittäessään ystävämme Donald Rumsfeldin murhaa.

 

[BitterX]

Re: Valkoisen miehen tuska ja ahdistus...

Viestin lähetti Ohmi
Mitä tähän nyt sitten voi enää sanoa muuta kuin, että jos kaikki maailman miehet kärsisivät yhtä huonosta itsetunnosta kuin suomalaiset niin maailmassa ei olisi minkäänlaisia ylikansoitusongelmia.

Osa syy suomalaisten korkeaan itsemurhaprosenttiin on kuitenkin Suomen talven tyhjyys ja pimeys.

Kun missään ei ole mitään muuta kuin pimeyttä ja omat (muista ihmisistä pieniltäkin tuntuvat) ongelmat, voi hyväkin itsetunto kohtalokkaasti murtua.


EDIT: Siitä huolimatta uskon, että aina voi löytää jotakin parempaa. Maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, ettei kukaan ehdi sitä kaikkea näkemään ja kokemaan. Miksei kuitenkin mahdollisimman paljon?

 

[varjo]

Osa syy suomalaisten korkeaan itsemurhaprosenttiin on kuitenkin Suomen talven tyhjyys ja pimeys

Muistaakseni kuitenkin itsemurhat piikittyivät kevääseen, kun aurinko alkaa paistaa ja niillä joilla asiat ovat jo hyvin alkaa mennä vieläkin paremmin jne.

Ei se pimeys sinänsä suomalaista murra, vaan se, että oma surkeus korostuu muitten onnen ja menestyksen rinnalla.

 

[Eino_Mies]

Suomessa etenkin miesten on vaikea myöntää mielenterveytensä horjuvan. Kynnys hakea apua on usein liian korkea. Kulttuurissamme miehen pitää pärjätä ja olla valittamatta "pikkuasioista" ja pokerinaama tulee säilyttää vaikka sisällä velloisi miten karmea kaaos. Kun nämä pikkumurheet kasvavat tulee raja vastaan. Toiset purkavat ahdistuksensa viinaan ja muihin päihteisiin. Joillain kroppa ilmoittaa jollain elimellisellä sairaudella. Kun esim tulee mahahaava, on ehkä helpompi mennä lääkäriin, vaikka vaiva olisi suorassa yhteydessä korvien välin ongelmiin.

Jotkut purkavat ahdistuksensa viinaan ja muihin päihteisiin. Mies yrittää hammasta purren ja kädet nyrkissä sietää omaa tuskaansa, mutta että mielenterveystoimistoon asiakkaaksi.. sellaiseen ei helposti "alistuta". Naisilla on ilmeisesti parempi taito puhua omista vaikeuksistaan. He käsittelevät ongelmiaan eri tavoin kuin miehet. Ehkä itsemurhaluvut miestenkin osalta saataisi laskemaan, jos heitä rohkaistaan menemään ammattiauttajan luo ajoissa. Aina ei ole pakko pärjätä ja suorittaa pelkällä suomalaisella sisulla.

 

[Ramchester]

Viestin lähetti vlad
Kuten mitä?

Dana77 tuossa edellä antoi jo muutaman esimerkin mielikuvituksen käytöstä. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Ainoa "haittapuoli" asiassa on se, että jos on esimerkiksi kävellyt/junaillut itsensä Suomesta Mustanaamion asuinsijoille ja yhtäkkiä siellä Bengalin viidakossa iskeekin elämisen halu, niin miten sieltä ollenkaan selviää hengissä takaisin Suomeen?!

Viestin lähetti vlad

Jos (kun) ihminen näkee oman tilansa täysin toivottomana niin kuinka hänen voimansa riittäisivät mihinkään päämäärään pyrkimiseen?

Pitkällisen harkinnan jälkeinen itsemurha vaatii luultavasti aivan yhtä paljon voimia kuin päätös lähteä Mustanaamion asuinsijoille. Mustanaamio ei valitettavasti kuitenkaan tule tuossa tilanteessa useimmille mieleen.

Viestin lähetti Varjo


Muistaakseni kuitenkin itsemurhat piikittyivät kevääseen, kun aurinko alkaa paistaa ja niillä joilla asiat ovat jo hyvin alkaa mennä vieläkin paremmin jne.

Ei se pimeys sinänsä suomalaista murra, vaan se, että oma surkeus korostuu muitten onnen ja menestyksen rinnalla.

Muutama päivä sitten luin erästä lehteä jossa kerrottiin, että miesten testosteroni taso on keväällä pienemmillään ja syksyllä suurimmillaan, ja testosteronin vähyys aiheuttaa keskittymishäiriötä. Ehkä tuo tstosteronin vähyys aiheuttaa myös sitten sen kevätmasennuksen...

 

[ms.qvist]

Viestin lähetti Ohmi
Dana77 tuossa edellä antoi jo muutaman esimerkin mielikuvituksen käytöstä. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Ainoa "haittapuoli" asiassa on se, että jos on esimerkiksi kävellyt/junaillut itsensä Suomesta Mustanaamion asuinsijoille ja yhtäkkiä siellä Bengalin viidakossa iskeekin elämisen halu, niin miten sieltä ollenkaan selviää hengissä takaisin Suomeen?!

Totta, suorastaan loistavia esimerkkejä siitä kuinka ei pidä toimia - tekoja näin yleisellä tasolla ajatellen. Toisaalla ketjussa syyllistetään itsemurhan tehneitä/yrittäjiä jotka "vetävät" tekoon mukaan syyttömiä ihmisiä, kuten junien alle hyppääjät etc. Sitten toisaalla joku pitää kannustavana itsemurhan toteuttamiskeinona eräänlaista "amok-juoksua", (tosin epäilen danan heittäneen omat esimerkkinsä sarkastisina ehdotuksina sellaisista toimista joita ei kannata toteuttaa). Ehdotukset ovat samaa luokkaa kuin kehoittaa velkavankeudessa olevaa ryhtymään lottoamaan kun voittaessaan voisi sitten maksaa kaikki velat pois.

Pitkällisen harkinnan jälkeinen itsemurha vaatii luultavasti aivan yhtä paljon voimia kuin päätös lähteä Mustanaamion asuinsijoille. Mustanaamio ei valitettavasti kuitenkaan tule tuossa tilanteessa useimmille mieleen.

Pitkällinen harkinta usein tarkoittaa sitä, että sen kuluessa on kokeiltu useita käytännön keinoja olotilan helpottamiseksi, kyseeseen voivat tulla erilaiset hoitomuodot ja terapiat, matkustelu (jos sellaiseen on varaa), työpaikan vaihto tms. Lopulta voimat eivät enää riitä mihinkään muuhun kuin siihen hengen riistämiseen, lohduttoman toivottomaan tilaan ajautunut ihminen ei enää yksinkertaisesti jaksa ajatella elämäänsä seuraavaa tuntia pidemmälle - sen ajattelu on tuskallista ja tuskallisemmaksi sen tekee tietoisuus siitä, että tuleva elämä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä samaa paskaa.

On myös huomioitava se, että hyvin monilla itsemurhan tehneillä ei ole enää taloudellisiakaan resursseja ryhtyä muuttamaan elämäänsä. Olleen erinäisten syiden tähden työkyvyttömiä, eletään kuntoutustuella tms., kaikki rahat menevät peruselintason ylläpitämiseen - jos ne edes riittävät siihenkään. Rahantulo voi olla epäsäännöllistä, loputon sossussa juokseminen lopulta turhauttavaa ja nöyryyttävää, voimakkaasta lääkityksestä johtuen olo saattaa toisinaan olla hyvin zombiemainen - menepä sanomaan tällaisessa tilassa olevalle, että "Ota itseäsi niskasta kiinni ja lähdepä pienelle matkalle Mustanaamion luo".

vlad.

edit: typo.

 

[Blackie]

Viestin lähetti Ohmi
Kuitenkin ihminen, joka on valmis tappamaan itsensä ei voi menettää enää mitään, niin minkä ihmeen takia nämä ihmiset kömpivät navettojen vinteille vetämään itsensä jojoksi? Siinä tilassa ihminen kuitenkin voisi yrittää saavuttaa mitä tahansa tai kuolla sitä yrittäessään.

Olen miettinyt tätä samaa asiaa. Jos kaikki asiat on yksinkertaisesti niín päin vittua kun olla voi, niin miksi tappaa itsensä, kun on vain yksi suunta eli ylöspäin. Itsemurha on tavallaan itsekäs ratkaisu, mutta toisaalta jokaisella on oikeus päättää omasta elämästään. Itsemurha on siltikin huonoin mahdollinen vaihtoehto. Kyllä aina löytyy joku, jolle ongelmista voi puhua.

 

[rapster]

Viestin lähetti varjo
Muistaakseni kuitenkin itsemurhat piikittyivät kevääseen, kun aurinko alkaa paistaa ja niillä joilla asiat ovat jo hyvin alkaa mennä vieläkin paremmin jne.

Ei se pimeys sinänsä suomalaista murra, vaan se, että oma surkeus korostuu muitten onnen ja menestyksen rinnalla.

Ensimmäinen tismalleen oikein, toinen nyt on taas aika subjektiivinen juttu.

Modernin sosiologian oppi-isänä pidetty Emile Durkheim tutki aihetta jo 1800-luvun puolessa välissä (?) teoksessaan Itsemurha. Hän havaitsi ensimmäisenä yhteyden vuodenaikojen vaihtelun ja itsemurhalukujen välillä. Hän perusteli nousun syiksi muistaakseni sen, että keväällä masennus korostuu, koska sen _pitäisi_ olla heräämisen ja elämän aikaa, ja huomio yhdistettynä samana läpi vuoden pysyneeseen tilanteeseen saattaa aiheuttaa/kiihdyttää epätoivon kierrettä. Taisi olla T.S. Eliot, joka virkkoi: "huhtikuu on kuukausista julmin".

Durkheim totesi myös, että sosiaalisesti tiiviissä yhteisöissä kuten esim. suurissa perheissä ja uskonnollisten ihmisten keskuudessa itsemurhariski on paljon pienempi (lähes olematon) verrattuna yksin eläviin ja muihin, joilla sosiaalinen verkosto ei ole niin kattava ja tukeva - niin maalaisiin kuin kaupunkilaisiinkin. Tästä hän sitten päätteli, että itsemurhat ovat yleistyneet siirryttäessä perinteisestä yhteiskunnasta moderniin, joissa satunnaiset ja ohimenevät ihmissuhteet ovat korvanneet pysyvät ja pyyteettömät sekä läheisemmät suhteet.

Taisi se setä aika paljon muutakin virkkoa (ja voi olla, että muistan asioita väärinkin), mutta tuossahan se teoria pääpiirteittäin oli.

Itse aiheesta sen verran, että edustan sitä outoa ihmistyyppiä, joka näkee, että ihminen on hengestään tietyllä tavalla vastuussa läheisilleen: tekoa hautovan pitäisi aina tajuta, että häntä rakastetaan, vaikka välttämättä siltä ei masentuneessa tilassa vaikuttaisikaan. Lähimmäisen menettämisestä seuraava piinaava tuska voi hyvinkin vastata sitä ahdistusta, joka tekoon alun perin johti; näin henkilö vain siirtää "velkansa" eteenpäin ja mahdollisesti jopa lisää sitä.

Jos asiat joskus menevät siihen, että asiaa pitää miettiä, on henkilön kerta kaikkiaan järkevintä hakea välittömästi AMMATTIAPUA. Piste. Siinä ei ole mitään väärää eikä pahaa; täysin tervettä yksilöä ei tästä yhteiskunnasta varmaan löydykään, ja varmasti jokaisella tulee jossain vaiheessa eteen sellainen hetki, että apu olisi enemmän kuin tarpeen. Avun hankkiminen vaatii rohkeutta, eikä se ole missään tapauksessa ongelmien hautaamista. Väittäisinpä, että palvelujen karsimisen aikanakin mielenterveysapua hakeva saa ainakin jonkinlaista helpotusta tilanteeseensa 100% varmuudella, ja takuuvarmasti useimmat toipuvat ihmisarvoista elämää viettämään kykeneviksi.

Juu, on kokemusta sekä itsemurhista että noista palveluista.