Olen lukenut ketjun viestejä joskus aiemmin, mutta en kuollaksenikaan muista sisältöjä. Saattaa siis tulla jo useaan otteeseen sanottua asiaa, mutta jos liikaa ärsyttää, niin jättäkää toki lukematta.
Itsemurha on ihmisen puhdasta itsekkyyttä. Aina löytyy parempi vaihtoehto. Aivan takuulla. Itsensä tappanut henkilö oli vain niin raukka, ettei jaksanut enää etsiä positiivisuutta elämään. Todellinen laiskimusko siis?
Rohkenen epäillä tuota, mitä yläpuolelle kirjoitin. Väitän nimittäin, että itsemurha ei ole itsekäs teko. Se on kaikkea muuta paitsi itsekästä. Itsemurhan tekijä voi jopa kokea sen helpotuksena läheisilleen. Pääsevätpähän tästäkin pahaolopesäkkeestä eroon. Ja hups, itsemurhaa hautova on siis vain itsesäälissä rypevä surkuttelija? Ryhdistäytyisi nyt, perkele.
Ei. Kuolemaa kaipaava henkilö ei ole itsesäälissä kylpevä raukka. Hän on itsetuhoinen, heikossa psyykkisessä kunnossa oleva apua tarvitseva ihminen. Hän on sielu, joka on eksynyt elämässään, hän ei näe kauneutta rumuudelta. Tai ehkä hän näkee sen kauneuden liiankin selvästi. Valitettavasti vain kuolemassa, ei elämässä. No mutta, mutta... Kauneus kuolemassa. Tappaisi sitten itsensä, mitä hän vielä täällä itkeskelee elämän julmuutta. Ei se ole helppoa muillakaan. Vedä itsesi jojoon siitä valittamasta.
Katto oli liian matala tai köysi liian pitkä. Ase ei lauennut. Unilääkkeetkin loppuivat kesken. Viimeinen pakkasnestekin tuli juuri kaadettua auton jäähdyttimeen. Tai itse asiassa puolet meni lumeen, kun ote vähän lipesi. Näköjään edes elämän lopettaminen ei onnistu. Ei olekaan niin helppoa tehdä viimeistä, ratkaisevaa tekoa, vaikka tuntuu miten huonolta. Joku pitää kiinni elämässä, joku ei anna hänen tehdä ajasta ikuisuutta. Jos kuitenkin yrittäisi, oikein kovin. Jos kaikki kuitenkin muuttuisi. Ei, ei muutu.
Verta valkoisella, ruumis untuvassa. Tyydyttynyt, rauhallinen ilmapiiri. Yksi sielu sai jälleen rauhan. Ei selityksiä, ei kirjeitä, ei jäähyväisiä. Ei mitään. Omaiset löytävät, hätä, syytökset, itku, viha, pettymys ja epäusko raivoavat.
Kirjoittamastani voi kenties lukea rivien välistä kantani itsemurhaan. En tuomitse sitä, en syyllistä ihmistä itsekkyydestä enkä ole omasta mielestäni mikään arvioimaan toisen päätöstä elämänsä lopettamisesta.
Itsekkyys jää pois siinä, että usein itsemurha on viimeinen keino, jonka henkilö käyttää. Uskon, että ihminen ei tee itsemurhaa hetken mielijohteesta (paitsi ääritapauksissa), vaan olettaisin taustalla olevan lähes aina pitkän suunnitelmallisuuden. Tuon suunnitelmallisuuden aikana on takuulla miettinyt kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi. Joskus mikään ei vain auta nostamaan ihmistä ylös suosta. Toki itsekkyys on mukana siinä, että ihminen päästää itse itsensä kärsimyksestä, mutta kenties kuolema koetaan tuolloin paremmaksi vaihtoehdoksi kaikin puolin. Miksi minä jatkan elämää, joka ei anna itselleni kuin kipua ja niin pahat haavat, että vaikka ne umpeen saisin, ei niiden uusilta tulehtumisilta voida välttyä? Miksi jatkan taistelua sodassa, jossa sattuu itsensä lisäksi myös vastustajaa? Miksi en vain anna yhden kuolettavan iskun ja sitä seuraavan surun ottaa omia paikkojaan? Niiden valtakauden jälkeen jäljelle jääneiden elämä asettuisi taas uomaansa, ja haudallekin tuotaisiin varmaan kivoja kukkia.
Sanotaan, että itsemurha ei ole ratkaisu, mutta itsensä tappaneelle se saattoi olla nimenomaan ratkaisu. Itsemurha oli päätös elämälle, jota hän ei enää jaksanut elää ja joka ei hyödyttänyt ketään. Itsensä päiviltä päästäminen oli ratkaisu kipuun, jota ei voinut lääkkeillä parantaa. Se oli myös vapautus läheisille. Ja kyllä, tiedän, ettei 'vapautus' ole todellakaan oikea sana kuvamaan läheisten mahdollisesti koko loppuelämän jatkuvaa tuskaa. Itsemurhantekijä saattaa vain hyvinkin vakaasti uskoa ja tietää, että läheisillä on helpompaa, kun yksi depressiivinen ja epätoivoinen ihminen on pois rasittamasta.
Joskus itsemurha voi olla myös kosto. Mikä olisikaan enää parempi tapa napauttaa läheisiä ihmisiä, jotka kuitenkin aiheuttavat vain kipua, kuin kadota koko maailmasta. Loistava tapa näyttää heille viimeisellä mahdollisella keinolla, että minua ei kohdella aivan miten sattuu. Jokohan alkaisivat uskomaan... Marttyyrikuolema parhaasta päästä.
Vielä se väite, että aina on toivoa. Jep, niinhän sitä on. Huomenna kaikki on paremmin, ja aurinkokin paistaa. Tai ok, viimeistään ensi vuonna. Joskus tuo ei vain riitä. Huomisen auringonpaiste ei lohduta, jos sen kuumuus vain tulehduttaa haavat. Jos ihminen todella jatkuvasti kokee, että elämällä ei ole mitään annettavaa, niin tuota tuntemusta ei voi helpolla muuttaa. Ja mitä huomisella tekee, jos on oikeasti liian rikki? Arvet seuraavat aina ja kaikkialle. Kyse on vain siitä, oppiiko niiden kanssa elämään. Jos ei, niin hyvästi, olit heikoin lenkki.
Taustan kaikelle kirjoittamalleni ammensin omasta kokemuksesta. Olen ollut jossain, jossa oli niin pimeää, etten enää kyennyt näkemään loppua. Onneksi suunnistamiseni päättyi siten, että löysin valokatkaisijalle, ja nuoren ihmisen elämä jatkui.
Kirjoitin yleistävästi, mutta pirun kapeasti. Lisäksi myös sekavasti. En ottanut mukaan ihmisiä, jotka sortuvat itsemurhaan esimerkiksi päihteiden väärinkäytön tai henkisen sairauden seurauksena. Käsittelin lähinnä heitä, joilla on mielessä liian suuria vaurioita.
Maailma on muuten sairaan kaunis paikka reunalla ollessa.
