Itsemurha

[Perusjäbä]

Itsemurha toisi niin paljon surua läheisissä, että ei ole vaihtoehto, mielummin kuolee saappaat jalassa.

 

[Jomppa_Koo]

@Punamusta: Kerroit miulle tässä vähän aikaa sitten viestillä, että haluaisit nähdä minut ihan livenä. Se oli mukavasti sanottu, kiitos samoin. Minunkin olisi jo aika liikkua ja nähdä ihmisiä. Vaikeetahan se on, eikä helppoa. Pitäähän meidän nähdä sit vielä eikä meinata. Voit soittaa minulle lempimusiikkiasi ja voimme juoda lempioluttasi. Minua jännittää hitokseen tavata uusia ihmisiä, just tän yksinäisyyden/paniikkihäiriön/yleisen ahdistuksen takia, mutta minulla on aina ollut sellainen hyvä tunne että sinun näkeminen ja sinulle jutteleminen olisi tosi mukava kokemus. Just sen perusteella mitä ollaan täällä juteltu.

 

[opelix]

Itsemurha toisi niin paljon surua läheisissä, että ei ole vaihtoehto, mielummin kuolee saappaat jalassa.

Juuri näin. Raukkamaisin teko mitä voi tehdä. Surua lähimmille ja en tiedä ymmärtääkö tekijä edes sitä että ainutkertainen elämä on siinä eikä asiaa voi perua.

 

[MacRef]

Mikä ihmeen apu? Jos kerron tästä palstan ulkopuolella, minua ei edes päästetä ulos ovesta koska pelätään että hyppään jokeen. Jos menetän vapauden, jäljelle jää pelkkä musta meri. Siinä vaiheessa viimeinenkin selkänikama napsahtanee kahtia.

Vittuunnun tällä harmaalla alueella nyt toistaiseksi ja odotan sitä hetkeä, kun tällä käyttäjätilillä ei ole enää käyttäjää. Mä olen vitun loppu.

Vaikka oletkin ainutlaatuinen ja -kertainen ihminen ja yksilö, eivät sinun ongelmasi, huolesi ja murheesi = sairautesi, ole ainutlaatuisia, vaikka siltä sinusta ehkä tuntuukin. Kuten moni on jo kirjoittanut. Ja lääketieteen ammattilaisille vielä vähemmän.

Et varmastikaan kykene tällä hetkellä edes kuvittelemaan, että sinulle voisi oikeasti löytyä apua lääketieteestä, mutta usko huviksesi, ihan helvetin moni muukin on apua saanut ja elämästä on lopulta tullut elämisen arvoista. Joten pää pois perseestä, hakeudu avun piiriin ja ota sitä vastaan.

 

[444]

Juuri näin. Raukkamaisin teko mitä voi tehdä. Surua lähimmille ja en tiedä ymmärtääkö tekijä edes sitä että ainutkertainen elämä on siinä eikä asiaa voi perua.

Tällaisia kirjoittavat eivät taida oikeasti ymmärtää sitä, että itsemurhaa harkitsevat ovat usein syvästi masentuneita, ja silloin muiden ihmisten hyvinvointi ei näyttele minkäänlaista roolia. Itse en ole koskaan masennukseen sairastunut enkä pysty mitenkään käsittämään sitä, minkälaisessa aallonpohjassa ihminen tuolloin on. Mutta uskon sen, mitä olen asiasta lukenut, eli kuinka ”meille muille” tärkeät asiat ovat tuolloin varsin yhdentekeviä. Ahdistus voi olla niin valtava, ettei tuosta oikeasti tunnu löytyvän muuta ulospääsyä kuin oman elämänsä lopettaminen. Silloin elämän ainutkertaisuus ja lähimmäisten suru eivät vain merkitse mitään, kun oma elämä tuntuu siltä, että siinä ei ole mitään hyvää.

Yrittäkää ihmiset ymmärtää, että masennus on oikeasti sairaus. Se ei ole huomionhakuisuutta ja oman itsensä korostamista, vaan oikea sairaus. Itsemurhaa hautovan syyllistäminen itsekkyydestä ei auta mitään, vaan henkilöä pitäisi pystyä tukemaan siten, että hän haluaisi itse hakea parannusta.

 

[Fordél]

Joskus lukioikäisenä kans pohdin itsemurhaa käsitteenä. En siis siksi, että elämässä olisi ollut jotain vialla. Lähinnä vaan ajatuksen tasolla ja tuolloin järkeilin, että ei se olisi koskaan itselle toimiva vaihtoehto. On jotenkin liian lopullinen. Mieluummin kasais kaiken omaisuuden ja lähtis ihan toiseen maailmaan, elämään ihan toisen ihmisen elämää. Siitä kuitenkin voisi palata takaisin, koska elämässä tilanne ja ajatukset muuttuu 100% varmuudella.

En ole itse ollut koskaan niin huonossa tilassa, että olisin miettinyt itsemurhaa, joten en osaa kovin hyvin samaistua, mitä ihmiset siinä tilanteessa ajattelevat ja kokevat.

Mutulla kuitenkin sanoisin, että vaikka tällainen kerää "kaikki omaisuutesi ja häivy vain muualle" -tuntuu meistä täysissä voimissa olevista hienolle ja helpolle ratkaisulle, itsemurhaa pohtivalle se ei ensinnäkään olisi helppoa ja toiseksi edes ratkaisu ongelmiin. Siinä syvässä ja lopulliselta tuntuvassa ahdistuksessa ja tyhjyydessä ei olisi välttämättä moiseen edes voimavaroja, mutta mikä tärkeintä, ei se poistaisi ahdistusta ja masennusta. Siinä vaiheessa haluaa pois koko maailmasta ja omasta ahdistuksesta, ei toiselle puolelle maapalloa. Siinä vaiheessa, kun suunnittelee vielä "vain" maiseman vaihtoa toiseen maahan, asiat ovat vielä jollain tasolla hyvin ja toivoa on näköpiirissä.

Vähän samaa mietin myös siitä "syyllistämisestä", että itsemurha on raukkamainen teko läheisten näkökulmasta. Toki meistä, joilla asiat ovat kunnossa, itsemurha näyttää sellaiselta ratkaisulta. En tiedä ajattelisinko kuitenkaan näin tilanteessa, jossa olen ajautunut miettimään tosissaan itsemurhaa. Todennäköisesti ja ymmärrettävästikin ajatteluni olisi siinä ahdistuksessa hyvin kaventunutta, ja halu päästä pois kaikesta voisi voittaa rakkauden lähimmäisiin. Ajatukset valtaisi vain halu päästä pois ahdistuksesta ja tuskasta, keinolla millä hyvänsä.

Lukiessa tämän ketjun viestejä ja kertomuksia siitä, mitä kukin on kokenut vaikeissa elämäntilanteissa ja mitä kaikkea siellä taustalla on niin löytää monessa kohdin paljon, johon samaistua. Jotenkin se aina lohduttaa, kun kokee ettei ole ollut tunteidensa kanssa yksin. Samalla ymmärtää kuinka pienestä nämä asiat voivat olla kiinni.

Toivottavasti @Punamusta jaksaa hakea apua, koska sitä on varmasti tarjolla. Me kaikki täällä Jatkoajassa ja läheistesi keskuudessa toivomme sydämemme pohjasta, ettet satuttaisi itseäsi, kuten @Jara76 kauniisti totesi. Paljon voimia!

 

[Tpip]

"Ku jaloilleni huudan juokse vammanen
Ku peilille huudan kuole vammanen"

Luin vain tuon sinun ensimmäisen viestisi @Punamusta . Mene mielenterveyspäivystykseen, kulkematta lähtöruudun kautta. Mene vaikka se tuntuisi kuinka vitun vaikealta. Mene vaikka se nolottaisi ihan saatanasti. Mene vaikka se tuntuisi siltä, että sen jälkeen sinut leimataan hulluksi, masentuuneeksi tai jotenkin muuten oudoksi.

"Ei se auta et mieleen panee, ku psyko sanoo et oon kaksuuntane"

Noin puolitoista vuotta sitten olin abaut samanlaisessa tilanteessa. Tosin itselläni ei ollut puukkoa jolla itseäni meinasin lyödä, vaan heräilin öisin varmana siitä, että ainoa mikä voi auttaa on junan alle meneminen. Viimeisellä kerralla havahduin siihen että olen VR:n sivuilta katsomassa junien kulkuaikatauluja. Taustalla oli työuupumusta, totaalinen romahtaminen duunissa jne, jonka luulin johtuvan vain siitä että minä en yksinkertaisesti pysty enää, olen riittämätön.

"Tää ei oo mielenhäiriö
Tää ei oo tekninen ongelma"

Viimeisen kerran jälkeen pakotin itseni työterveyteen, josta ohjasivat suoraan mielenterveyspäivystykseen. Siellä otettiin koppi, jonka jälkeen hommat on lähteneet rullaamaan pikkuhiljaa eteenpäin. Diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka vakavaa masennusjaksoa tuolloin kävin läpi.

"Aina kelannu liikaa, oon kelaamisen tähti
Niinku Leo-Pekka mut järki varaslähti"

Jos en tuolloin olisi tehnyt hätähuutoa, tuskin enää tässä olisin. Sen verran syvällä tuolloin mentiin, mitä enemmän sitä kelailee. Tuon jälkeen kun on miettinyt koko omaa elämää taaksepäin löytää sieltä niitä vauhtijaksoja, jolloin mikään ei maksa mitään ja nukkuminen on merkki heikkoudesta sekä niitä matalapaineen alaisia jaksoja, jolloin kaikki on niin saakelin hankalaa ja tekisi mieli eristyä koko muusta maailmasta.

Vaikka lääkitys aloitettiin välittömästi, ne eivät vaikuta välittömästi. Taino, sivuoireita tuli itselleni ainakin. Viikon meinasin paskoa housuun kuin pikkulapsi, ruoka maistuu paskalle tai kuselle. Kuitenkin pikkuhiljaa ne tasasivat mielen. Rahoittivat ääripäästä ääripäähän menemisen. Tekivät minusta taas rationaalisen ihmisen, joka pystyy käsittelemään asioita myös rauhallisesti.

"Tapa poika!
Tapa! Tapa! Tapa!
Tapa niin et siit tulee sun elämäntapa
Tai muuten sä seuraat mua maatuvien lehtien luo"

Nyt puolitoista vuotta myöhemmin menee kohtuullisen hyvin. Olen aika sinut itseni kanssa. Lääkkeitä tulen todennäköisesti syömään lopun ikäni. Pieniä sivuoireita niistä on (läski pysyy hyvin keskivartalon ympärillä, suu kuivuu helposti ja välillä on jaksoja jolloin näkee todella outoja unia, joita on välillä vaikea erottaa todellisuudesta. Onneksi tajusin tuolloin hakeutua hoidon piiriin, muuten tosiaan olisin jo maatuvien lehtien alla mullan syleilyssä.

@Punamusta en mä sua tunne, mutta hae ihmeessä apua bro.

Lainaukset Pyhimyksen albumilta Tapa poika, jota tuli paranemisen alkuvaiheissa kuunneltua todella paljon.

 

[Vuokralainen]

Yrittäkää ihmiset ymmärtää, että masennus on oikeasti sairaus. Se ei ole huomionhakuisuutta ja oman itsensä korostamista, vaan oikea sairaus. Itsemurhaa hautovan syyllistäminen itsekkyydestä ei auta mitään, vaan henkilöä pitäisi pystyä tukemaan siten, että hän haluaisi itse hakea parannusta.

Viisaita sanoja, joita jokaisen pitäisi hetkeksi pysähtyä miettimään ja ajattelemaan. Liian moni ymmärtää masennuksen vakavuuden vasta, kun se osuu omalle tai läheisen kohdalle.

Itse pitkäkestoisen, toistuvan ja vaikean masennuksen sairastaneena uskallan väittää, että yksi suurimmista hidasteista parantumisessa oli ja on ihmisten asenteet masennusta kohtaan.

@Punamusta lle haluan sanoa, että puhu jollekin tai kirjoita. Kirjoita tuntemuksista vaikka minulle tai itsellesi. Ja jos kirjoitat, niin ota ne kirjoitukset mukaan, kun toivottavasti pystyt ottamaan yhteyttä lääkäriin.

Mulle oman pahanolon myöntäminen ja avun hakeminen oli kyllä todella vaikeaa, mutta se oli parasta mitä olen tehnyt.

 

[Breeze Harbour]

@Punamusta mä haluan kertoa sulle tarinan sisusta ja selviytymisestä, mutta aloitan kuitenkin sillä tärkeimmällä sanottavallani.

Sä olet spesiaali, sä olet rakastettu, sun elämäsi ei ole merkityksetön. Jos vain tietäisitkin, miten moni tälläkin palstalla olevista lukee sinun viestejäsi ja ajatuksiasi ihaillen. Älä anna pimeydelle valtaa, vaan taistele takaisin kohti valoa. Mä tiedän että sä pystyt siihen, mutta kaikista tärkeintä on että et jää jumiin oman pääsi sisään taistelemaan sotaasi yksin.

Jonkinlainen vakituinen hoitosuhde esim. psykoterapian tai nuorisopsykologin muodossa voisi kenties avata sun pään sisäisiä solmuja ja auttaa taisteluissa demoneita vastaan, jotka ovat päässeet voitolle. On hyvä että tiedostat pohjakosketuksen tapahtuneen ja toivon että löydät motivaation, uskon ja tahtotilan lähteä sieltä sieltä pimeästä kuopasta uuteen nousuun.

Oma tarinanikaan ei ole mitenkään helppo. @Uleåborgir tuossa sanoi edellisellä sivulla että hänellä oli parikymppisenä samankaltaisia fiiliksiä kuin sulla, mutta ei kuitenkaan hallusinointia tai psykoottisuutta. Minä itse olen kokenut nuo molemmat.

Olin juuri täyttänyt 22 vuotta kun vuotta aiemmin karille ajautunut aikuisiän ensimmäinen "nuori romanssi" jätti minut haikailemaan, takertelemaan menneeseen ja obsessoimaaan josta kusta, kenet mun olisi pitänyt jättää taakseni ja päästää irti jo aikoja sitten.

Olin hiljattain päässyt kesälomille amiksesta ja vaikka en sitä tietenkään silloin itse huomannut, aloin heti kesäkuussa käyttäytymään maanisesti ja käytännössä nukuin sellaisia parin tunnin yöunia sekä pakenin epämukavia ajatuksia kaikenlaisella oheistoiminnalla ja liikunnalla.

Tilanne alkoi kärjistyä vakavaksi joskus kuun lopulla, kun kuuntelin huoneessani musiikkia ja luulin nähneeni enkelin. Se oli mun ensimmäinen hallusinaatio jota pelästyin todella pahanpäiväisesti. Aloin lopulta kuvittelemaan että minulla ja tällä ihastuksellani on telepaattinen yhteys ja jos ajattelen jotain ääneen, hän pystyy ehkä kuulemaan ajatukseni.

Yhtenä iltana olin sitten jo täysin lukossa ja niin ahdistunut, että loin päässäni sellaisen harhakuvitelman, että maan päältä loppuu pian happi ja me kaikki kuolemme. Menin saunaan ja otin mukaan lasillisen viiniä. Tuo oli kriittinen mutta samalla pakollinen virhe. Tuon jälkeen lysähdin olohuoneen sohvalle ja vajosin hetkeksi koomalta tuntuneeseen sulkutilaan.

En pystynyt liikkuttamaan raajojani, saanut kunnolla silmiäni auki tai puhumaan mitään, mutta kuulin kaiken, sen kun mutsi soitti 112 ja itki vuolaasti vierelläni. Tokenin yllättäen saman tien kun ensihoitohenkilökunta saapui paikalle. Veriarvoni olivat lähes tulkoon normaalit, olin vain kokenut vahvan psyykkisen shokin enkä ollut siksi aivan tässä maailmassa.

Minut vietiin Haartmanin sairaalaan, josta mulle annettiin itsehoito-ohjeet sekä ketipiaania jotta saisin edes nukutuksi. Tiesin että tuo oli se sama lääke, joka sai mut 18-vuotiaana päästäni aivan sekaisin ja hautomaan itsemurhaa, mutta olin kai liian turta ja ymmälläni joten tottelin lääkärin neuvoja.

Nukuin seuraavan yön huoneeni sohvalla ja seuraavana päivänä oloni oli entistä kiihkoisampi ja käyttäydyin jälleen aggressiivisesti sekä puhuin sekavia. Huusin faijalle täyttä kurkkua, niin että sain hänet anelemaan sormet ristissä armoa. Silloin tajusin vihdoin tarvitsevani apua. Sanoin jota kuinkin: "Iskä, mä oon ihan sekasin ja mä tiedän että jos mä oon kotona mä sekoon vaan entistä pahemmin. Mun on päästävä johonkin."

Ja sitten mentiin takaisin Haartmanin päivystykseen ja avauduin siellä itse olostani sekä pyysin pääseväni hoitoon. Mulle annettiin mieltä tasaava psykoosilääke kunnes lopulta hyppäsin lanssiin ja mut vietiin Auroran sairaalaan laitoshoitoon. Mun pelkotilat jatkui useamman päivän vielä sielläkin ja luulin etten selviä. Yksi päivä mun teki mieli suorittaa itsemurha hyppäämällä ikkunasta alas, mutta luojan kiitos se oli noissa laitosolosuhteissa tehty käytännössä täysin mahdottomaksi.

Mun vanhemmat tuli vierailemaan mun luona siellä viikon aikana pari kertaa. Toisella kertaa toivat mulle syötäväksi mansikoita ja mukanaan uusia puhtaita vaatteita. Mun vanhemmat eivät hylänneet mua edes sinä hetkenä, kun luulin olevani parantumattomasti hullu. Ajatus siitä saa minut lähes tulkoon vuodattamaan kyyneleitä.

Pääsin viikon jälkeen kotiin jatkamaan toipumista, kun Auroran hoitokunta tiedosti että kotioloni ovat hyvät ja mieleni oli tasoittunut riittävästi etten kirjaimellisesti ajatellut enää haluavani hypätä ikkunasta varmaan kuolemaan. Tuosta alkoi pitkä toipuminen. Välillä tuli takapakkia ja pelko psykoosin uusiutumisesta. Pahimmillaan tuo oli vuodenvaihteessa 2018 kun luulin olevani valmis aloittamaan elämäni uudelleen ilman psykoosilääkettä.

Eihän siitä mitään tullut, olin päivä päivältä ahdistuneempi, vihaisempi sekä enemmän omissa kuvitelmissani sekä mieleni fiksaatioissa. Lopulta tajusin onneksi itse, että mun on jatkettava vielä lääkitystäni ja niinpä annostustani nostettiin jälleen hetkellisesti.

Oon mä käynyt sen jälkeenkin pari kertaa melko syvällä, toivoen haihtuvani ilmaan. Tuosta mun psykoosijaksosta on kulunut tässä kuussa tasan viisi vuotta, jota pidetään yleisesti minimi toipumisaikana psykoosin sairastaneelle. Tänä vuonna mä olen ensimmäistä kertaa tuntenut olevani kotona omassa kehossani. En katso enää itseäni peilistä toivoen että olisin joku muu enkä odota että joku muu tulisi pelastamaan mut. Pelastin jo itse itseni, useammin kuin kerran.

Tiedostan silti kuuluvani koko loppuelämäni psyykkisten sairauksien riskiryhmään, kerran olen psykoosin sairastanut ja näyttäytynyt maailmalle hulluna sekä kadottanut oman peilikuvani. Se pitää mut nöyränä ja varpaillani. Muistan että olen ihminen ja rikkoutuvainen, kuten herkin lasi.

Kerroin tämän tarinan osittain siksi, että psykoosi on yksi vakavimpia psyykkisiä tiloja ja olen selvinnyt siitä. Olet @Punamusta mahtava tyyppi ja teet tämän maailman rikkaammaksi olemassaolollasi. Mä toivon, että sun tai kenenkään muun ei tarvi hakea pohjakosketusta maanisen psykoosin kautta. Toivon sen sijaan, että lukiessasi näitä meidän palstatovereidesi selviytymistarinoita voimaannut ja ennen kaikkea, haet apua.

Avun pyytäminen ei ole häpeä. Se on vahvin ja rohkein päätös mitä syvyyksissä oleva ihminen voi elämälleen tehdä. Ja monelle se yksi soitto on lopulta se pelastusrengas ja toivon ankkuri. Pysy vahvana, sä selviät huomiseen, ja ensi viikkoon, ja vielä vuosia eteenpäin! Voimia, rakkautta, halaus ja paljon tsemppejä Valtteri. Sä olet huippujätkä, ainut laatuaan.

edit: tägäsin väärän henkilön.

 

[opelix]

Täällä voidaan puhua masennuksen luonteesta niin paljon kuin huvittaa. Silti teko on mielestäni raukkamaisin mitä ihminen voi tehdä. Apua täytyy hakea jos päästä heittää.

Lisäisin vielä että jos joku on päättänyt päivänsä päättää niin siitä vaan. Shokeeraaminen voi olla se keino millä tämä suunnitelma voidaan peruuttaa. Yläasteella aikanaan yksi tyttö uhkasi tappaa itsensä ja oikein luokkaa siitä informoi. Lähetettiin tytölle partakoneenterä, ei tehnyt itselleen mitään. Tosi huonoa huumoriahan tuo oli.

 

[Breeze Harbour]

Juuri näin. Raukkamaisin teko mitä voi tehdä. Surua lähimmille ja en tiedä ymmärtääkö tekijä edes sitä että ainutkertainen elämä on siinä eikä asiaa voi perua.

On olemassa yksi sellainen vanha sanonta, en tiedä oletko kuullut mutta se menee näin:

"Jos sulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano mitään."

Lue ja mieti.

 

[Vuokralainen]

Täällä voidaan puhua masennuksen luonteesta niin paljon kuin huvittaa. Silti teko on mielestäni raukkamaisin mitä ihminen voi tehdä. Apua täytyy hakea jos päästä heittää.

Eikö sinustakin kerro jo masennuksen luonteesta jotain, että joillekin ihmisille itsemurha on helpompi ratkaisu kuin avun hakeminen?

Ja noi lainaamaani kaksi viimeistä sanaa on juuri sitä paskaa. mitkä eivät yhtäkään masentunutta tai heidän tilannettaan helpota.

 

[Perusjäbä]

Parhaiten mielenterveysongelmiin saa apua itse pyytämällä, jos ei niin jää helposti pyörimään kehää tai olo tulee pahentumaan, läheisetkään ei huomaa tai ei pidä vakavana, sekä usein masentunut ei avaudu edes läheisille pelosta, häpeästä tai muista syistä. Kun apua pyytää ja saa on suunta ylöspäin, sen jälkeen se pyytäminen tai pyytämisen vaikeus ei käy mielessä.

 

[Vellihousu]

Täällä voidaan puhua masennuksen luonteesta niin paljon kuin huvittaa. Silti teko on mielestäni raukkamaisin mitä ihminen voi tehdä.

Väärin. Raukkamaisempaa on ladella tällaisia tuomioita.

 

[Drewiske]

Täällä voidaan puhua masennuksen luonteesta niin paljon kuin huvittaa. Silti teko on mielestäni raukkamaisin mitä ihminen voi tehdä. Apua täytyy hakea jos päästä heittää.

Lisäisin vielä että jos joku on päättänyt päivänsä päättää niin siitä vaan. Shokeeraaminen voi olla se keino millä tämä suunnitelma voidaan peruuttaa. Yläasteella aikanaan yksi tyttö uhkasi tappaa itsensä ja oikein luokkaa siitä informoi. Lähetettiin tytölle partakoneenterä, ei tehnyt itselleen mitään. Tosi huonoa huumoriahan tuo oli.

Hyi vittu miten sairas ajatusmaailma.

 

[Captain Slow]

Tässä kun on itse syvissä vesissä paininut tän kevään ja avautunut omista murheistaan milloin kenellekkin (ex-työkaverit, parhaimmat ystävät, muutama "harrastepiiri" jne) niin oon itse huomannut sellaisen asian et ammattiavun pyyntö ja oikeestaan mielenterveysasiat/ongelmat on vielä 2020-luvullakin jotenkin tabu. Ja näin ei saisi olla.

Sentään parempaan päin mennään siinämielessä et mitä oon kertonut ammattiavun tarpeesta ja sinne menosta... niin yksikään ei ole sanonut negatiivissävytteistä sanaa. Pikemminkin päinvastoin.

 

[Jomppa_Koo]

Tuli mieleen tuosta kun nimimerkki @Vuokralainen kirjoitti hyvin, että jos niitä asioita on vaikea puhumalla puhua, niin sitten kirjoittaa ne paperille ylös. Se on hyvä idea ja mie aion tehdä niin, kun menen käymään aikuissosiaalityössä kuun 14. päivä. Mitään ei tule unohtumaan ja kun kuitenkin on aina se vaikeus aukaista suu just sillä hetkellä kun pitäisi niin tehdä. Kirjoittaminen on monelle muullekin varmasti se parempi vaihtoehto, jos pelkää puhua tai tietää unohtavansa jotain just sen stressin/paniikin takia. Ranskalaiset viivat käyttöön ja sillä selvä. Listasta tulee pitkä, mutta sitä ei enää kiinnosta miettiä. Vain se ratkaisee että miten asia saadaan selvitettyä. Yksi asia kerrallaan ja sit toinen vähän ajan kuluttua. Ei liikaa kerralla. Kyllä, asiat on niin ja jos en hae apua, nämä asiat ei ratkea ikinä. Kuka tietää mitä muuten alkaisin hautomaan pään sisällä, jotain täysin älytöntä. Toki jo nyt nämä asiat on sellaisia, että pään kestävyys on kovalla koetuksella ja niin olisi muillakin. Eihän tuossa ole kuin yksi vaihtoehto jos haluaa asiat kuntoon. Minua luvattiin auttaa ja se on niiden työtä. Ei voi hylätä ketään jos asioista kertoo ja minäkään en kuitenkaan ole mikään rikollinen. Päässä vain on se ongelma.

 

[vetti]

@Ishmael
Noinhan se menee.

Henkilökohtaisesti on itsemurhasta valitettavasti kahdesti kokemusta.
Ensimmäisellä kerralla tekijä oli oma systeri - olin tuolloin 16. Systeri oli "joutunut" tai paremminkin ajautunut väärään seuraan, sitä kautta vääriin aineisiin. Eli hänestä tuli huumeiden orja. Jotenkin räpisteli siitä itsensä ulos, pääosin. Pääsi vähitellen kohti normaalia elämää, kirjoitti aikuislukion puolella ylioppilaaksi ja pääsi jopa jatko-opiskeluihin. Mutta tuo oli vain pintaa, syvällä hän meni sen koko ajan, muttei sitä meille näyttänyt. Ainakaan koko totuutta. Tottakai huomasimme ettei kaikki ole kohdallaan ja olimme huolissammekin, mutta... no, lopputulos oli sitten kuitenkin se, että kakskakkosen luoti oli systerin päätä vahvempi.

Toisella kertaa lukiokaverini ajoi ilman turvavyötä ilmeisen tahallaan kolarin. Ei siinä muuten "mitään", mutta vei yhden syyttömän mennessään ja toisen sairaalaan (kolarin toisessa autossa olijat, siis). Täysin tuntemattomat kaverilleni. Teon motiivia en tässä avaa.

Noista molemmista on jo aikaa, varsinkin systeriä jotenkin jo ymmärränkin, mutta ikinä en unohda. Syyllistänyt en koskaan.

 

[Breeze Harbour]

@Jomppa_Koo mä aloin kirjoittamaan omia tunnetilojani ylös juurikin tuon alkuvuoden 2018 sekoilujeni jälkeen. Omalla kohdallani voin sanoa, että kyllä se on vaan keventänyt pääkoppaa hitosti kun on saanut ulostettua ne vaikeimmatkin ajatuksensa notepadiin missä ne ovat "turvassa".

Kirjoittelin notepadiin ikään kuin henkilökohtaista päiväkirjaa ja erilaisia motivaatiolauseita ja viestejä itselleni jo kauan ennen kuin aloin runoilemaan ja jäin riimittelyn pauloihin. Ensimmäiset runoni kirjoitin vasta saman vuoden heinä-elo-syyskuussa ja vakituinen harrastus tuosta tuli viime vuoden aikana.

Anyway, kanavia parantumiseen on monia. Joku ilmaisee tunteitansa maalaamalla, toinen kirjoittamalla, yksi puhuu niistä suoraan. Tärkeintä on päästä pois oman pään sisältä. Tyyli on vapaa.

 

[D.Santon]

Vaikeita aikoja on itse kullakin. Viimeisen parin, kolmenkin vuoden ajan on ollut synkkiä ja itsetuhoisia ajatuksia. Lähellä olen ollut toteuttaa ne ajatukset. Suunitelmat olivat valmiina.

Nyt on taas löytynyt se "draivi" elämään. Vähä kerrallaan. Silti olen käsitellyt asioita yksin, enkä ole hakenut apua.

@Punamusta Hae tosissaan apua. Keskustele asioista. Elämää on edessä. Olet nuori. Puhu, avaudu, vaikka se vaikealta tuntuukin.

 

[Brousseau]

@Punamusta älä tee missään nimessä mitään peruuttamatonta. Asiat saadaan järjestymään kyllä. Kuten näet, että täällä löytyy vahvasti palstatovereita ja juttukaveria ensihätään kyllä. Aina voi lösäyttää vaikka yyveetä tulemaan, jos oikein veetuttaa. Helpompi on toisen ihmisen kanssa miettiä, että mitä asioille voisi tehdä. Ja aina on vaihtoehtoja ja asioita tehtävissä. @Vellihousu tuossa sinulle jo vinkkasi myös paikallista ammattiapua ensihätään, jos sellaiselta tuntuu ja sellaisen kautta voisi nyt nimenomaan olla hyvä veto lähteä rakentamaan matalalla kynnyksellä. Täällä ovat kaikki eläneet nousuja ja laskuja, joskus on käyty laskuvaiheiden kanssa hyvinkin syvällä, mutta sitten on taas päätetty että sieltä jumalauta noustaan!

Ollaan tuossa kavereiden kanssa mietitty, että miten suuri merkitys on esim. rakastamallamme seuralla ollut elämäntaipaleella. Ässät on kulkenut aina rinnalla niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. On ollut yksi niitä pysyvimpiä asioita, vaikka elämässä olisi tullut monenlaista muutosta tuona aikana. Kannattaa siitäkin ammentaa voimaa. Organisaation ympärillä on taas hyvää pöhinää. Miksi haluaisimme missata ne hienot asiat, mitä tulevat kaudet tuovat taas tullessaan? Sinäkin olet @Punamusta kovin ollut optimistisena liikkeellä. Älä missään nimessä unohda tätä asennetta, jota sinulta on löytynyt parhaimmillaan! Muistele niitä kaikkia hyviä hetkiä, joita elämässäsi on tullut vastaan ja ammenna niistä voimaa! Koska niitä hyviä asioita tulee tapahtumaan myös tulevaisuudessa, jos sitä oikeasti haluaa!

 

[Azteca]

Hieno tukemista monelta täällä. Arvostettavaa. Toivon mukaan ihmiset jaksavat tukea ja auttaa kavereita ja tuttuja myös jo aikaisemmassa vaiheessa ennen kun ihan pohjalla ollaan. Ehkä tämä ajatus tulee siitä, että yksi hyvä kaveri oli hyvinkin pohjilla, mutta en sitä tajunnut ennen kun jälkeenpäin. Hän on siis ok nykyään, mutta siinä olisin voinut olla paremmin läsnä ja ymmärtää tilanteen paremmin, koska ikävästi olisi voinut käydä.

Privassa itsekin laitoin viestin, mutta tähänkin vielä, tosiaan mitään peruuttamatonta ei kannata tehdä ja tukea löytyy. Hyvä jo se, että kirjoitti tänne. Puhuminen läheisille ja ammattilaisille on kuitenkin suositeltavaa, ja tosiaan kun jaksat tämän paskan läpi, niin varmasti paremmat ajat ovat vielä edessä.

Sitten pakko vielä kommentoida tuota, että itsemurha on raukkamaista. Kun voi hyvin, niin on hyvin helppo ajatella, että minun kuuluu vähintään elää sen verran, ettei vanhempien tarvitse koskaan minua surra. Kun voi oikeasti huonosti, on tuska kuitenkin niin valtava, että sitä ei jokainen pysty ymmärtämään. Sehän tässä nyt taas todistettiin tuolla älyttömällä kommentilla. Tuskin itsekään ymmärrän, mutta ymmärrän sentään sen.

Vaikka itsekin olen täysin kyllästynyt mielensä pahoittajiin, niin tässä maailmassa ei voi koskaan olla liikaa ymmärrystä ja välittämistä.

Hyvää yötä kaikille <3

 

[Breeze Harbour]

Kirjoitin runoketjuun äsken runon jonka halusin omistaa ystävälleni Punikselle. Mutta monella on varmaan koko ketju ignoressa, joten laitanpa saman runon vielä tähänkin ketjuun ikään kuin loppukaneetikseni. Toivon että haet ja saat apua. Olet vahvasti ajatuksissani joka hetki.

Olet mulle nykyisin melkein kuin etäinen pikkuveli jollaista en koskaan saanut ja mua satuttaa tietää miten vaikeeta sulla on just nyt.

Hei ystäväni Punis
Voisinpa vaan tulla
Näkemään sua unis
Lohduttamaan miestä
Kertomaan sulle että
Kaikki on vielä okei

Se ei tunnu siltä tänään
Ei ehkä huomennakaan
Mut usko kun mä sanon

Huolet ei ratkea kuolemalla
Aivan kuten auringonkukat
Ihminenkin tarvii lopulta vain
Valoa, lämpöä ja rakkautta
Joten lupaathan meille että
Oot siinä vielä huomenna

Koska mun on niin vaikeeta
Nähdä ja kuvitella maailma
Missä sä et olisi palasena

Ja kun pää sanoo "päästä irti"
Pidä sillon kiinni vielä lujempaa
Koska just sillon ku tuntuu että
Ei voi olla mitää tän kauheempaa

Tajuut, sulla on niin paljon
Ihmisiä jotka sua rakastaa
Joille sä oot paras just noin
Joten pelko pois veliseni
Niin lopulta elämä voittaa
Toivon kellot taustalla soi

 

[Pottakameli]

Juuri näin. Raukkamaisin teko mitä voi tehdä. Surua lähimmille ja en tiedä ymmärtääkö tekijä edes sitä että ainutkertainen elämä on siinä eikä asiaa voi perua.

Jos ihminen päätyy tuollaiseen ratkaisuun, niin silloin tilanne on sellainen ettei siinä muiden tunteet enää paina.
Luultavasti kaikki painaa, niin paljon että haluaa vaan painon alta pois.

Itsekin mielessäni sovittelin köyttä leuanvetotankoon, mutta en kuitenkaan ollut valmis siihen. Toinen visio olisi ollut eräs rakas paikka, jossa sijaitsevassa saaressa on hieno kelopuu, johon olisi saanut köyden kiinni. En varmasti ollut ihan siellä pohjalla, mutta alamäki oli jyrkkä ja suunta väärä. Onneksi oli edes lätkä, joka auttoi ajoittain unohtamaan.

Ehkä syynä oli se, että oli rakentanut nuorena päässään jotain typeriä kuvitelmia millaista elämän kuuluu olla ja miten sen kuuluu edetä. Sitten nuo kaikki asiat tuntuivat kaatuvan vuorotellen ja "epäonnistumisen" painolasti kasvoi jatkuvasti.

 

[arvee]

Minulle jaettiin alussa ihan hyvät kortit. Ja pelasin niiden suomilla voitoilla kai sitten muutamia rundeja eli koulukierroksia läpi kevyesti. Sitten jossain vaiheessa pelini alkoi hyytyä, syitä on monia. Ehkä kuitenkin luontainen laihuus, arkuus ja muutenkin ujous ajoivat reilun parikymppisen arveen huomaamatta hiipivään masennustilaan. Kaverisuhteet, perhesuhteet menivät ihan okei, kukaan ei huomannut mitään. Opintoviikot, suoritukset jäivät yhä vähemmiksi.
Sitten sain kaverien kautta töitä, pääsin pc-tietotekniikan läpilyöntiä Suomessa todistamaan aitiopaikalta. Ja pienessä firmassa, työssä oppineena ajauduin huoltoihmiseksi, tekniseen tukeen eli puhelunvastaajaksi. "Hei, ostin teiltä koneen ja nyt on pieni ongelma..." Tai jotkut tulivat tietysti lankoja pitkin enemmänkin iholle.

arvee tilttasi.Tai paremminkin hyytyi ja hiipui, hiljakseen. Onneksi kai sitten tajuttiin, jossain kimpassa.
Ja aina löytyy kimppa, kunhan jaksaa hakea kontaktin.

Asiat eivät ihmisellä mene läheskään aina suunnitellusti, toivotusti.
Mutta aina voi ottaa uuden rastin maalikseen, ei meidän jokaisen tarvitse juosta jotain Jukolan viestin yöosuutta täydellisesti, joukkue ymmärtää kyllä.

lisään vielä tämän korostuksen: masennus, jossain kielessä kai depis, on saatanan vittumainen juttu.
Sitä ei asianosainen huomaa, se pikkuhiljaa vain alkaa kutistaa ihmistä, lamauttaa lopuksi. Tautiparasiitti.