Itsemurha

  • 283 631
  • 757

Byvajet

Jäsen
Mielenterveys on ollut jo pitkään enemmän ja vähemmän koetuksella. Minulla puhkesi viime vuonna akuutti pakko-oirehäiriö ja lisäksi olen mieleltäni aika monimutkainen, joten suutun helposti, ajattelen liikaa, stressaan turhia ja pahoitan mieleni nopeasti.

Se on hyvä alku, että tunnistat tunteesi, koska silloin järkikin saattaa ehtiä johonkin väliin. Nuo tunteet ovat itsellenikin kovin tuttuja.

Minulla oli kehno lapsuus, turvaton. Ajattelin, että nuoruus on parempi.

Nuoruus oli huono. Ajattelin, että aikuisuus on parempi.

Eipä se siitä kuitenkaan valjennut. Ajattelin, että keski-iässä löytyy lohtu.

Ei ole löytynyt.

Kaikenlaista luukkua olen kahlannut ja apua hakenut, mutta rikki mikä rikki. Ihminen tarvitsee sekä koneistossaan että ympäristössään tietyt peruspalikat tietyissä vaiheissa, jotta homma toimisi.

Minulla ei toimi. Siksi olen luovuttanut. Se on jonkin verran auttanut, se luovuttaminen. Kun ei yritä olla normaali eikä keskiluokkainen eikä yritä parantua eikä sopia normiin eikä kuulua yhteiskuntaan ja oppii hälläväliäasenteen, siitä on jonkinlaista apua. Tietenkin samalla saa kasapäin luuserileimoja sun muita, mutta niiden paino on vaatimaton verrattuna pakkomielteisen yrittämisen luomaan taakkaan.

Esimerkiksi jotkut luottotietonsa menettäneet väittävät, että niiden menetys on ollut henkisesti vapauttavaa, koska se lopettaa pyristelyn. Mielen vankila ei usein ole niinkään pahassa olossa kuin yrityksessä päästä siitä ulos.

Pahinta on puristus, kun voimat ovat loppu ja silti tuntee pakonomaista tarvetta päästä eteenpäin, selvitä ja kuulua muiden selviävien joukkoon. Silloin itsetuhoiset ajatukset tulevat. Silloin kahlailen hanaviinipakkauksen kanssa pitkin raiteidenviertä ja mietin, josko tällä kertaa. En tiedä, tuleeko kertaa koskaan, mutta jonkin kerran kuvittelen selvinneeni vain siksi, että olen antanut teolle todellisen mahdollisuuden, myöntänyt, että ehkä en enää jaksakaan.

Tällaisiin ketjuihin kasautuu usein neuvoja, joissa kannustetaan eteenpäin. Neuvoissa kehotetaan etsimään apua, menemään ammattilaisen luokse ja ratkaisemaan ongelmat. Lähestymistapa on keskiluokkaisen ihmisen harha, ihmisen, joka ei ole kokenut puristavaa hallitsemattomuutta. Keskiluokkainen ei ymmärrä, ettei kaikkien elämien ongelmat ratkea yrittämällä. He tarvitsevat muuta.

Siksi itsetuhoisen kohtaamisessa korostetaan kuuntelemisen tärkeyttä. Ei saa holhota, ei saa neuvoa, ei saa kiirehtiä, ei saa rationalisoida, ei saa suhteuttaa, ei saa tuomita, ei saa vedota muiden tunteisiin vaan täytyy kuunnella ja olla läsnä, ihan oikeasti läsnä.

Toivon että onnistut edes hetken olemaan yrittämättä, koska oman kokemukseni perusteella se katkaisee ahdistukselta ja mustuudelta pahimman piikin. En tietenkään tiedä, auttaako se sinua, mutta minua se on toisinaan kannustanut ottamaan seuraavan askeleen. Koska eihän yksi askel ole raskas, jos pystyy keskittymään vain askeleeseen. Raskaaksi askel muuttuu vasta sitten, kun rupeaa ajattelemaan päämäärää, sitä, että pitäisi jotenkin eheytyä ja tulla riittävän hyväksi ja pystyväksi ja ratkaista mielen ahdistus ja synkkyys.

Ole armollinen itsellesi ja ajattele ihmisiä, joita kohtaan tunnet tai olet tuntenut lämpimiä ja/tai rakkaudellisia tunteita. Aivan samalla tavalla kuin sinä koet myönteisiä tunteita muita ihmisiä kohtaan, myös sinua kohtaan tunnetaan myönteisiä tunteita. Jokainen on tässä maailmassa jollain tavalla tärkeä, jokaisella on täällä jonkinlainen merkitys. Merkityksen ei tarvitse aina olla ehjä ja keskiluokkainen. Maailma on moninainen ja kokonaiskuva koostuu lukemattomista erilaisista paloista.

Tiedän olevani monien silmissä tunnevammainen luuseri. Joskus kun on ollut vaikeaa, olen ajatellut, että ainakin tarjoan joillekin muille ihmisille mahdollisuuden tuntea paremmuutta suhteessa minuun. Vaikka itse en aina jaksaisikaan, voin omalla huonommuudellani toimia kainalokeppinä paremmin selviäville. Onhan sekin jotain.

Toivotan tulevaisuuden unohtamista ja nykyhetken hyväksymistä, jotta rauha palaisi edes hetkeksi. Maailmassa on rakkautta, sinullekin. Älä unohda sitä!
 

Jerry100

Jäsen
Suosikkijoukkue
Vihdoin Oranssi
@Byvajet näinhän se on. Kun luovuttaa niin sen jälkeen tavallaan on vapaa tekemään ja olemaan mitä vain ilman paineita onnistumisesta.
Itse "selvisin" samanlaisella mekanismilla. Eli hälläväliä oikeastaan kaikesta.

Se etten välittänyt olenko normaali vai en se auttoi. Se on jonkinlainen suojamekanismi. Se mitä muut ajattelee minusta on mulle nykyisin oikeastaan aika yhdentekevää. Tärkeät asiat on mulle sen sijaan helvetin tärkeitä ja ne ei ole yhdentekeviä.
Tärkeä tuki on ollut ja on mulle esimerkiksi Keinusaaren keisari @Vuokralainen jonka olen tuntenut pian 15 vuotta.

Tähän tilanteeseen pääseminen on mulle ollut sanoisin ainakin 10 vuoden opintomatka.

Nämä kaikki asiat on pitkiä. Vuosia kestäviä asioita ja muutos on todella kivulias mutta palkinto siitä on todella hyvä. Nyt tiedän ettei mikään kaada minua enää. Ei mikään. Ja kaikesta, ihan kaikesta mitä minulle tapahtuu on vastuu minulla selvitä.

Marraskuussa 2002 mä selvisin yrityksestä. En tiedä kuinka mutta oveni läpi tultiin ja Hatanpään sairaalasta heräsin. Haluankin pitää tämän mysteerinä miten en onnistunut. Olin silloin 21 vuotias.

Tähän neuvojen antaminen, tsemppi jaksamisia sekä "hae apua" jutuilla ei ole mitään merkitystä henkilölle joka on jo tuossa tilassa.
Ne on mahtavia, aitoja ja kertoo ihmisten aidosta avusta ja välittämisestä mutta eteenpäin ne ei ikävä kyllä vie.

Itse sain apua ja pääsin aikanaan erittäin syvällisen ymmärryksen ja keskustelun ja kuuntelun kautta hitusen enemmän ja enemmän kiinni elämään. Se on hauras. Tosi hauras. Terapeutin kaikenlainen tuomiseminen ja kertominen miten sun pitää nyt tehdä jotta selviät ja muu tsemppi henkinen roska ei vie mitenkään eteenpäin.

Tunnen @Punamusta tänne Hämeeseen asti sun toivottumuuden. Samaistun vahvasti sun mielenmaisemaan. Edelleen. Sinun on tarkoitus selvitä tästä.
 
Viimeksi muokattu:

peksa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Crystal Palace, Tappara ja HIFK
Rankkoja tekstejä jengiltä. Hyvä että puratte tuntojanne.

Itsellä olis monta syytä ollu tehdä lopullinen ratkaisu 46v aikana mitä täällä oon viettäny aikaa.

Sinänsä päin persettä on menny asiat viimeiset 15v että ihme sinänsä että olen elossa. Kyllä miettiny että onko tässä touhussa järkee.

Mut yhdestä asiasta olen kokolailla varma. Jos omat asiat menee yhtään huonommaksi nykyisestä niin kyllä silloin vedetään lopullinen ratkaisu. Eikä kukaan jäis kaipaamaan kuin ehkä velkojat.

Tsemppiä Punis, Breeze, Jomppa ym palstatovereille.
 

Gostisbehere

Jäsen
Suosikkijoukkue
Philadelphia City of Brotherly Love
Huh Huh rankkoja juttuja tullut ketjuun viimeisen 24h aikana.
Toivon mukaan mahdollisimman moni lukisi noita läpi. Moni on osannut hakea apua joka on mahtava homma. Toivon mukaan tämä rohkaisee muita joilla on ollut vaikeaa ja synkkiä ajatuksia hakemaan apua. Tämä ketju kumminkin pursuaa noita tsemppaajia. Päivä kerrallaan kohti parempaa huomista kohden YHDESSÄ.
Itselleni oli se avun pyytäminen oli se vaikein kohta. Mies vain ajattelee että kun pyytää apua niin se on heikkouden merkki. Siitä ajatuksesta pitää päästää heti irti. Ei ole tässä maailmassa sellaista ihmistä joka olisi selvinnyt koko elämänsä niin ettei olisi pyytänyt kertaakaan apua.
 
Viimeksi muokattu:

Lert

Jäsen
Suosikkijoukkue
Manchester United, TPS
Täällä voidaan puhua masennuksen luonteesta niin paljon kuin huvittaa. Silti teko on mielestäni raukkamaisin mitä ihminen voi tehdä. Apua täytyy hakea jos päästä heittää.

Jos henkilö päätyy itsemurhaan, teko on aika kaukana raukkamaisuudesta. Tällaista tekstiä heittää yleensä ne, joilla ei ole aavistustakaan mitä mieleltään sairastunut tuntee.

Täälläkin näyttää olevan paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Tästä yhteiskunnasta puuttuu inhimillisen elämän ymmärrys. Jokainen ihminen on erilainen.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista jos voit pahoin. Ei ole myöskään mitenkään poikkeuksellista, että sinä ja sinun mielesi tervehtyy. Etsi muutamia hyviä asioita elämässäsi. Takerru niihin. Kaksin käsin. Älä ajattele mikä on oikein, mikä väärin. Sinua ajatellaan lempeästi.

Muutamia käytännön vinkkejä, joiden on todettu toimiviksi kohti parempaa huomista:

-puhu kaikista murheistasi. Me ihmiset olemme täällä toisiamme varten. Puhu ammattiauttajalle. Etsi yksi luotettava ystävä, jolle jaat kaiken.

-Syö terveellisesti. Jätä alkoholi pois tai vähennä sen käyttöä. Vähennä sokerin käyttöä

-harrasta hikiliikuntaa vähintään kolme kertaa viikossa tunnin ajan. Liikunta työ hyvää oloa, kohentaa itsetuntoa jne.

-Vaikka tunnet vaeltavasti nyt synkissä vesissä. Muista että sen sinun mielesi, joka vain tekee kepposia. Siitä on mahdollista parantua. Näiden kokemuksien jälkeen sinä olet todella paljon.
henkisesti vahvempi kuin joku toinen.

--Ole armollinen itsellesi.
 
Viimeksi muokattu:

SOF1969

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, KKV
Itselleni oli se avun pyytäminen se vaikein kohta. Mies vain ajattelee että kun pyytää apua niin se on heikkouden merkki.

Tämä on niin absoluuttisen totta. Itsellä on takana vahvaa työuupumusta, jonka myöntämistä vältin itselleni pitkään. Lopulta viime vuoden keväällä menin työterveyslääkärimme pakeille, joka antoi minulle kaksi vaihtoehtoa, pitkän saikun tai työpsykologin. Valitsin jälkimmäisen.

Mutta mieleenpainuvin hetki käynnissä oli kun lopuksi lääkäri lausui minulle sanat: "Sinun täytyy olla armollinen itsellesi". Silloin aloin itkemään.
 

Schwein

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Pidän hämmästyttävänä sitä, että mielenterveyden ongelmat näyttävät yhä olevan tabu monelle. Ja että mielenterveysongelmista kärsiviin voi edelleen olla vaikea suhtautua.

Parhaita esimerkkejä tästä on anoppini. Vaimoni sairastui muutama vuosi sitten työuupumukseen ja masennukseen. Parin kuukauden sairasloman aikana äitinsä kyllä soitteli useamman kerran, mutta kertaakaan hän ei esittänyt kysymystä "kuinka voit?". Sen sijaan hän jaaritteli mm. Donald Trumpin sanomisista ym. yhtä oleellisista asioista. (Trump-puheluista onkin muodostunut meille käsite.)

Tavallaan siis välittämistä joo, ja varmasti anoppi oli huolissaan. Mutta vaimoani loukkasi kyllä se, että hänen sairauttaan äitinsä vain kierteli ja väisteli.

Sairasloma ajoittui pimeään vuodenaikaan. Niinpä anoppi toimitti avuksi kirkasvalolampun. Kaunis ajatus toki.

Ymmärrän hyvin sen mitä, olikohan @Vuokralainen , joka totesi, että ehkä vaikeinta sairauden hyväksymisessä oli ympäristön asenteet. On vaikea olla armollinen itselleen, jos kukaan ympärillä ei sitä ole.
 

Alba

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Packers, Ukraina
Itse en ole koskaan ajatellut itsemurhaa tosissaan tai ollut edes masentunut, mutta nähnyt kumpaakin ihan riittävästi tähän elämään. Vaimon masennus aiheutti itsemurhan yrityksen ja hänet pelasti pari vuotta psykoterapiaa. Silloin oli onneksi oikeat ihmiset lähellä. Nyt siitä on jo viisitoista vuotta ja masennus on pysynyt poissa. Hänen itsensä mukaan tässä on auttanut terapiassa saamansa "työkalut".

Kaveri itsemurhassa sitten onnistui ja erona näissä on se ettei tätä kaveria kukaan ottanut tosissaan. Näin jälkikäteen mietittynä tein itsekin virheitä, enkä ymmärtänyt selviä vihjeitä.

Työni puolesta olen kohdannut useita itsemurhaa yrittäneitä ja siinä onnistuneita. Aina se on jotenkin raskasta. Etenkin jos siinä onnistunut on nuori tai nuorehko henkilö. Tuntuu hirveältä haaskaukselta.

Sen olen oppinut, että syvästi masentunut ja itsemurhaa yrittävä ei pysty miettimään mikä on raukkamaista. Masentunut haluaa vaan, että paha olo menee pois. Jostain syystä ihmiset haluavat sanoa masentuneelle, että kyllä se siitä. Apua saa jos pystyy hakemaan. Tässä kohtaa on suureksi avuksi, jos lähellä on ihmisiä, jotka viitsivät nähdä vaivaa ja auttaa hoidon löytymisessä.
 
Suosikkijoukkue
Spartalaiset puukäsiajokoiragladiaattorit
En tunne sinua Punamusta enkä ole kanssasi viestitellyt tai keskustellut, koska olen tällä palstalla suurimman osan ajasta lähinnä hiljainen taustaseuraaja. Olen saanut sinusta käsityksen, että olet pohdiskeleva, empaattinen ja muut huomioon ottava nuori mies. Voi olla, että käsitykseni on aivan väärä, ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta elämässäni.

Olen itse introvertti ja herkkä luonteeltani, ja olen elämäni aikana saanut kokea sekä ala- että ylämäet. Oman kokemukseni perusteella minusta tuntuu, että meille herkille ihmisille elämä näyttää välillä raadollisen puolensa useammin kuin muille. Välillä on tuntunut hyvin rankalta, kun on pitänyt pärjätä, lunastaa omat ja läheisten odotukset, sekä ottaa muut ihmiset huomioon. Välillä on tuntunut jopa huomattavan epäreilulta, kun kusipäisesti käyttäytyneet ihmiset ovat tuntuneet pärjäävän paremmin.

En osaa antaa sinulle mitään ohjeita elämääsi varten, mutta toivotan vilpittömästi sinulle voimia ja jaksamista. On ollut ilahduttavaa lukea näistä aiemmista viesteistä kuinka tärkeä olet monelle tälläkin palstalla. Toivottavasti saat apua tilanteeseesi, vaikka se lohduttomalta varmasti tällä hetkellä tuntuukin. Mutta elämä on siitä ihmeellinen, että päivä kerrallaan synkistä ajoistakin pääsee valoon, jos vain uskaltaa nousta. Uskon, että sinulla on voimia siihen, mistä osoituksena ovat nuo aiemmat viestisikin, mitkä yhtäältä kertovat pahasta olostasi mutta toisaalta myös suunnattomasta rohkeudestasi. Ole valmis ottamaan vastaan tukea ja apua, sillä kukaan meistä ei jaksa yksin.

Vaikka Yö ei kuulu suosikkibändeihini (totuuden nimissä ei lähellekään), niin lainaan silti heidän kappaletta tähän loppuun.

Meistä kukaan ei ole niin vahva
Että yksin tämän polun taivaltaa
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Itse en kadu omassa sairaudessani kuin sitä etten hankkiutunut ajoissa hoitoon. Pari kertaa olin jo suunnittelemassa itsemurhaa, mutta jostain syystä en ikinä kokeillut toteuttaa ajatustani. Vaikka hoitoon hakeutuminen on iso kynnys niin siitä huolimatta suosittelen että jokainen joka hautoo tälläisia ajatuksia, kävisi puhumassa vaikka terveyskeskus lääkärin kanssa niistä. Se on yksi tie hakea apua.
 

peksa

Jäsen
Suosikkijoukkue
Crystal Palace, Tappara ja HIFK
Voimia @Punamusta

itse myös käynyt lähes samanlaisen tilanteen kuin sinäkin. Oli takana pahoja taloudellisia ongelmia jotka menivät aivan liian pitkälle. Ne myös vaikuttivat henkisesti todella paljon. Pinnaa ei löytynyt yhtään. Sitten kun kotona oli vielä vuoden ikäinen taapero joka piti huolen että yöllä ei ehtinyt nukkumaan. 22.10.19 päätin että kun lähden töihin niin sen jälkeen loppuu tämä matka. Reppuun kävin varastosta hakemassa tarvittavat välineet. Työpäivän jälkeen suuntasin oman kyläni rannalle istumaan jo odottamaan että pimeys vain laskeutuisi. Siinä tupakkaa polttaessa ja itkua vääntäessä päätin että soitan vielä 112. Hetken kuluttua sitten pääsin ambulanssin kyytiin ja suoraan sairaalaan. Lääkärille siellä ilmoitin että haluan suoraan osastolle lepäämään ja keräämään voimia. Jos tämä ei onnistu niin kiitos ja näkemiin. Sain heti huoneen osastolta. 2viikkoa siellä meni. Luojan kiitos puolisoni oli ymmärtäväinen ja on ollut tukenani. Ilman sitä tämä olisi jo loppunut. Nyt olen käynyt 6kk eräässä ryhmässä juttelemassa omista ongelmistani. Siitä ollut todella suuri apu. Itselläni ei ole elämässä yhtään muita ihmisiä jotka olisivat kiinnostuneita voinnistani taikka haluaisivat viettää vapaa-aikaa kanssani. Suoraan sanottuna elämäni on todella yksinäistä. Viimeiseen 6kk ei ole yksikään ihminen soittanut edes mun puhelimeen. Mutta siihen olen jo omalla tavallani tottunut. Soolona mennään onneksi vierelläni on todella hieno kumppani. Jos ikinä @Punamusta kaipaat juttukaveria niin sellainen löytyy aina täältä.

myös haluan kiittää koko jatkoaikaa. Tänne on helvetin mukava kirjoitella vähän sitä sun tätä. Mieltä lämmittää aina jos joku tykkää siitä mitä kirjoittaa. Se tarkoittaa että joku mahdollisesti myös näkee asiat kuin minäkin. Pitäkää huolta toisistanne

Olipahan teksti ja kiitos kun kerroit.

Itselläni on vähän sama mutta toisaalta omasta syystä. Haluan olla mahdollisimman paljon omissa oloissani ja sitten kun kaipais seuraa niin harvalta voi edes kysyä. Kukaan kaveri ei ole soittanut mulle aikoihin.

Sinänsä juttuseura aiheesta kun aiheesta on jees. Mut sitä en allekirjoita että jokaisella heterolla pitäs olla yks homokaveri minkä musta sais.

Mutta hyvä kun tulit toisiin aatoksiin illalla.
 

Gostisbehere

Jäsen
Suosikkijoukkue
Philadelphia City of Brotherly Love
Olipahan teksti ja kiitos kun kerroit.

Itselläni on vähän sama mutta toisaalta omasta syystä. Haluan olla mahdollisimman paljon omissa oloissani ja sitten kun kaipais seuraa niin harvalta voi edes kysyä. Kukaan kaveri ei ole soittanut mulle aikoihin.

Sinänsä juttuseura aiheesta kun aiheesta on jees. Mut sitä en allekirjoita että jokaisella heterolla pitäs olla yks homokaveri minkä musta sais.

Mutta hyvä kun tulit toisiin aatoksiin illalla.

Hörpätäänkö bisset Hookissa siipien ääressä syksyllä?
 

Gostisbehere

Jäsen
Suosikkijoukkue
Philadelphia City of Brotherly Love
Mä laitan tämän kalenteriin ylös. Veikkaan että tuossa elokuun puolella tulee visiitti kohti Tamperetta. Laitan hyvissä ajoin viestiä lokeroon.
 

Peluuri

Jäsen
Suosikkijoukkue
JoKP
Juuri näin. Raukkamaisin teko mitä voi tehdä. Surua lähimmille ja en tiedä ymmärtääkö tekijä edes sitä että ainutkertainen elämä on siinä eikä asiaa voi perua.
Naurettavaa arvioida omassa terveessä mielessään itsemurhaa raukkamaiseksi tai itsekkääksi teoksi. Itsemurha ei liity millään lailla siihen, onko ihminen ollut itsekäs vai epäitsekäs. Itsemurha toki näyttäytyy itsekkäänä tekona ja ilman hyvää tunneälyä lienee vaikea nähdä tällaisia asioita syvällisemmin..En ole itse ollut koskaan lähellekään masentunut, en oikeastaan edes alakuloinen, mutta ei ole vaikeutta ymmärtää, että joskus ihminen toivottomassa mielessään ei koe mitään muuta mahdollisuutta päästä tuskastaan pois..Tiedän ex-masentuneita, jotka kertovat, että kyllähän hekin olisivat itsarin tehneet, mutta läheistensä takia jättivät tekemättä. Uskon heitä, mutta niin itsarin toteuttaneetkin ovat varmaan useastikin samasta syystä jättäneet tekemättä niin pitkään, kun suinkin ovat jaksaneet jostain ammentaa toivoa..Ja vastauksena kysymykseesi: EI YMMÄRRÄ
 

Consumed

Jäsen
Suosikkijoukkue
Bill Kazmaier
Juuri näin. Raukkamaisin teko mitä voi tehdä. Surua lähimmille ja en tiedä ymmärtääkö tekijä edes sitä että ainutkertainen elämä on siinä eikä asiaa voi perua.
Ei, itsekästä ja raukkamaista olisi pyytää toista taistelemaan läpi päivien, viikkojen ja vuosien kun jokainen päivä on synkkyyttä täynnä, vain ettei sinulla itsellesi tulisi paha mieli. Sitä pidän kunnioitettavana päätöksenä jos perheellisenä ihmisenä jaksaa puurtaa niin kauan, että lapset ovat vähintään teinejä tai mielellään aikuisia, mutta keneltäkään ei voi vaatia, että kulkee läpi helvetin, vain ettei sisarukset ja vanhemmat pahoita mieltään. Sisältä se halu elää pitää taas löytää, jos on löytääkseen.
 

Czescku

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Stadin Keltamustat
Minulla tuli oikeasti kyyneleet silmiin tänään kun luin tätä ketjua. Niin paljon ihmiset voivat välittää toisesta nimimerkistä, jota eivät ole ikinä tavanneet.

En voi itse asiaan sanoa muuta kuin että nyt on kaikki ok.
 

redpecka

Jäsen
1. Hakeuta hoitoon. 2. Kertoa lähipiirilleen ongelmistaan.

Kumpikaan ei ole helppoa eikä välttämättä mahdollista. Kavereita joiden kanssa mennä pingiksen jälkeen saunaan ja ottaa pari kaljaa ja kertoa ahistuksestaan tai sitten kun olet rohkaistunut ja menet terveyskeskukseen niin nauravat pihalle. Ehkä satuit olee liian aikaisin liikkeellä ja vaikutat liian järkevältä että horinoitasi voisi vakavissaan vastaanottaa. No pilleripurkin määräävät toki, jota et tietenkään ekalla tyrkytyskerralla suostu vastaanottamaan kun siinä vaiheessa ajatus on että ai näillä pillereilläkö mun ahistus loppuisi. (Lääkkeistä ynnä terapiasta mahdollisesti jossain muussa ketjussa enemmän.)

Joillain onnekkailla on hyviä frendejä ympärillään... Tämä on yksi tärkeä tukitoimi ahdistuksissa olevalle laumanjäsenelle. Monesti ahistuksista selvitään ihan vaan kun vähän tsempataan ja kuunnellaan. Jos mentaaliromahdus on sitten normiahistusta pahempaa ja se jatkuu ja kenties pahenee vuoden jälkeen niin kyllä silloin tarvitaan monestakin syystä ulkopuolista apua. Ensinnäkin lähipiiri alkaa väsymään kun huomaavat ettei toimillansa pysty auttamaan ja itse kärsijä alkaa myös tuntea syyllisyyttä siitä kun on yritetty auttaa mutta kun olen huono ja parantumaton ja vien vain noidenkin energiaa. Seurauksena hidas erakoituminen.

1. Hakeuta hoitoon. 2. Kertoa lähipiirilleen ongelmistaan.

Sekä lähipiirille että kohteelle itselleen on tärkeä että ihminen avuntarpeessa saisi ammattiapua. Silloin mahdolliset kaveritkin pystyvät tukemaan parhaiten siinä missä he kenties olisivat parhaimmillaan eli siinä kaverinaolemisessa.

Mulla on ollut hyvä kaveripiiri ja apua ongelmiini heidän lisäkseen olen saanut jossain vaiheessa terveydenhuolto-osastoltakin. Se helpotti ja kevensi olotilaa määrittelemättömästi kun sain heittää frendien huolehtimistaakan pois ja lähisuvullekin pystyin asian sitten kertomaan.

@Byvajet Hyvä kirjoitus sinulta. Tuollaisen suorittamistaakan harteiltaheittäminen todellakin on sitten lopuksi huojentavaa. Mutta en ehkä jonkun nuoren kohdalla lähtisi tuollaista vielä tarjoamaan ratkaisuna. Yksilöllistä tietenkin.

Itse olen varautunut siihen, että jos en ole kuollut kun olen 80-vuotias ja lääkkeiden ja vellin kaupasta hakeminen käy keinutuolielämässäni tuskalliseksi yksiössäni enkä tunne enää ketään niin varaan itselleni oikeuden päättää päivistäni niin kuin silloin näen parhaakseni.
 

MacRef

Jäsen
Suosikkijoukkue
KuPS - elä laakase, naatittaan
Vietän kolmatta päivää Harjavallan laitoksessa

Hienoa, että olet ammattimaisen avun piirissä. Toivon sinun saavan sieltä sen verran tukevia dominopalikoita, että ne tulevaisuudessa pysyvät pystyssä tai kaatuvat siihen suuntaan, että elosi menisi parempaan suuntaan.
 

Morgoth

Jäsen
Sisältä se halu elää pitää taas löytää, jos on löytääkseen.

Nähdäkseni niin kauan kuin joku sanoo ääneen, että haluaisi tappaa itsensä niin on vielä toivoa. Siinä vaiheessa ihminen on vielä haluaa apua, mutta mitä konkreettisemmiksi suunnitelmat käyvät niin sitä vähemmän asioista enää mitään puhuu ja se lopullinen teko tulee hieman yllättäen kaikille. Ajatus itsemurhasta voi olla jopa ihan lohduttavakin mikäli on vajonnut täysin jonnekin syyvyksiin kunhan se pysyy vain jonakin abstraktina ajatuksena.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
@Punamusta

Mua harmitti ihan hitosti, että en pystynyt bannieni takia muutama päivä sitten vastaamaan sinulle. Meinasin, että pari sanaa voisin jakaa omasta menneisyydestäni.

Mulla tulee elokuussa 10 vuotta täyteen siitä, kun lopetin alkoholin käyttämisen kokonaan. Hain tuolloin apua itselleni ja samalla tiellä ollaan edelleen. Olin 22-vuotias silloin, eli aika tarkkaan sinun ikäisesi.

Multa löytyi sieltä taustalta koulukiusaamista ja isän alkoholismia, vaikka ei nuo mitään syitä sille olekaan, että mullekin huikka maistui liikaa. Niihin alkoholismin varsinaisiin syihin pureutuminen on ollut kivulias, mutta palkitseva matka, joka on edelleen kesken. Se mun elämäni oli aivan kamalaa sekasotkua silloin varsinkin vuosina 2009-2010, ja olen erittäin hyvilläni, että minun ei tarvitse enää elää niiden lamaavien pelkotilojen ja pohjattoman arvottomuuden kokemuksen kanssa.

En väitä ymmärtäväni tilaasi sen enempää ja on hyvä, että olet saanut ammattilaisten apua. Nämä lukuisat viestit edellä tahtoo kieliä kuitenkin siitä, että noissa mustissa aukoissa on vaeltanut muitakin, vaikka ei sitä siellä ollessa voikaan uskoa. Kaikkea hyvää ja katsotaan, jos ehkä jotain fiksumpaa vielä juolahtaa mieleeni.
 
Viimeksi muokattu:

opelix

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP, JJK
No niin. Kuraa odotetusti tuli näkemyksilleni ja jos joku kokee että lööperiä puhun niin siitä vain. Sitä varten on keskustelupalstat.

Ja jos näin valtava tarve on puhua näinkin vaikeasta aiheesta niin onneksi yksi tabu on murtunut palstalla ja viestejä ryöppyää. Olen varma että jokainen ulos kirjoitettu tuskainenkin viesti on hyväksi. On myös hienoa että apua osataan ja uskalletaan hakea.

Tsemppiä kaikille jotka näin synkkien ajatusten kanssa painivat. Todellakin. Sydämetön en ole vaikka sellaiseksikin joku syytti. Pragmaatikko ehkä liiankin kanssa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös