Se on hyvä alku, että tunnistat tunteesi, koska silloin järkikin saattaa ehtiä johonkin väliin. Nuo tunteet ovat itsellenikin kovin tuttuja.
Minulla oli kehno lapsuus, turvaton. Ajattelin, että nuoruus on parempi.
Nuoruus oli huono. Ajattelin, että aikuisuus on parempi.
Eipä se siitä kuitenkaan valjennut. Ajattelin, että keski-iässä löytyy lohtu.
Ei ole löytynyt.
Kaikenlaista luukkua olen kahlannut ja apua hakenut, mutta rikki mikä rikki. Ihminen tarvitsee sekä koneistossaan että ympäristössään tietyt peruspalikat tietyissä vaiheissa, jotta homma toimisi.
Minulla ei toimi. Siksi olen luovuttanut. Se on jonkin verran auttanut, se luovuttaminen. Kun ei yritä olla normaali eikä keskiluokkainen eikä yritä parantua eikä sopia normiin eikä kuulua yhteiskuntaan ja oppii hälläväliäasenteen, siitä on jonkinlaista apua. Tietenkin samalla saa kasapäin luuserileimoja sun muita, mutta niiden paino on vaatimaton verrattuna pakkomielteisen yrittämisen luomaan taakkaan.
Esimerkiksi jotkut luottotietonsa menettäneet väittävät, että niiden menetys on ollut henkisesti vapauttavaa, koska se lopettaa pyristelyn. Mielen vankila ei usein ole niinkään pahassa olossa kuin yrityksessä päästä siitä ulos.
Pahinta on puristus, kun voimat ovat loppu ja silti tuntee pakonomaista tarvetta päästä eteenpäin, selvitä ja kuulua muiden selviävien joukkoon. Silloin itsetuhoiset ajatukset tulevat. Silloin kahlailen hanaviinipakkauksen kanssa pitkin raiteidenviertä ja mietin, josko tällä kertaa. En tiedä, tuleeko kertaa koskaan, mutta jonkin kerran kuvittelen selvinneeni vain siksi, että olen antanut teolle todellisen mahdollisuuden, myöntänyt, että ehkä en enää jaksakaan.
Tällaisiin ketjuihin kasautuu usein neuvoja, joissa kannustetaan eteenpäin. Neuvoissa kehotetaan etsimään apua, menemään ammattilaisen luokse ja ratkaisemaan ongelmat. Lähestymistapa on keskiluokkaisen ihmisen harha, ihmisen, joka ei ole kokenut puristavaa hallitsemattomuutta. Keskiluokkainen ei ymmärrä, ettei kaikkien elämien ongelmat ratkea yrittämällä. He tarvitsevat muuta.
Siksi itsetuhoisen kohtaamisessa korostetaan kuuntelemisen tärkeyttä. Ei saa holhota, ei saa neuvoa, ei saa kiirehtiä, ei saa rationalisoida, ei saa suhteuttaa, ei saa tuomita, ei saa vedota muiden tunteisiin vaan täytyy kuunnella ja olla läsnä, ihan oikeasti läsnä.
Toivon että onnistut edes hetken olemaan yrittämättä, koska oman kokemukseni perusteella se katkaisee ahdistukselta ja mustuudelta pahimman piikin. En tietenkään tiedä, auttaako se sinua, mutta minua se on toisinaan kannustanut ottamaan seuraavan askeleen. Koska eihän yksi askel ole raskas, jos pystyy keskittymään vain askeleeseen. Raskaaksi askel muuttuu vasta sitten, kun rupeaa ajattelemaan päämäärää, sitä, että pitäisi jotenkin eheytyä ja tulla riittävän hyväksi ja pystyväksi ja ratkaista mielen ahdistus ja synkkyys.
Ole armollinen itsellesi ja ajattele ihmisiä, joita kohtaan tunnet tai olet tuntenut lämpimiä ja/tai rakkaudellisia tunteita. Aivan samalla tavalla kuin sinä koet myönteisiä tunteita muita ihmisiä kohtaan, myös sinua kohtaan tunnetaan myönteisiä tunteita. Jokainen on tässä maailmassa jollain tavalla tärkeä, jokaisella on täällä jonkinlainen merkitys. Merkityksen ei tarvitse aina olla ehjä ja keskiluokkainen. Maailma on moninainen ja kokonaiskuva koostuu lukemattomista erilaisista paloista.
Tiedän olevani monien silmissä tunnevammainen luuseri. Joskus kun on ollut vaikeaa, olen ajatellut, että ainakin tarjoan joillekin muille ihmisille mahdollisuuden tuntea paremmuutta suhteessa minuun. Vaikka itse en aina jaksaisikaan, voin omalla huonommuudellani toimia kainalokeppinä paremmin selviäville. Onhan sekin jotain.
Toivotan tulevaisuuden unohtamista ja nykyhetken hyväksymistä, jotta rauha palaisi edes hetkeksi. Maailmassa on rakkautta, sinullekin. Älä unohda sitä!