Kiitos @gasp :lle asiallisesta vastauksesta, vaikka olin vähän provosoitunut aiemmista teksteistä. Olen kuitenkin eri mieltä tuosta "hyvin epälojaaleja asuinmaataan kohtaan"- kommentista. On totta, että Israelin valtiolla on erityisasema suuren osan juutalaisista silmissä. Tosin näkyvimmin vaikka New Yorkin katukuvassa tunnistettavat haredijuutalaiset eivät tunnusta nykyistä Israelia lainkaan vaan odottavat tulevaa Messiaan perustamaa valtakuntaa. Kuitenkin koko juutalainen "kansa" on lähes kahden tuhannen vuoden diasporansa aikana lausunut joka vuosi pääsiäisenä lopputervehdyksen/kysymyksen; "ensi vuonna Jerusalemissa?". Tämä perinne osoittaa kaipausta uskonnollisille ja historiallisille juurille, joten Israelin tukeminen on aika luonnollista tämän perusteella.
Toisaalta historia osoittaa, että niissä maissa joissa juutalaisia ei ole laitettu eristyksiin, on juutalaisten integroituminen osaksi yhteiskuntaa tapahtunut varsin tehokkaasti uskontoa lukuunottamatta. Kannattaa ottaa selvää mistä tapahtumaketjusta koko sionismi on syntynyt. Sen ketjun loppuhuipentumana tuomittiin ranskalainen upseeri maanpetoksesta täysin tekaistuin perustein. Kapteeni Albert Dreyfusin kohtaloksi koitui juutalaisuus, joka teki hänestä sopivan syntipukin. Tapahtumia seurasi Theoder Herzel, joka ymmärsi ettei juutalainen saavuta koskaan tasavertoista asemaa asuinmaassaan, oli hän kuinka integroitunut ja innokas nationalisti tahansa. Hezel oli itse nuoruudessaan kääntänyt juutalaisuudelle selkänsä ja aktiivisesti ajanut saksalaisten valtioiden yhdistymistä, mutta pogromit Venäjällä olivat laittaneet Herzelin pohtimaan identiteettiään ja Dreyfusin tapaus sinetöi siomismin synnyn.
Suomen älykkäinpänä pitämäni poliittisen vaikuttajan (heh, olen hyvässä seurassa, niin piti presidentti Kekkonenkin) Max Jakobsonin kuvaukset Suomen historian vaiheista, antavat kuvan hyvin isänmaallisesta Suomen kansalaisesta. Jakobson kertoo Suomen juutalaisen yhteisön tienneen sodan aikana Saksan tapahtumista paljon yleistä keskustelua enemmän. Jaksobsonin veli oli perillä jopa tuhoamisleireistä jo varhaisessa vaiheessa. Asioista keskusteltiin juutalaisten keskuudessa, mutta silti ei ollut epäselvyyttä että Suomen armeijassa taistellaan Neuvostolliittoa vastaan, koska Suomen kansallinen olemassaolo oli uhattuna. Mitä mahdollinen Saksan voitto toisi tullessaan, siitä ei ollut kovin suuria haavekuvia, mutta isänmaa oli Suomi. Toki Jakobson kertoo juutalaisia lähteneen myös Suomesta taistelemaan Israelin itsenäistymisen turvaamiseksi, mutta tämä ei merkinnyt luopumista lojaalisuudesta suomalaiselle isänmaalle.
Saksassa ja Itävallassa asui 1930-luvulla useita vaikutusvaltaisia perheitä, jotka jälkikäteen katsottuna uskoivat hyvin naivisti, että ovat lojaaleja kunnon saksalaisia/itävaltalaisia, ei heitä voi oikeasti mikään uhata. Osa näistä henkilöistä tai jo heidän vanhemmistaan oli luopunut juutalaisesta uskosta ja kääntynyt jopa kristityiksi. Todellisuus valkeni monille aivan liian myöhään.
Hauska dialemma on, ettei Yhdysvallat aluksi suoraan tukenut Israelin valtion syntyä ja ensimmäisiä vuosia, mutta Neuvostoliito taas tuki vahvasti Israelin itsenäistymistä. Asetelma muuttui kylmän sodan paineissa 1950/60-lukujen kuluessa, jolloin panarabilaisuutta painottanut ja Neuvostoliiton vahvasti tukema arabisosialismi nousi vahvaksi tekijäksi Lähi-idässä. Tämän muutoksen myötä eurooppalaiset vasemmistoon suuntauneet intellegtuellit piirit ottivat agendakseen Israelin vastaisuuden ja arabimyönteisyyden. Nämä aallot hallitsevat yhä keskustelua ja mielipiteitä Lähi-idän tilanteesta.