Minun mielestä kylmä totuus on parempi kuin lämmin valhe. Taalaksen puheet ovat viime aikoina liikkuneet tietoisen harhaanjohtamisen suuntaan.
Tilanne ei "näytä lupaavalta", kuten Taalas väittää. Tilanne näyttää itse asiassa aika karmivalta, ellei sitten haluta uskoa kiinalaisen kommunistijohtajan kaunopuheisiin tai yksilöiden nopeisiin preferenssinmuutoksiin. Tilastoja ja toteutuneita päästövähennyksiä tarkastellen syytä ylettömään optimismiin ei ole.
Ymmärrän kyllä, mitä Taalas ajaa takaa: ihmiset lannistuvat kylmistä totuuksista, jos ne vaarantavat mukavan lämpöisen elämän jatkumisen.
Kun erilaisilla kyselytutkimuksilla mitataan kansalaisten mielipiteitä, saadaan seuraavia tuloksia:
1) Enemmistö kokee ilmastonmuutoksen merkittävänä uhkana ja katsoo, että sille pitäisi tehdä jotain kiireellisesti.
2) Enemmistö kokee verotuksen ja sääntelyn merkittävänä uhkana omalle elintasolleen ja katsoo, että asialle ei pitäisi tehdä mitään merkittävää.
Jokainen aiheeseen perehtynyt ymmärtää, että molempien kohtien toteutuminen edellyttää jossain määrin naiivia uskoa ongelman ratkeamiseen itsestään.
Ilmastonmuutos on seurausta poliittisen järjestelmän kyvyttömyydestä hinnoitella päästöjä. Taloustiedettä sivuten voidaan puhua yhteismaan ongelmasta, eli siitä, että ihmisillä ja valtioilla on motiivi ulosmitata maksimimäärä luonnonvaroja miettimättä pitkän aikavälin seurauksia.
Tämän logiikan tunnistaminen ei edellytä kallistumista marxilaisuuteen tai sääntelemättömään markkinatalouteen. Asia on itse asiassa jo intuitiivisestikin pääteltävissä; jos et voi luottaa siihen, että muut ihmiset toimivat pyyteettömästi, jäätkö seuraamaan sivusta muiden hyvinvoinnin kasvua? Jätätkö kalavedet troolaamatta, kun kaveri vieressä nostaa satakiloista monnia aamusta iltaan välittämättä tulevaisuuden kalasaaliista?
Eri poliittisissa liikkeissä on toki erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Poliittisena ongelmana tämä ei kuitenkaan ole mitenkään erityislaatuinen: rajalliset resurssit ajavat priorisoimaan luonnonvarojen, päästöjen ja tulevaisuuden hyvinvoinnin välillä. Kenellä on oikeus kuluttaa ja kenen kohtalona on kärsiä seuraukset?
Tuossa kun lueskelin vihreiden ketjua, niin huomasin, että marxilaisuus-termi vilisee jälleen tiheästi tekstin lomassa. Marxilaisuus on kuitenkin vain yksi tapa lähestyä aihetta. Marxilaisuutta ei ole se, että kaupunki päättää demokraattisen prosessin seurauksena priorisoida kevyttä liikennettä kaupungin keskustassa. Sekään ei ole marxilaisuutta, että julkisesti tuetulle parkkipaikalle määritellään hinta, joka ottaa huomioon vaihtoehtokustannukset ja tilankäytön. Marxilaisuutta voisi olla ehkä se, että ihminen pakotettaisiin asumaan kaupungin keskustassa ja maksamaan siitä yli markkinahinnan. Näin ei kuitenkaan toimita.
Monelle oikeistolaiselle onkin vaikeaa myöntää, että markkinat eivät toimi mitenkään itsestään politiikan ulkopuolella. Jotenkin ihmeellisesti niitä itselle suotuisia poliittisia päätöksiä yritetään oikeuttaa sillä, että juuri minä olen omalla kovalla työlläni ansainnut tämän ja tämän oikeuden, jonka poisvieminen tai uudelleenhinnoittelu on marxilaisuutta. Vaikka siis se oma etuoikeus edellyttää, että joku muu kärsii - ellei suoraan niin ainakin välillisesti. Jos kaupunkiasujalle myydään autopaikka alle markkinahinnan, sen kustantaa muut veronmaksajat joko rahallisesti tai alentuneena viihtyvyytenä, kun tilalle ei voida istuttaa poppelia tai Peten grillivaunua.
Ajauduin aika kauas Taalaksesta, mutta pointtini oli sanoa, että ilmastonmuutostoimien kannattaminen ei ole mitään hysteeristä ahdistumista, vaan kylmiin faktoihin ja analyyseihin pohjautuvaa, perusteltua huolta elinympäristön muuttumisesta. Se on myös näkemyksen ottamista siihen, miten julkiset varat tulisi allokoida.
Taalaksen viesti on, että nopeampaa toimintaa vaativat ovat tunteiden vallassa olevia ääriajattelijoita. Tämä jättää mielestäni vain kaksi vaihtoehtoa:
1) Taalas haluaa mukaan politiikkaan
2) Taalas on kyynisen laskelmoiva ja uskoo, että totuudenmukaisen kuvan antaminen vaikuttaisi vielä negatiivisemmin ilmastotoimien suosioon
Jottei tämäkään vielä riittäisi, niin on otettava huomioon sellainen vaihtoehto, että Taalaksen visio ei arvota ihmishenkiä tai luonnon monimuotoisuuden säilymistä kovin korkealle. Hänhän puhuu tuossa siitä, saako maailma ilmastonmuutoksen kuriin. Voin itsekin uskoa siihen, että saa. Varmaankin keskipitkällä aikavälillä päästöt laskevat ja lämpeneminen hidastuu. Mutta pelkästään kahden asteen lämpeneminen johtaa mittaviin muuttoliikkeisiin ja kuolemiin. Kun tämä on tiedossa ja vaikuttaa varsin todennäköiseltä, ei tilanne ainakaan minun silmiini vaikuta lupaavalta.
Tilanne ei "näytä lupaavalta", kuten Taalas väittää. Tilanne näyttää itse asiassa aika karmivalta, ellei sitten haluta uskoa kiinalaisen kommunistijohtajan kaunopuheisiin tai yksilöiden nopeisiin preferenssinmuutoksiin. Tilastoja ja toteutuneita päästövähennyksiä tarkastellen syytä ylettömään optimismiin ei ole.
Ymmärrän kyllä, mitä Taalas ajaa takaa: ihmiset lannistuvat kylmistä totuuksista, jos ne vaarantavat mukavan lämpöisen elämän jatkumisen.
Kun erilaisilla kyselytutkimuksilla mitataan kansalaisten mielipiteitä, saadaan seuraavia tuloksia:
1) Enemmistö kokee ilmastonmuutoksen merkittävänä uhkana ja katsoo, että sille pitäisi tehdä jotain kiireellisesti.
2) Enemmistö kokee verotuksen ja sääntelyn merkittävänä uhkana omalle elintasolleen ja katsoo, että asialle ei pitäisi tehdä mitään merkittävää.
Jokainen aiheeseen perehtynyt ymmärtää, että molempien kohtien toteutuminen edellyttää jossain määrin naiivia uskoa ongelman ratkeamiseen itsestään.
Ilmastonmuutos on seurausta poliittisen järjestelmän kyvyttömyydestä hinnoitella päästöjä. Taloustiedettä sivuten voidaan puhua yhteismaan ongelmasta, eli siitä, että ihmisillä ja valtioilla on motiivi ulosmitata maksimimäärä luonnonvaroja miettimättä pitkän aikavälin seurauksia.
Tämän logiikan tunnistaminen ei edellytä kallistumista marxilaisuuteen tai sääntelemättömään markkinatalouteen. Asia on itse asiassa jo intuitiivisestikin pääteltävissä; jos et voi luottaa siihen, että muut ihmiset toimivat pyyteettömästi, jäätkö seuraamaan sivusta muiden hyvinvoinnin kasvua? Jätätkö kalavedet troolaamatta, kun kaveri vieressä nostaa satakiloista monnia aamusta iltaan välittämättä tulevaisuuden kalasaaliista?
Eri poliittisissa liikkeissä on toki erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Poliittisena ongelmana tämä ei kuitenkaan ole mitenkään erityislaatuinen: rajalliset resurssit ajavat priorisoimaan luonnonvarojen, päästöjen ja tulevaisuuden hyvinvoinnin välillä. Kenellä on oikeus kuluttaa ja kenen kohtalona on kärsiä seuraukset?
Tuossa kun lueskelin vihreiden ketjua, niin huomasin, että marxilaisuus-termi vilisee jälleen tiheästi tekstin lomassa. Marxilaisuus on kuitenkin vain yksi tapa lähestyä aihetta. Marxilaisuutta ei ole se, että kaupunki päättää demokraattisen prosessin seurauksena priorisoida kevyttä liikennettä kaupungin keskustassa. Sekään ei ole marxilaisuutta, että julkisesti tuetulle parkkipaikalle määritellään hinta, joka ottaa huomioon vaihtoehtokustannukset ja tilankäytön. Marxilaisuutta voisi olla ehkä se, että ihminen pakotettaisiin asumaan kaupungin keskustassa ja maksamaan siitä yli markkinahinnan. Näin ei kuitenkaan toimita.
Monelle oikeistolaiselle onkin vaikeaa myöntää, että markkinat eivät toimi mitenkään itsestään politiikan ulkopuolella. Jotenkin ihmeellisesti niitä itselle suotuisia poliittisia päätöksiä yritetään oikeuttaa sillä, että juuri minä olen omalla kovalla työlläni ansainnut tämän ja tämän oikeuden, jonka poisvieminen tai uudelleenhinnoittelu on marxilaisuutta. Vaikka siis se oma etuoikeus edellyttää, että joku muu kärsii - ellei suoraan niin ainakin välillisesti. Jos kaupunkiasujalle myydään autopaikka alle markkinahinnan, sen kustantaa muut veronmaksajat joko rahallisesti tai alentuneena viihtyvyytenä, kun tilalle ei voida istuttaa poppelia tai Peten grillivaunua.
Ajauduin aika kauas Taalaksesta, mutta pointtini oli sanoa, että ilmastonmuutostoimien kannattaminen ei ole mitään hysteeristä ahdistumista, vaan kylmiin faktoihin ja analyyseihin pohjautuvaa, perusteltua huolta elinympäristön muuttumisesta. Se on myös näkemyksen ottamista siihen, miten julkiset varat tulisi allokoida.
Taalaksen viesti on, että nopeampaa toimintaa vaativat ovat tunteiden vallassa olevia ääriajattelijoita. Tämä jättää mielestäni vain kaksi vaihtoehtoa:
1) Taalas haluaa mukaan politiikkaan
2) Taalas on kyynisen laskelmoiva ja uskoo, että totuudenmukaisen kuvan antaminen vaikuttaisi vielä negatiivisemmin ilmastotoimien suosioon
Jottei tämäkään vielä riittäisi, niin on otettava huomioon sellainen vaihtoehto, että Taalaksen visio ei arvota ihmishenkiä tai luonnon monimuotoisuuden säilymistä kovin korkealle. Hänhän puhuu tuossa siitä, saako maailma ilmastonmuutoksen kuriin. Voin itsekin uskoa siihen, että saa. Varmaankin keskipitkällä aikavälillä päästöt laskevat ja lämpeneminen hidastuu. Mutta pelkästään kahden asteen lämpeneminen johtaa mittaviin muuttoliikkeisiin ja kuolemiin. Kun tämä on tiedossa ja vaikuttaa varsin todennäköiseltä, ei tilanne ainakaan minun silmiini vaikuta lupaavalta.
