Varsin mielenkiintoinen on Virtasen kirjassa jäätiköitä tutkineen professori Antero Järvisen näkemys:
"Vuoden 2018 kuuma kesä lietsoi Suomessa ilmastopaniikkia, mutta Järvisen mielestä on huvittavaa, että arktisen alueen muutosta ei kukaan ole uutisoinut. Esimerkiksi arktisen merijään laajuus ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana muuttunut miksikään. jääpeite tosin supistui sitä edeltävien parinkymmenen vuoden ajan, ja pitkän ajan trendi on yhä alaspäin, mutta viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen keskimääräinen jääpeite on pysynyt samana. Vuotuinen vaihtelu on tosin entistä suurempaa yksivuotisen jään hupenemisen vuoksi." Järvinen nostaa esiin myös, että satelliittimittukset alkoivat vasta vuonna 1979, jolloin kylmän kauden jälkeen merijää oli todennäköisesti poikkeuksellisen laajaa.
Mediasta jäätiköiden sulamisesta saa varsin erilaisen kuvan.
Ei pidä nuo tiedot paikkaansa. Se arktisen merijään loppukesäinen minimilaajuus oli 80-luvulla seiskan luokkaa, 2000-luvun alussa kuutosen paikkeilla ja tällä vuosikymmenellä 4-5 (miljoonaa neliökilometriä). Joskus vähän allekin. Ennätys tuli vuonna 2012 jolloin oli vain 3,3 miljoonaa neliökilometriä ennen kuin talven tullen taas kääntyi kasvuun.
Eli voipi melkein sanoa sen vähentyneen puoleen siitä, mitä jokunen vuosikymmen sitten vielä oli.
Tilavuudessa pudotus on ollut rajumpi: 80-luvulla 15, nykyään 4-5 (tuhatta kuutiokilometriä). Eli sitä tavaraa on alle kolmasosa jäljellä siitä, mitä 80-luvun kesien lopulla oli.
Se on totta, että ennen vuotta 1979 ei ole satelliittikuvia jääpeitteestä, mutta on kuitenkin valaanpyytäjien lokikirjoja ym. historiallisia tietoja. Samoilla tasoilla se jääpeitteen laajuus pyöri koko 1900-luvun,kunnes tämä poikkeuksellinen väheneminen alkoi.
Ja kyse on siis merijään sulamisesta, ei mannerjäätiköiden, joka on ihan erillinen juttunsa (merijäätä ei yleensä kutsuta jäätiköiksi). Merijään sulaminen ei nosta merenpintaa. Sen sijaan se kiihdyttää lämpenemistä, koska auringonvaloa heijastuu jäästä enemmän kuin avoimesta merestä.