Havaintoja eiliseltä:
Vihreät osoittavat mieltä itseään vastaan. Ilmastokärjellä hallitukseen menneen puolueen edustajat vaativat, että "nyt on pakko toimia". "Päättäjät" pitää kuulemma saada vastuuseen. Tavanomaisen imago-politikoinnin lisäksi ilmassa on hurskastelun makua. Ville Niinistö ehti julistamaan, että eduskuntatalolle oli kokoontunut 10 000 ihmistä (poliisin arvio 5000-6000).
Li Andersson jatkoi vihreiden linjoilla, mutta totesi myös, että kevään vaalit olivat ilmastovaalit ja että kansa äänesti ilmastopolitiikan puolesta. Olen hieman eri mieltä: ilmasto oli kiistatta tärkeä kysymys, mutta ei siinä mielessä kuin Li ja vihreät toivoivat. Vaalitenttejä sekä toteutuneita paikkalukuja arvioimalla havaitsee, että ihmiset äänestivät pikemminkin ilmastotoimia vastaan. Persujen 17 prosenttia ei tullut ainoastaan maahanmuutosta.
Demareiden Haatainen tivasi, että nuoria lakkoilijoita pitää kuunnella. Samaan aikaan Antti Rinteen hallitus panostaa talouskasvuun ja parempaan työllisyyteen. Hallitusohjelmassa ei ole juuri mitään toimia, joilla ihmisten elintaso laskisi vaikkapa nyt sen 5% (aktiivimalli). Vaaleissa Rinne sekoili lihaveron kanssa, eikä ollut kaukana, että vihertäminen olisi pilannut vaalituloksen.
Välimatka julistusten ja toimien välillä on siis häkellyttävä. Poliittisesti Suomi jatkaa vanhalla ladulla: ykköstavoitteet ovat elintason ylläpitäminen ja talouskasvu. Tälle alisteiset teemat esiintyvät suunnitelmien tai visioiden tasolla. Hallitus pyrkii nimeämään tavoitteita, kuten "hiilineutraali Suomi", mutta konkreettiset toimet tavoitteen saavuttamiseksi jäävät ideoinnin tasolle. Siteeraan päivän Hesarista ilmastolakkoilijaa: "Me emme voi ajatella, mikä on realistista ja mikä ei. Meidän pitää olla kunnianhimoisia". Missähän olen kuullut samansuuntaisen argumentin talousajattelua kohtaan?
Viesti eduskuntatalolta on ylipäänsä ristiriitainen, sillä "päättäjiltä" vaaditaan mahdottomia. Ihmiset ovat puoli vuotta sitten äänestäneet suuria muutoksia vastaan. Päättäjät, eli poliitikot, tekevät sellaisia toimia, jotka johtavat oletusarvoisesti uudelleenvalintaan. Radikaalit ilmastotoimet eivät kuulu em. määrittelyyn. Realistista on odottaa, että ilmastonmuutos otetaan jollain tavalla huomioon mutta että se ei jyrää niitä teemoja, joilla nykyinen eduskunta on tullut valituksi. Olen katsonut vaalitentit kolmeen kertaan, joten voin aika suurella varmuudella todeta, että niistä on ilmaston osalta kunnianhimo erittäin kaukana. Tämä johtuu siitä, että kunnianhimolla ei voiteta vaaleja.
Vallalla oleva vastakkainasettelu lietsoo epäuskoa poliittista järjestelmää kohtaan. Kun ilmastonmuutoksesta tehdään kansallisen tason (!) ongelma, ollaan epärehellisiä kansalaisia kohtaan. Ilmiön kehystäminen moraaliseksi dilemmaksi johtaa tilanteeseen, jossa keskimääräinen ihminen kokee olevansa voimaton. Ilmastopuhe on kuin fitness-villityksen lomassa syntynyt mielikuva arkikuntoilijasta, josta tulee tahdonvoimalla huippu-urheilija.
Paljon olisi kuitenkin tehtävissä ilmaston - ja Suomen tulevaisuuden - hyväksi. Tekniset ratkaisut eivät kuitenkaan yllä kansan huulille, sillä kuka nyt jaksaisi vaivata päätään liikenteen sähköistämisen yksityiskohdilla, kun vieressä tunteikkaat nuoret puhuvat menetetystä lapsuudesta. Talouden ja energiamarkkinoiden rakenteeseen kohdistuvat toimet ovat kuitenkin niitä, joilla on konkreettista painoarvoa. Suomi voisi kehittää verrattain pienilläkin summilla esim. sähköautojen latausverkkoa. Sille tulee joka tapauksessa olemaan kysyntää lähitulevaisuudessa, ja arvioitu hinta kokonaisuudelle on sekin melko maltillinen (1,5 mrd.)
Liikenteen lisäksi olisi järkevää, että ihmisiä kannustettaisiin nykyistä enemmän muuttamaan kasvukeskuksiin. Suomen haulikolla ammuttu aluepolitiikka johtaa väistämättä tilanteisiin, joissa palvelut synnytyssairaaloista kirjastoihin ovat purku-uhan alla. Resursseja menee hukkaan, kun palveluja pitää ripotella pitkin pientareita. Ihmisiä on vaikea kannustaa auton hylkäämiseen, mikäli tarjolla ei ole realistisia vaihtoehtoja liikkumiselle. Kun tarkastelee Suomen tulevaisuutta, kylmää ajatella, millaiseen "priorisointiin" nykykehitys johtaa - huolimatta siitä, onko kepu hallituksessa pelaamassa aikaa maaseudun hyväksi. Otin asian esille, sillä se alleviivaa intressipolitiikan merkitystä.
Yle on pitänyt ilmastonmuutos-teemaa isosti esillä. Samalla se on kuitenkin jumittunut retoristen yläpilvien tasolle. Päivästä toiseen saa hämmästyä, miten konkreettiset muutosehdotukset ammutaan alas mutta moralistiset pyörittelyt nostetaan uutisvirran timanteiksi. Tällä tarkoitan esimerkiksi sitä, että kansallisesta maatalouspolitiikasta tehdään pyhä lehmä, jota ei voi kritisoida tai muuten Mansikille ja nivalalaiselle perunanviljelijälle tulee paha mieli. Jostain syystä närpiöläinen tomaatti on niin paljon parempi kuin espanjalainen serkkunsa, vaikka tiedämme ihan faktuaalisesti, että ruoan päästöistä viisi (5) prosenttia on johdettavissa logistiikkaan.
Monin paikoin pitäisi pyrkiä siihen, että ilmastotoimissa haetaan realistisia ratkaisuja. Julkisissa hankinnoissa voitaisiin suosia nykyistä runsaammin kasvisruokaa. En ole kuullut tähän liittyen vielä ainuttakaan järkevää vasta-argumenttia. Lihan verottaminen tai kieltäminen on hankalaa (käytännössä epärealistista), mutta miksei julkinen sektori voisi ohjata ihmisiä terveellisen ja ekologisesti kestävämmän ruokavalion äärelle? Kaupasta voi jokainen ostaa lihaa, mikäli niin haluaa.
Ja sitten viimeiseen mutta tärkeimpään asiaan. Ilmastokysymyksessä pitäisi yhdistää kaksi asiaa: tieteellinen tieto ja poliittinen realismi. Joku puhui edellä kasvatuksesta, jonka ei pitäisi perustua pelotteluun. On totta, että pelottelu ei ehkä se ole kehittävin menetelmä, mutta siitä huolimatta faktat pitäisi voida tunnustaa. Minulle ladattiin ilmastofaktoja koulussa 2000-luvun alkuvuosina, jolloin Al Gore oli kova nimi. Keskustelu oli silloinkin yhtä kiihkeää, mutta tähän päivään mennessä tutkimustieto ei ole kumonnut silloista isoa linjaa, vaan ennemminkin tietopohja on kumuloitunut ja vankistunut. Ei ole varteen otettavaa syytä epäillä, etteikö tilannekuva olisi juuri niin paha kuin miltä se näyttää tutkimustiedon perusteella.
Mainitessani poliittisen realismin tarkoitin sitä, että ilmastotietouden lisäksi pitäisi kertoa rehellisesti, mitä rivakoiden muutosten toteuttaminen tarkoittaisi. Samalla kun kannustetaan aktivismiin, voisi olla paikallaan ohjata tiedonjanoisia nuoria politiikan teorian äärelle. En sano, että Machiavellin tankkaaminen karistaisi idealismin, mutta ainakin se voisi tuoda perspektiiviä ilmiön ymmärtämiseen. Kun ihminen ymmärtää, millaisia vaikutuksia erilaisilla päätöksillä on, hän voi paremmin arvioida näkemyksiään. Retoriikan ja todellisuuden välinen kuilu sen sijaan voi johtaa tilanteeseen, jossa on psykologisesti helpompaa kuunnella sitä Youtuben denialistipappia, jota ei hillitse liioin ikävät tosiasiat tai monimutkaiset syy-seuraussuhteet.