Mikä minua naisissa, jokaisessa kenen kanssa olen ns "ollut", ihmetyttää on se, että kun haluan toisinaan olla ihan itsekseni, niin ei meinaa kasetti kestää. Tykkään joskus olla mökillä touhuumas itekseni, mennä jokuselle pubiin ja lukee kirjaa, käydä juoksemassa pitkä lenkki yksin.. u know, listaa voisi jatkaa. Samoin suon mimmeille oman aikansa, jota luulisi joskus jokaisen tarvitsevan. Vaikka kimpassa ollaankin, niin ainakin mun pitää toisinaan saada olla tuntea olevani vain MINÄ, eikä mikään sohvamaskotti "nauramassa" tv viihteelle. En petä, dokaa kovin paljoa, polta tai käy huorissa, eikö sekään jumaliste riitä pitämään möks-kohtauksia ja "sä et välitä tarpeeks" murjotuksia poissa? Ei tässä siis eroomassa olla ja ehkä vähän kärjistin, mutta minkä uhkan noi naiset näkee miehen itsenäisyydessä?
Osui kyllä naulan kantaan tämä kirjoitus. Kyllä se vaan vituttaa välillä, ettei saisi haluta tehdä asioita yksin, vaan kaikki asiat pitäisi hoitaa perheenä. Ja kun tietenkin pidän pääni tietyissä asioissa, niin sen seurauksena saa välillä kestää ihan jäätävää paskaa, kunnon marttyyrimeininkiä. Itse ajattelen, että jos pääsen hetkeksi tuulettumaan omissa jutuissani, niin siitä seuraa ainoastaan positiivisia juttuja myös parisuhteelle, olen paljon iloisempi ja jaksan taas puuhailla yhdessä kaikkea, mutta ei tuo vaan suostu tajuamaan asiaa kunnolla. Ja tämä on iso ongelma, ei aiemmassa suhteessa samanlaista vääntämistä tästä asiasta tullut. Kun kuitenkin pääosan ajastani heidän kanssaan vietän, ja todellakin ihan mielelläni. Perheeseen siis kuuluu nainen ja naisen kaksi lasta, lisäksi yhteinen lapsi on tulossa. Ja todellakin aion nostaa sitoutumiseni astetta entisestään kun tuo beibi maailmaan ilmaantuu, mutta silti toinen kehtaa epäillä sitäkin.