Mun mielestä ei ihan noin suoraan voi kategorisoida, onko mies suhteessa vässykkä vai ei. Jokainen suhde on kuitenkin ihan yksilöllinen juttu ja suhteella on myös eri vaiheita. Ihmiset muuttuu ja alkaa arvostaa eri asioita. Nuorelle naiselle voi olla tärkeämpää miehen hauikset, status ja hauskat jutut. Sitten vanhempana alkaa kiinnostaa ihan muut asiat. Jollekin se on varallisuus, toiselle status ja kolmannelle taas se, olisiko mies hyvä isä.
Paras on, jos jokainen olisi oma itsensä. Nainen voi toki lähteä, jos miehellä tulee huonoja vaiheita elämässään ja toisaalta nainen voi myös lähteä, jos mies on "mies" ja tekee mitä huvittaa. Nämä toki ääriesimerkkejä.. Ihmiset myös muuttuu. Ehkä sitä loppuvaiheessa tuli oltua vässykkä, kun tuin toista, autoin arjen askareissa ja hoidin lemmikit, kun toisella oli kova kiire. Me oltiin kuitenkin niin pitkään yhdessä, että näin tän ihan osana parisuhdetta. Mulla oli kaikki elämän ns. perushommat pitkälti muutenkin ihan kunnossa. Työt, kaverit ja harrastukset. Tosin loppua kohden homma alkoi mennä jo siihen, että ihan sama mitä teki, aina oli tehty väärin tai olisi pitänyt tehdä eri tavoin.. Lopulta romanttiset tunteet olivat korvautuneet kaverillisilla tunteilla.. Jep jep, eipä meillä mitään kovin suurta intohimoa enää loppua kohden ollut. Ei puhuttu mistään (nainen nyt ei muutenkaan puhunut juuri koskaan tunteistaan) vaan oltiin vaan. On se tottakai kova isku, kun noin sanotaan ja homma päättyy. Jatkossa haluan, että nainenkin osaa avata suunsa suhteen aikana, eikä puhe ole aina sitä, kuka käy koiran kanssa ulkona tai kaupassa. Nainen, joka myös osaa näyttää tunteitaan eikä aina vain esitä vahvaa ja ole kuin mikään ei olisi huonosti. Nää fiilikset kun tuppaavat ajan myötä patoutumaan ja sitten alkaa se helvetillinen huuto kaikesta "vialla" olevasta.
Oon tässä kelannut, että viimeksi sinkkuna kun tapailin, nää naiset olivat usein ns. pykälän parempia kuin minä. Ei varmaan paperilla tai ulkopuolisten silmin, mutta itse oon sen näin kokenut. Vaikuttaa varmasti siihen, minkälaista se yhdessäolo on ollut, kun on alitajuisesti joutunut yrittämään vähän normaalia enemmän. Oon tässä miettinyt, että jatkossa pitää kuunnella enemmän omia fiiliksiä ja unohtaa status- yms. asiat, mitä nuorempana usein ajatellaan. Ehkä tää nyt on sitä itsensä tuntemista, kun on ikää reilu 30-vuotta. Alkaa saada jotain otetta tunteisiin, uskoo riittävänsä ja asettaa sen oman onnellisuuden kaiken muun edelle.
Viimeisen pitkän suhteen aikana oltiin aika tasavertaisia ja sen takia se suhde varmaan pitkään kestikin. Suhteessa oli paljon hyvää, mutta se oli erilainen kuin aiemmat. Oliko meillä mitään ajatuksen tasolla olevaa sielunkumppanuutta? Ei ehkä kuitenkaan, aika vähän tehtiin mitään yhdessä. Veikkaan, että enemmän se oli sellaista halua olla toisen ihmisen kanssa. Tää oli tällainen suhde ja olihan meillä hauskaa, enkä sitä aikaa pois vaihtaisi. Molemmat teki kovasti uransa eteen tän suhteen aikana ja hedelmät on sen osalta nyt kypsiä. Ei tarvitse katsoa peräpeiliin ja ajatella uhranneensa jotain itselle tärkeää toisen takia ja katkeroitua siitä.
Jos tästä nyt jotain jäi päällimmäisenä mieleen, niin suhteessa kuskin paikka pitää ottaa heti alussa. Siitä kun kerran luovut, niin koskaan et takaisin enää saa. Enkä tarkoita tällä sitä, kuka päättää kaupassa otetaanko appelsiini- vai omenamehua. Omat mielipiteet, kiinnostuksen kohteet pitää tuoda selvästi esille eikä olla mikään työrukkanen toiselle.