Tota tähän vois todeta, että homma on pääasiassa kiinni siitä, onko motiivia suhteeseen vai ei, silti millekään ei ole takuuta. Suhteen vois rinnastaa ruukkuun jossa on tuli ja se pysyy liekissä vain, jos molemmat siihen puhaltaa. Muuttuminen on taas luonnonlaki. Ihminen kasvaa ja kehittyy sen kasvuiän jälkeen henkisesti kaiken aikaa. Joskus tuo kasvu vie erilleen, mutta edelleen, jos molemmat puhaltaa, se muuttuminenkaan ei suhdetta tapa. Tätä verrataan usein rannan kiviin, joista aallot särmät tasoittaa.ihmisen on voitava olla luonnollisessa tilassa, eikä kokoajan jossain suoritustestissä, että toinen olisi tyytyväinen. Eli, jos lähtökohtainen ajatus suhteessa on, että odotetaan toisen jotenkin parantavan ja muuttuvan, niin pieleen menee.
Monasti tuntuu, että ihmisten on kaikkein vaikeinta hyväksyä ja sopeutua siihen, ettei mitään varmuutta mistään ole, eikä tule, vaan tavallaan hyppää päivästä toiseen tuntemattomaan. Epävarmuutta kestämättömät luonteet on kaiketi kaikkein alttiimpia epäonnistumaan, kun siihen tunteeseen on vaikea sopeutua.
"tuossa on ovi" tarkoittaa oikeasti, että en osaa, en pysty, enkä käsitä koko jutusta yhtään mitään. Tämä ei tarkoita mitään tohvelisankariutta, vaan sosiaalista kyvykkyyttä. Suhteen osapuolilla on kaiken aikaa kaikki data silmien edessä siitä, missä suhde menee, usein vain ihmisen valikoiva halu nähdä tosiasioita johtaa siihen suureen yllätykseen ja hämmennykseen, kun toinen on nähnyt ja kokenut, että ei se yksin puhaltelemalla pala. Jotkut ymmärtää mokansa ja oppii, toiset ei koskaan. Suhteessa on aina kaksi ja "syyllisiäkin" on aina kaksi, jos sellaisia on tarvis löytää, suurimmalta osalta kyse on vain siitä, että elämän pyörteet kuljettelee ihmisiä sinne tänne, sen suuremmin lupaa kyselemättä, vaan kukapa kenellekään on helppoa luvannutkaan.
Jos lähtökohta on jotain suorittaa ja yrittää toista pitää tyytyväisenä, estää jo oma suhteeseen asemointi sen kestämisen ja onnistumisen. Yhtä typerää on kumppanin muokkaaminen, siinäkin pää tulee vetävän käteen ennen pitkää, vaikka muuttaja ja miellyttäjä pitempään keskenään varmaan rimpuilevatkin. Tulema on yleensä se molemminpuolinen viha ja katkeruus, kun jossain vaiheessa jästipäillekin selviää, että tuulimyllyjä vastaan sitä on elämä hukattu aivan turhaan, syyllinen on sitten aina se toinen, kun ei älyä, että se on muuttunut omaksi peilikuvaksi.
Vanhana raakkina kehtaan kirjata näin nämä suhteen isot linjat totuudeksi, kun on sitä kokemusta ja perspektiiviä sammaleeksi perperin helmaan kerääntynyt.