RIP-ketjua lukiessani tajusin, että esimerkiksi tässä Mustan Nuolen kirjoittamassa pätkässä itää totuuden siemen:
Onnellisuuden ja viihdyttäjän roolin välillä on yhteys. En voi verrata itseäni Williamsiin, mutta voin ehkä samaistua häneen. Aikoina, jolloin olen onnellinen, harvemmin yritän tahallisesti hauskuuttaa ketään tai saada porukkaa nauramaan. Ja silloin kun olen jatkuvasti äänessä ja yritän vääntää kaikesta komiikkaa, valvon todennäköisesti myöhään yöhön ja setvin henkilökohtaisia ongelmiani. Yleensä niinä aikoina jolloin nauran ja nauratan, saatan hakeutua pois epämiellyttävistä ajatuksista ja stressistä. Enää ei onneksi ole sitä tunnetta, että jotain puuttuu, koska kyseinen tunne veti ehkä eniten kaikkeen turhaan pelleilyyn ja esiintymiseen. Nyt minulla ei enää ole sitä tunnetta, pitkästä aikaa tuntuu siltä että kaikki menee hyvin ja pelleilykin on sen mukana loppunut.
Koomikon kirous, kuten täällä jo mainittiinkin. Syystä tai toisesta ne hauskat miehet, oikeasti hauskat, ovat usein sisimmässään erittäin epävarmoja tai masentuneita ja peittävät tämän hauskuuttamisella. Toivottavasti nyt on Robin Williamsilla rauha. Jälkeen jäi unohtumaton perintö.
Onnellisuuden ja viihdyttäjän roolin välillä on yhteys. En voi verrata itseäni Williamsiin, mutta voin ehkä samaistua häneen. Aikoina, jolloin olen onnellinen, harvemmin yritän tahallisesti hauskuuttaa ketään tai saada porukkaa nauramaan. Ja silloin kun olen jatkuvasti äänessä ja yritän vääntää kaikesta komiikkaa, valvon todennäköisesti myöhään yöhön ja setvin henkilökohtaisia ongelmiani. Yleensä niinä aikoina jolloin nauran ja nauratan, saatan hakeutua pois epämiellyttävistä ajatuksista ja stressistä. Enää ei onneksi ole sitä tunnetta, että jotain puuttuu, koska kyseinen tunne veti ehkä eniten kaikkeen turhaan pelleilyyn ja esiintymiseen. Nyt minulla ei enää ole sitä tunnetta, pitkästä aikaa tuntuu siltä että kaikki menee hyvin ja pelleilykin on sen mukana loppunut.