Ei se ylitsepääseminen kuules ole niin helppoa. Voi tulla tasaisia vaiheita ja tuntua, että elämä kulkee taas ja ei harmita/kaipaa olleskaan... sitten taas mennäänkin ja lujaa päin seinää...
En tietysti osaa sanoa, että kuinka pitkään olitte yhdessä (vai mainitsitko jossain kohtaa?), mutta noin yleisesti voisi kait sanoa, että mitä pidempi suhde takana, sitä kivuliaampi ja hitaampi yleensä on se ns. "vieroittautumisprosessi", kuten itse sitä tituleeraan.
Tuota läheistä ystävyyttä kannattaa myös karttaa, vaikka se tuntuisikin vaikealta ja jotenkin tylyltä. Omakohtaisesti voin todeta ja varmaan moni muukin voi sanoa sitä samaa, että eroaminen on sitä vaikeampaa mitä enemmän eron jälkeen on välittömässä tekemisissä sen toisen kanssa. Harsh, but true...
Tsemiä!
Olimme yhdessä noin puoli vuotta ja sinä aikana kyllä tuli tutuksi toistemme sukulaiset ja sen sellaiset hyvinkin tarkasti. Kumpikaan ei voinut kuvitella ikinä, että ero tulisi mutta niin se vain puski. Elämä on täynnä yllätyksiä ja sehän elämisestä tavallaan tekeekin niin kiehtovaa.
Mutta tosiaan olen vielä, niin nuori teihin moniin verrattuna että asiani saattavat kuulostaa lähinnä naurettavilta nuoren ihmisen "aikuisen ihmisen" leikkimiseltä, mutta kyllä se ero edelleen kalvaa mieltä.
Minun ja exäni on hyvin vaikea tuota läheistä ystävyyttä vältellä, kun käymme samaa opinahjoa ja tapaamme lähes päivittäin ja olemme muutenkin (liian) tiiviisti yhteyksissä. Exäni kyselee usein kuulumisiani ihan viestien avulla ja olenkin miettinyt, että tekeekö hän sen vain sen takia etten alkaisi vältellä häntä tai sen sellaista.
Olemme kuitenkin olleet ystäviä jo 3 vuotta ja molemmille on selvinnyt se, että olemme toisillemme hyvin tärkeitä ihmisiä.
Heti eron jälkeen meni kyllä pari viikkoa ettemme olleet tekemisissä ja tämä johtui lähinnä siitä, etten halunnut, joka nyt on hyvin ymmärrettävää kun hän minut kuitenkin jätti kerrottakoon, jos ette vielä tiennneet.
Silloin mietin, että voinko enää olla edes hänen ystävänsä/kaverinsa, mutta kyllä se sen "kuuluisan" ajan kanssa tuli taas omaan tietoon, että ei meitä lopullisesti voi erottaa toisistamme.
Nyt lopetan tämän oman itsesäälini pyörittämisen ja yritän aloittaa uutta keskustelua täällä.
Itse on tullut huomattua, että meikäläistä ei nappaa ne ihmiset, jotka olisivat minusta kiinnostuneita. Jos siis tiedän heidän olevan kiinnostuneita. Tässäkin joukossa on aina hyviä tapauksia, mutta itseäni nappaa yleensä juuri ne joita joutuu hiukan tavoittelemaan. Tälläinen "kyllä, kiitos" saalis ei iske meikäläiseen vaikka täyttäysikin muut kriteerit.
Täytyy pystyä saavuttamaan se muija ja sitten voi täysin nauttia olosta hänen kanssaan. Kaikki suhteeni ovat olleet sellaisia, että itse olen piirittänyt sitä tiettyä ihmistä jonkun aikaa ja sitten tavallaan onnistunut saamaan hänet.
Kukaan muu samoilla linjoilla vai joutuuko meikäläinen sooloilemaan yksin jälleen naisasioissa?