Kyllä minä hyvin muistan ajat 1990-2010. Kun Neuvostoliitto romahti, niin kyllähän täälläkin kuohui, kun oltiin uudessa maailmantilanteessa. Ja oli sitä paitsi Jeltsin, joka melkein sai minutkin uskomaan siihen, että naapurista kuoriutuu ihan ehta naapuri, jonka kanssa voi hoitaa asioita.Täytyy näin kasarin lapsenakin sanoa, että melko hurja setti mennyt itseltäkin ohi. Tuossahan on monta vuosikymmentä pelattu vastustajan lapaan kiekkoa.
Tämän postauksen tarkoitus ei ole puolustella Haavistoa. Tämän postauksen tarkoitus on asettaa tiettyjä jutussa mainittuja asioita kontekstiin, erityisesti 90-luvulla, mutta myös 2000-2010 välisenä aikana.
Lainaus jutusta: "Haavisto esitti vuonna 1990, että puolustusmäärärahoista pitäisi leikata 10 prosenttia ja siirtää summa ympäristöministeriölle."
Tästä on todella kauan aikaa. Tuolloin Haavisto on ollut 30-vuotias. Vihreät on ollut puolueena vasta pari vuotta ja eli etsikkoaikaansa protestipuolueena. Sehän ehti kertaalleen hajotakin vähän persujen malliin.
Ysärillä ajat muuttuivat niin mediassa kuin politiikassa sitä "hullummaksi", mitä pidemmälle tuota vuosikymmentä elettiin; vuosikymmenen alun lamaa seurasi huikea nousukausi, EU-jäsenyys, Neuvostoliiton hajoaminen, kännykät, tietoverkot yms. Maailmalla oli talousasiantuntijoita, jotka väittivät kivenkovaa, että uuden teknologian vuoksi olemme astuneet aikaan, jossa talouden lait eivät enää päde ja tästä alkaa ikuinen nousukausi - kunnes IT-kupla puhkesi.
Lainaus: "Haavisto ajoi Suomen puolustuksen heikentämistä 2010-luvulle asti. Hänen näkemykset olivat jatkoa nuoruusvuosien pasifismille."
Haavisto ei ole tässä yksin. Ei todellakaan, tämähän oli ihan yleiseurooppalainen suuntaus, jonka hedelmiä korjataan nyt Ukrainan sodan myötä! Mutta kiitokset Suomen konservatiivisille voimille, tätä ei koskaan päästy toteuttamaan. Olin itsekin tätä alasajoa vastaan voimakkaasti, vaikka olen useammassakin ketjussa myöntänyt, että niihin aikoihin annoin myötä sille, että Venäjän kanssa voisi koettaa rakentaa taloussuhteita: niin paljon kuin olen aina pitänyt Venäjää epäilyttävänä, niinä aikoina ei oikein ollut hyvää argumenttia koettaa olla rakentamatta luottamuksellisia suhteita itänaapuriin.
Nato-jäsenyys ei puolestaan ole ollut Suomessa suosittua oikeastaan koskaan ennen vuotta 2022. Itse olen kannattanut sitä aika lailla lapsesta saakka, mutta kaveriporukassa ne ajatukset eivät oikein koskaan saaneet vastakaikua: "Kuka tänne muka hyökkäisi? Miksi suomalaisten pitäisi lähteä sotimaan amerikkalaisten sotia?" - siinä mielessä jutussa kerrotut Haaviston ajatukset Natosta eivät poikkea suomalaisesta keskusta-vasemmistolaisesta ajatusmaailmasta (n. 70% väestöstä). Naton puolustajia on aina pidetty oikeistolaisina sotahaukkoina, "valkoisina" jos sisällissodan termeihin mennään, riippumatta heidän muista poliittisista näkemyksistä tai aatemaailmasta.
Lisäys: 2000-luvun taitteessa molemmin puolin vastakkain olivat Nato-jäsenyys ja Venäjän kauppasuhteet. Poliittisessa maailmassa kauppasuhteita pidettiin arvokkaampina ja se oli konservatiivisen oikeistonkin nieltävissä sillä edellytyksellä, että puolustusvoimista pidettäisiin huolta. Pitää huomioida, että esimerkiksi vaikkapa Kokoomus ei missään tapauksessa ollut kauppasuhteiden syventämistä vastaan! Päinvastoin! Niitä ei haluttu alkaa vaarantamaan "tarpeettomalla Nato-jäsenyydellä". Vasta nyt 2022, kun kauppasuhteet menivät jäihin, Nato-jäsenyyttä vastaan ei oikeastaan ollut enää argumentteja. Vaakakupin toinen puoli tyhjeni.
Lainaus: "Haavisto uskoi pitkälle 2010-luvulle saakka Venäjän kehitykseen demokratiana ja on pitkin uraansa esittänyt Venäjää puolustelevia puheenvuoroja."
Tässäkään Haavisto ei ole yksin, ei todellakaan. Kaikesta epäluulostani huolimatta minullakin oli ajanjakso, jolloin mielessäni ajattelin, että voihan siitä Venäjästä ehkä tulla ihan OK naapuri. Ja jos totta puhutaan, niin en minäkään oikein muuta halua kuin sitä, että Venäjästä tulisi Suomelle kiva naapuri, jonka kanssa on mukava asioida. Epäluulo vain on syvässä ja nyt vielä syvemmällä.
"Syksyllä 2023 Iltalehden haastattelussa Haavisto sanoi olleensa liian optimistinen Venäjän kehityksen suhteen."
Näin kävi varmaan aika monelle. Kun olen kerran tuon ajan Neuvostoliiton romahduksen jäljiltä elänyt, niin sanon vain sen, että aikanaan me ollaan taas saman dilemman äärellä: kuinka paljon pystymme luottamaan Venäjään valtiona? Kuinka rakentaa luottamusta? Pitäisikö itse tulla ensin vastaan? Jos emme luota naapuriin, niin pystyykö siltä pohjalta rakentamaan suhteita?
Viimeksi muokattu: