Äänestin Peksiä ensimmäiseltä kierrokselta lähtien eli eihän tuo vaalien lopputulos nyt mitenkään toivotun kaltainen ollut, mutta uskoakseni saimme silti ihan kelpo presidentin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi – tai näin ainakin yritän itselleni hampaat irvessä uskotella. Ruton ja koleran välillä en joutunut arpomaan, sillä molemmat kärkiehdokkaat olivat vähintään kelvollisia niin asiantuntemuksen, edustavuuden kuin arvomaailmankin saralla. Erityisesti tuon viimeksi mainitun osalta oli suorastaan hankalaa löytää heidän väliltään minkäänlaisia eroja, sillä etenkin Haaviston ajatusmaailma on kuvautunut varsin suvaitsevaisena ja humaanina, mutta myös Stubb on korostanut jopa kyllästymiseen asti sitä iänikuista ”arvopohjaista realismiaan”. Ulkopoliittista kokemusta on karttunut molemmille ihan kiitettävästi esimerkiksi ulkoministerin pestien kautta. Esiintymiskyky ja yleinen edustavuus ovat niin ikään kumpaisellakin hyvissä kantimissa.
Vaalitohinoissa Stubb veti kyllä pidemmän korren minunkin mielestäni. Olihan hänellä toki jykevämpi koneisto ja budjettikin takanaan, mutta en silti tarkoita nyt niinkään mitään eetteriin tungettujen mainosten määriä, vaan lähinnä ehdokkaasta itsestään kiinni olevaa osa-aluetta eli tenttisuoriutumista. Haavisto oli etenkin ensimmäisellä kierroksella niin vanhan ja väsähtäneen oloinen, että Joe Bidenkin olisi tuntunut vastaehdokkaana vireältä poikaselta hänen rinnallaan. Toinen kierros lähti niin ikään Haavistolta hyhmäisesti liikkeelle, kun hän lipsautti ensi töikseen tahattoman alentuvan kommentin Presidentinlinnan siivoojista ja vaikutti muutenkin koko A-studiolähetyksen ajan sen verran hermostuneelta, että pelkäsin hänen hermojensa romahtavan hetkenä minä hyvänsä. Äänestyspäivän lähestyessä hän alkoi kyllä piristyä ihan silminnähtävästi ja haastaa ärhäkämmin, mutta siinä vaiheessa oli ilmeisesti jo liian myöhäistä. Päälle päätteeksi hänen suoranaiset haasteensa ja muut vastaehdokkaan kannoista poikkeavat mielipiteensä käsittelivät enimmäkseen kehnosti valittuja asiakokonaisuuksia – hallituksen uutta maahanmuuttopolitiikkaa ja työmarkkinauudistuksia, jotka eivät edes kuulu millään tavalla presidentille, sekä ydinasekysymyksiä, joiden suhteen Haaviston oma kanta on ihan kukkahattuosastoa.
Stubb puolestaan pärjäsi ihan hyvin jo ensimmäisellä kierroksella. Hän ei niinkään pyrkinyt tuolloin haastamaan, vaan oli omaksunut hiukan opettajamaisen asenteen muihin nähden ja jakeli näille kehujakin avokätisesti. ”Olet Jutta/Jussi/Pekka/X ihan oikeassa siinä, että…” Varjopuolena tuollainen ylemmyydentuntoinen tunnustusten lateleminen sai hänet vaikuttamaan hieman ylimieliseltä, mutta samaan aikaan sovinnolliselta ja miellyttävältä verrattuna siihen, että hän olisi ollut koko ajan napit vastakkain jonkun kanssa. Toisellla kierroksella Stubbiltakin alkoi tulla enemmän sivalluksia – hän tarttui heti haukkana kaikkiin mahdollisiin ristiriitaisuuksiin Haaviston puheissa – mutta ihan sivistyneesti muotoiltuna. Stubb itse noudatti johdonmukaisesti koko kampanjansa ajan sitä mielestäni varsin pätevää periaatetta, että hän ei ottanut liian jyrkästi kantaa vaikkapa hallituksen uudistuksiin, työmarkkinariitoihin tai mihinkään muuhun selvästi presidentin päätäntävallan ulkopuolelle kuuluvaan. Kaiken kaikkiaan hän onnistui taitavasti kohentamaan aiemmin äkkivääräksi ja koheltajamaiseksi muodostunutta julkisuuskuvaansa, sillä nyt hän oli opiskellut valtavat määrät erinäisiä lukuja ulkoa ja korosti joka käänteessä sitä, että ”ulkopolitiikassa ei tule hötkyillä”. Hienoa työtä Stubbilolta siis.
Minun muistini on kuitenkin pitkä, ainakin toisinaan. Äänestin Haavistoa pääasiassa hänen aiempien meriittiensä ja Stubbin aiempien dismeriittien takia. Stubb on toki varsin kansainvälinen henkilö asuttuaan vuosikausia ulkomailla, mutta Haavistolle on kertynyt vielä enemmän varsinaista kokemusta ulkopolitiikasta ja neuvotteluista kiperissäkin paikoissa – sitä paitsi hänen osaamisensa ja verkostonsa ovat tuoreita. Stubbin ulkoministerikaudesta on vierähtänyt yli vuosikymmen, mutta yksinomaan se ei riittänyt kääntämään mielessäni vaakaa vastaehdokkaan suuntaan. Ennen muuta Stubb on profiloitunut takavuosina niin ajattelemattomaksi kaikkine hatusta heitettyine lukuineen ja muine möläytyksineen, että muodostamiani mielikuvia on enää vaikea muuttaa, vaikka Stubb itse oikeasti olisikin muuttunut. Hänen kautensa päämininisterinä, valtiovarainministerinä ja kokoomuksen puheenjohtajana kun eivät olleet mitään varsinaisia menestyksiä. Toisaalta Stubbin intressit ovatkin olleet enemmän kansainvälisessä politiikassa, joten sisäpolitiikan flopit eivät välttämättä suoraan ennusta huonoa pärjäämistä presidentinpestissä.
Eli toivotaan parasta ja ennen kaikkea onnea ja menestystä uudelle pressallemme.