Lou Lamoriello yritti kieltää kaikki pelinumerot yli 30.
Tuollaisella säännöllä Canadiens tai Maple Leafs eivät saisi edes täyttä kokoonpanoa pöytäkirjaan kun ovat takavuosina jäädyttäneet niin paljon pienillä numeroilla pelanneiden entisten tähtipelaajien pelinumeroita.
Jalkapallossahan 88 ei pitäisi olla minkäänlainen asia muutenkaan, koska siinä pelaajilla pitäisi olla numerot 1-11. Tst tst tätä nykyistä individualistista itsekorostusta.
Englannin liigassa käytettiin pitkään sääntöä, jonka mukaan avauskokoonpano piti numeroida 1-11 ja ainoa vaihtopelaaja käytti numeroa 12. Siihen aikaan Englannin liigassa sallittiin vain yksi vaihtopelaaja. Kun jossakin vaiheessa sallivat toisenkin vaihtopelaajan, vaihtopelaajat piti numeroida 12 ja 14, koska 13 olisi tuottanut huonoa onnea.
Valioliiga määräsi 90-luvun alussa pelaajille nimet selkään ja siinä vaiheessa numerointi vapautettiin niin, ettei pelaajien ole tarvinnut enää vaihtaa pelinumeroa sen mukaan ovatko avauksessa vai vaihdossa.
Jalkapallon arvokisoissa on edelleen yleisesti käytössä ykkösestä alkava juokseva numerointi (1-23), eikä esimerkiksi Argentiinan ole sallittu poistaa käytöstä Maradonan numeroa. Englanti antaa numeron 13 yleensä kolmosveskarille, jotta todennäköisyys nähdä epäonnen numero pelaamassa olisi mahdollisimman pieni.
Ja jos palataan alkuperäiseen aiheeseen eli kotimaiseen Liigaan, toivottavasti täällä ei oikeasti aleta kieltämään pelinumeroita. Mille tahansa numerolle voi halutessaan keksiä piilomerkityksiä. Esimerkiksi 88 on suurimmalle osalle väestöstä vain numero, jolla ei ole muuta merkitystä kuin luvun numeerinen arvo. Numeroiden kieltäminen on loputon suo, jos sille tielle lähdetään.
