sampio, sä hävisit.... Terveisin, yksi nainen joka ei pidä lapsista, ei koskaan halua lapsista, ei halua lapsia lähelleen, ei halua mitään mitä lapsesta voi saada ja joka nauraa niille, jotka hankkivat lapsia vain koska yhteiskunta niin painostaa.
En kyllä koskaan ole kokenut yhteiskunnan painostaneen, mutta vaimo kyllä painosti...heh Muistan, kun hän vei minut aikanaan vierailulle viikonlopuksi ystävänsä (lapsiperheen, silloin kaksi pientä mukulaa..) luokse ilmeisenä tarkoituksena saada minut vakuuttuneeksi lapseperheen elämän ihanuudesta, kun hänellä vauvakuumetta puski päälle. Needless to say, siinä kävi juuri päinvastoin. Olin täysin vakuuttunut, että vain hullu tai muuten epätoivoinen haluaa tuollaisia rääkyviä sittisontiaisia ympärilleen, jotka eivät anna hetken rauhaa ja ovat koko ajan kolhimassa joko itseään tai muuten vain hajottamassa paikkoja. Aikaa kului (ehkä hiukan suunniteltua enemmän juurikin tuon kokemuksen myötä...), mutta niin vain allekirjoittanut huomasi olevansa samassa hullunmyllyssä.
En (tietenkään) osaa muiden puolesta puhua, mutta itse en ainakaan osannut oikein millään tavalla eläytyä ja siten sympata vaimon odotussaikaa (joka hänelle oli hyvinkin merkityksellinen), ja vaikka itse synnytys oli jopa minulle miehenä yksi elämän sykähdyttävimpiä kokemuksia, niin rehellisesti sanottuna ensimmäiset pari vuottakaan ei mitenkään niin antoisia olleet, että plussat ja miinukset yhteenlaskettuna lapsiperheen elämä olisi voiton puolelle jäänyt. Jos siinä vaiheessa minulta olisi joku kysynyt, niin olisikin hyvinkin voinut antaa saman vastauksen kuin muutamat TQoFE:n ystävät. Mutta siitä eteenpäin homma on muuttunut täysin päinvastaiseksi. Jokainen vuosi on ollut parempi kuin edellinen ja nyt kun esikoinen on jo teini-iässä ja nuorempikin reilusti yli kymmenen, nautin isyydestä tavattoman paljon. Yhtään liioittelematta lapset ovat ylivoimaisesti tärkein asia elämässäni (ja mulla kyllä riittää - joku lue;vaimo - voisi sanoa, liiaksikin...) muitakin mielenkiinnon kohteita ja elämänsisällön tuojia. Olen aikalailla vakuuttunut olevani samalla tavalla onnellinen myös siinä vaiheessa, kun lapset muuttavat pois kotoa, sillä ei elämäni rakennu heidän varaan. Minulla on omakin elämä elettävänä kaikkine toiveineen ja vielä toteutumattomine haaveineen.
Sen voin kuitenkin suoraan sanoa, että sen verran perseestä nuo ensimmäiset vuodet pienten lasten kanssa olivat, että kun vaimo muutama vuosi sitten kysyi, olisiko yhdelle vielä tilausta, niin vastaus oli jämäkkä ei!
Olen miettinyt toisinaan sitä, miksi omaa lastaan niin paljon rakastaa? Onko kyseessä biologian sanelema juttu, ihmisen perusvaistoissa oleva tarve suojella elämän jatkumoa ja siten suojella jälkeläisiään? Ei mulla tähän edelleenkään mitään selkeää ykseiselitteistä vastausta ole, mutta kyllä rakkaus omia jälkeläisiään kohtaan poikkeaa aika lailla täysin siitä, miten rakkauden kokee esimerkiksi (romantisessa) suhteessa partneriaan kohtaan tai esimerkiksi miten ystäviään tai vanhempiaan rakastaa. Sitä kautta ymmärrän, mitä Sampio (tosin hiukan kömpelösti ja hyökkäävästi) yrittää sanoittaa.
Tämä pitkä raapustus ei ollut mikään myyntipuhe lapsielämän puolesta. Voin hyvin ymmärtää lapsettoman elämän valinneiden kannan ja perustelut, sillä helposti elämän hiukan toisella tavalla ohjautuessa itsekin olisin sellaiseen ratkaisuun voinut päätyä. Nyt olen toki onnellinen, ettei kohdallani niin käynyt, mutta edelleen en ole kenellekään lapsiperheen ihanuutta tyrkyttämässä tai lasten hankkimiseen kannustamassa.
TQoFE:lle haluaisin esittää yhden kysymyksen (ei tarvitse vastata, ainakaan näin julkisesti tai muutenkaan, jos on liian henkilökohtainen...) Kuinka koet suhteesi omiin vanhempiisi? Miten paljon luulet, että ymmärrykseni mukaan ainakin lievästi negatiivinen asenteesi lapsia kohtaan tulee sitä kautta? Tällä kommentilla ei ole tarkoitus leikkiä mitään keittiöpsykologia, ihan vaan mielenkiinnosta kysyn. Itse olin aikanaan perheen ainoa lapsi ja vaikka minulla olikin erittäin onnellinen lapsuus ja rakastavat vanhemmat, sekä myös hyvin läheisiä kavereita (nämä muutamat varhaislapsuuden ystävyyssuhteet ovat säilyneet läpi elämän läheisinä), niin ainakin itsellä ainoana lapsena varttuminen vaikutti alkuun aika tavalla asenteisiini lapsia sekä vanhemmuutta kohtaan.
Sorry off-topicista tähän vitutusketjuun... Ehkä moderaatoreiden olisi hyvä lohkaista tämä ihan omaksi topiciksi, kun aihe selvästi herättää keskustelua...
