Nyt lähti Nissanini mutkassa irtosoran mukana lepikkoon ja lujaa. Mikä siinä on, että kaikki tuntuu menevän aivan. totaalisesti. päin. persettä. Ja aina kertarysäyksellä kanssa.
Ei mulla sen auton kanssa mitään ongelmia ole. Vielä. No pitäisi se katsastaa, mutta ihan kuin en tietäisi, että hitot se siitä mitään läpi mene.
Mutta kun sitä alkaa olla aika petetty ja loukattu joka puolelta katsottuna. Jumalauta jos samaan vuorokauteen saa mahtumaan selkäpuukon lähimmiltä kavereilta (hyvää hyvyyttään jne. ja yeah right) ja totaalisen märän rätin naamalle itselleen merkittävänä pitämältä kaksilahkeiselta, tulee olo, että olisi vissiin parempi olla poistumatta neljän seinältä enää ikinä mihinkään. Ehkä sitä on sen verran ollut näkymättömämpi viime aikoina, että ovat unohtaneet olemassaoloni, joten sitten minua voi myös kohdella miten lystää. Koville se ottaakin siksi, että näitä piti itselleen tärkeinä ihmisinä.
Parasta tässä on se, että tulin tunti sitten töihin ja musta tuntuu, että olisin ollut täällä jo koko vuorokauden. Muut lähtevät menemään pikapuoliin ja itselleni on nakitettu joku saatanan keikkaraportointi jostain hiton Miljoonasateesta. Hittoako minua kiinnosta joku miljoonasadefiilistely, kun en halua mennä ihmisten ilmoille, saati puhua kenellekään. Ja tämähän tarkoittaa sitä, että olen puolille öin töissä, mikä tekee varsin höpöä edellisyön kahden tunnin yöunille. Ja huomenna aamulla yhdeksältä jatkuu.
Sitä on jotenkin tyhjä olo. Ei sitten. Jos ei muutkaan yritä minun suhteen, niin lakkaan minäkin yrittämästä.
Eikä mulla ole rahaakaan. Nimimerkillä Kahdeksan euroa tilillä