Tänään tuli varmistus sille tiedolle, jota olin aavistellut jo aiemmin; en saanut opiskelupaikkaa tänäkään vuonna.
Voisin kirjoittaa tähän aivan tautisen pitkän tekstin tilanteen herättämistä fiiliksistä ja sen taustasyistä, mutta se ei kiinnosta ketään, joten säästän sen vaivan. Sanottakoon siis vain, että en ole aivan varma, olenko eniten vittuuntunut, vihainen vai surullinen. Joku noista osuu oikeaan. Sitä en kyllä ihan ymmärrä, että miksi tämä tuntuu niin saatanan pahalta. Olinhan minä toki kaikkeni yrittänyt, mutta siitä huolimatta arvasin tämän tapahtuvan.
Mulla ei ole opiskelupaikkaa ja nykyisen määräaikaisuuden päätyttyä ei enää töitäkään. Mulla ei siis ole elämässä mitään sisältöä enkä mä etene mihinkään suuntaan. Pelkkää pärjäämistaistelua päivästä toiseen.
Jos huomenna olisi vapaapäivä, niin vetäisin nyt pään täyteen. En voi kuitenkaan mennä töihin krapulaisena, joten juominen saa nyt jäädä väliin.
Ai niin, se piti vielä sanoa, että viimeksi tämän käydessä pelkäsin jo ennestään huojuvaisen mielenterveyteni heikkenevän entisestään, ja se pelko osoittautui oikeaan. En nyt missään hengenhädässä ole enkä toivottavasti siihen tilaan päädykään, mutta kyllä se vähän pelottaa, että kuinka huonovointiseksi sitä vielä päätyy.