Luulin jo käsitelleeni kymmenisen vuotta sitten sattuneet ikävät asiat, erään läheisen ihmisen kuoleman ja muutenkin sen koko elämänvaiheen, mutta paskan vitut. Edellispäivänä jauhettiin ystävän kanssa vanhoista ajoista, tietenkin pelkkään hyvään keskittyen, kuka niitä synkempiä juttuja nyt muistelisi. Noh, minä muistelen, vaikka en tahtoisi. Koko eilisen ahdisti niin saatanasti, yritin sitä lääkkeillä (tai tarkemmin lääkkeellä) helpottaakin, ehkä onnistuinkin, en tiedä. Kuitenkin tuon lääkitsemisen seurauksena nukahdin liian aikaisin josta taas seurasi se, että puoli viideltä kroppani oli sitä mieltä, että jo riittää se nukkuminen. Mitäpä siinä sitten, aamukahvin keittoon. Meni ehkä viisi minuuttia kunnes hoksasin, että samat ahdistusajatuksethan siellä päässä pyörivät. Ehkä eivät pyörisi jos ne jotenkin saisi käsiteltyä ja paketoitua, mutta miten, en tiedä.
Varmaankin näistä pitäisi jollekin ammattilaiselle käydä juttelemassa, mutta tilanne on monimutkainen, koska syistä joita en halua eritellä en mitenkään uskaltaisi olla täysin rehellinen ja jos ei nuppitohtorille voi olla täysin rehellinen, mitä järkeä sellaisen pakeille on hakeutua? Vaimolle olen näistä rehellisesti avautunut, kuten myös harvoille ja valituille ystäville ja kyllähän se puhuminen hetkellisesti auttaakin, mutta sen seurauksena jutut jäävät päähäni pyörimään, jonka seurauksena ajatukset ns. ahtavat yli.
En tiedä saatana. Kaikki on näennäisesti hyvin, kun menneisyyden demonit ovat päässä omassa tyrmässään jonka ovi on visusti kiinni, mutta toisinaan se ovi aukeaa vahingossa. Tai ei ne mitään vahinkoja ole, tyhmänä vain kerta toisensa jälkeen luulen, että voihan niitä demoneita joskus visiteerata, että ovat ne siellä tyrmässään varmasti jo sen verran heikentyneetkin. Vaan eivät ne perkeleet muutu heikommiksi, eivät ainakaan ne isoimmat ja ilkeimmät.
Ei tämä ehkä niinkään vituta, mutta turhauttaa ja ahdistaa. Taivun uskomaan, että makselen tässä ilmeisen isoa velkaa menneisyydelle ja että kaikilla on ristinsä kannettavana. Oma ristini tuntuu painavalta ja toisinaan, kuten vaikka juuri nyt, olen vaarassa musertua sen alle. Melko varmaksi tiedän etten muserru, kyllä se risti tälläkin kertaa suorille käsille lopulta nousee. Vaan vituttaahan se kun tietää, että tämä ei ole viimeinen paini tuon ristin kanssa.
Sellaista sekaista tajunnanvirtaa tällä kertaa. Joskus ennenkin on jossain kipeässä asiassa auttanut, kun on kirjoitellut tänne sitä asiaa auki sen mitä pystyy, jospa olisi tälläkin kertaa niin. Onneksi kuitenkin elämäni on pääasiassa näistä mietteistä ja ahdistuksista vapaata. Jaksaa paremmin ahdistella, kun tietää melko varmaksi, että kyllä se päivä tästä taas kirkastuu.