Soininvaaralta ajatuksia herättävä kirjoitus. Mediassa ja somessa on nykyään monia politiikan nurkkia, joita ei käsitellä lainkaan. Tarkoitan tällä aihealueita, joista kyllä puhutaan mutta joista luetellaan vain puoluepoliittisia liturgioita. Some-keskustelu ei ole missään nimessä monipuolista, vaan pyörii yleensä kulloisenkin sosiaalisen kuplan sisällä. Saumakohdat pysyvät piilossa.
Yksi vasemmistopuolueiden hankalimmista aihekokonaisuuksista on suhtautuminen länsimaiseen hyvinvointiin. Vasemmisto rakastaa puhua ihmisten kurjuudesta ja epätasa-arvosta, mutta ottaa harvemmin kantaa siihen, minkälainen absoluuttinen elintaso riittää. Jos Hesari kirjoittaa vaikkapa pääkaupunkiseudun asuntotilanteesta, se muistaa kyllä voivotella, miten ahkeralla työssäkäyvällä ei ole varaa asuntoon. Mainitsematta jää, että asuntoon kyllä on varaa, mutta ei niiltä hyviltä alueilta. Toisessa jutussa voidaan puolestaan kauhistella kaupunkimaantieteen professorin johdolla, miten nuoret haluavat ihan vääränlaisia miniasuntoja eikä boomer-luokan perheasuntoja.
Monista elintasoon liittyvistä kysymyksistä on tullut sellaisia, että niistä ei saa sanoa pahasti. Oikeisto ei pidä siitä, että palvelusetelit tai korkovähennysoikeudet leimataan hyväosaisia hyödyttäviksi tukimuodoiksi. Vasemmisto ei puolestaan rekisteröi käytännössä mitenkään sitä, että Suomessa on monia "duunariammatteja", joissa tienaa globaalissa vertailussa erinomaisesti. Lopputuloksena on poliittinen keskustelu, jonka osapuolet keskittyvät puolustamaan omien kannattajaryhmien intressejä. Tämä keskustelu hyödyttää puolueita, joilla on vakiintunut kannattajakunta ja selkeät ideologiset linjat. Vihreillä ei ole.
Soininvaara on siitä harvinainen poliittinen keskustelija, että hän ymmärtää markkinatalouden mekanismeja sekä tilastoja. Eli juuri niitä asioita, joita suurin osa poliitikoista joko pelkää tai väistelee. Vihreistä on tullut tällainen väistelijäpuolue, joka puhuu paljon ideoista mutta hyvin vähän konkreettisista poliittisista linjoista. Kaikki kyllä ymmärtävät, että vihreät priorisoivat ympäristö- ja ilmastoasiat korkealle, mutta se ei riitä yleispuolueen asemaan. Ihmiset eivät hahmota, mikä on vihreiden yhteiskunnallinen visio.
Ville Niinistön kaudella vihreät nostattivat kannatusta puhumalla merkittävimmistä poliittisista teemoista. Niinistön oivallus oli ottaa haltuun koulutuskeskustelu Sipilän hallituksen ensimmäisinä vuosina. Tätä seurasi tarmokas sote-keskustelu Touko Aallon johdolla. Vihreistä oli tullut lähes pääoppositiopuolue, joka puhutteli liikkuvia äänestäjiä. Demarit meinasivat jäädä jalkoihin, kunnes vihreät pudottivat pallon ja antoivat median täyttyä kokoomuksen ja sdp:n välisestä miekkailusta.
Nykyään vihreät on vasemmistopuolue muiden joukossa; se on tietynlaista light-vasemmistoa, joka on vahva ainoastaan omalla mukavuusalueellaan. Niinistö ymmärsi, että identiteettiasiat ovat hyvä mauste, mutta eivät sopan pääraaka-aines. Nykyisin nekin ihmiset, jotka ovat vihreiden kanssa samaa mieltä arvokysymyksistä, äänestävät ennemmin muita puolueita. Oikeistoliberaalit ovat siirtyneet kokoomukseen ja vasemmisto hajautunut kolmen puolueen kesken.
Yleispuolueille on yleensä ominaista se, että niillä on monipuolinen kattaus eri ihmisryhmien ja asiakokonaisuuksien edustajia. Sdp:llä on esimerkiksi Kiljusen "eläkeblokki", Lindtmanin ideologinen ay-porukka sekä Marinin, Nurmisen ja Mäkysen liberaali nurkka. Kokoomuksella on heittää Zysse mihin tahansa suomettumiskeskusteluun, sinivihreitä nuoria kasvukeskuksiin ja diesel-konservatiiveja maakuntiin. Vihreillä on lähinnä keskenään samannäköisiä ja -kuuloisia naisia, jotka ovat kaikki suunnilleen samaa mieltä kaikesta.
Ei pidä kuitenkaan tulkita, että vaikka vihreät ovat tällä hetkellä kannatusalhossa, tilanne ei voisi muuttua. Muutosta on vain hyvin vaikea toteuttaa nykyisellä ryhmällä ja hallitusvastuussa. Hallituksessa on kaksi suoraa kilpailijapuoluetta, joilla on vetovoimaiset puheenjohtajat. Kenties oppositiokausi voisi olla paikallaan, mutta se vaatisi melkeinpä porvarihallituksen.
www.hs.fi
