Työelämän tasa-arvokysymyksiin kiinteästi kuuluva keskustelu palkkatasa-arvosta pitää usein sisällään itsepintaisen vaatimuksen siitä, että miesten ja naisten palkkojen keskiarvojen tulisi olla sama, eli kuuluisa ”naisen euro” tulisi nousta 80 sentistä noin 100 senttiin. Tämän toteutuminen nykyisillä rakenteilla on hyvin haastavaa silloinkin, kun samasta työstä maksetaan tismalleen sama palkka sukupuolesta riippumatta. Syynä on ennen kaikkea miesten ja naisten erilainen sijoittuminen työmarkkinoille. Naisten työllistymisen painopiste on ollut miehiä voimakkaammin julkisen sektorin puolella, mikä luonnollisesti vaikuttaa naisten palkkakumulaatioon.
Tämän sinänsä sekundäärisen pulman korjaamiseksi erityisesti vasemmalle kallellaan olevat puolueet ovat jatkuvasti tarjonneet ratkaisuksi mm. hoitajien ja sosiaalityöntekijöiden palkkojen isoja korotuksia. Paitsi tietysti silloin, kun vasemmistolaiset ovat itse päätöksentekovastuussa, jolloin moiset päätökset lykätään seuraavalle hallitukselle, koska juuri nyt on muita asioita, ja seuraavalla vaalikaudella voi taas kirkua oppositiosta että ”kuinka te kehtaatte”. Ongelmana julkisen sektorin matalapalkkaisten ja naisvoittoisten alojen palkankorotuksissa on vain se, ettei palkanmaksaja eli yhteiskunta saa näillä korotuksilla muuta vastinetta takaisin kuin hivenen lisää verotuloja, eli kun annat kympin niin saat muutamia kymmeniä senttejä takaisin. Nämä korotukset pitäisi rahoittaa tietysti verotuloista eli loppujen lopuksi yksityistä sektoria kuppaamalla ja kilpailukykyä heikentämällä, ellei sitten syömävelkavetoisella lainarahalla. Tämä taas ei ole pienessäkään määrin älyllinen vaihtoehto, ellei sukupuolten palkkatasa-arvon rahoittamista haluta järjestää vaikka valtion vararikon uhalla. Joiltakin irissuomeloilta tällainen saattaisi silti luonnistuakin.
Osasyy SOTE-alan pieniin palkkoihin on se, että a) julkisella puolella on ollut työnantajamonopoli / (kuntien osalta kartelli), joka on aika pitkälle voinut sanella työntekijöiden palkat. Samaan aikaan b) palveluiden laatua, hoitaja tms. mitoituksia on valvonut sama julkinen puoli, joten valvonta on ollut "valvontaa".
Jos nämä palvelut olisivat ulkoistettu yksityisille toimijoille, niin tehokas laadunvalvonta, eli katsotaan, että oikeasti pätevää väkeä on riittävästi, (sopimussakoilla tätä tehostaen), johtaisi se palkkatason nousuun.
Jos nyt katsotaan vaikka sitä, kuinka paljon terveydenhuolto maksaa Yhdysvalloissa, niin se halpaa se ei ole. Kuitenkin siellä on kilpaillut markkinat.
En olisi ihan varma, kuinka kestävä peruste pienille palkoille on työnantajapuolen monopoli/kartelli. Julkinen puoli ostaa yksityiseltä sektorilta jo nyt miljarditolkulla tavaraa ja palveluita. Hyvä kysymys on se, kenen intressissä on maksattaa kansainvälisesti halpa SOTE-puoli sen työntekijöillä? Luulisi, että TEHYt sun muut olisivat ajamassa palvelujen ulkoistamista, mutta ei.
Ongelma on tässä se, että koko yhtälössä palvelujen maksajia on vähän verrattuna niiden tarvitsijoihin. Lisäksi myös se, että julkisen puolen tarjoamia palveluita on niin paljon (laatu), ettei meillä ole varaa maksaa niitä kaikkia markkinahinnoilla. Joko palvelujen laajuutta tulisi supistaa tai keksiä joku muu ratkaisu. Nykyinen ratkaisu, eli työnantajapuolen palkkamonopoli yhdistettynä valvontamonopoliin ei näyttäydy kovin reiluna.
/img-s3.ilcdn.fi/3158c68f393082456e0e5d3c7e14a0421f70f603f95b55dd230668be55f23527.jpg)
/img-s3.ilcdn.fi/acb9119e794d381096f631b722a740b6a6e2e5d69c851c190d2e80464522688d.jpg)