Hietaniemen hautuumaa viime kesänä, vaimon ja 2-vuotiaan pojan kanssa käppäilemässä ihan muuten vaan rannalla ja ajateltiin mennä sitten katsomaan löytyisikö se Speden hauta.
Vaimo käveli vähän edellä ja minä työntelin rattaita missä poika nukkui kuin enkeli, nallea pienissä käsissään samalla puristaen. Silmänurkassa näkyi sitten jotain poikkeavaa, hautakiven päällä oli jotain värikästä. Poikkesin sivupolulle ja uteliaana menin katsomaan mitä olin nähnyt. Hautakiven päällä oli pieni leikkiauto ja veturi???
Hämmästyneenä mietin oliko joku nostanut löytämänsä lelut vaan näkyville kunnes katsoin kivessä olevia vuosilukuja. Edessäni lepäsi kolmevuotiaana kuollut lapsi. Kiven päällä saattoi olla pojan rakkaimmat leikkikalut, ehkäpä vaikka sisaruksen tuomana jotta veljellä olisi taivaassa leluja eikä tarvitsisi olla yksin.
Silmäni sumentuivat ja käännyin ympäri, vaimo käveli vastaan ja kysyi hämmästyneenä mikä oli vialla. En pystynyt sanomaan mitään, viittasin vain leuka väpättäen taakseni kiveen. Hän meni katsomaan lähemmäksi ja palasi itkien, tajuten samantien lelujen merkityksen. Seisoimme nukkuvan poikamme ympärillä itkien lapsensa menettäneiden vanhempien tuskaa, se musertava menettämisen tunteen aistiminen oli niin vahva tuolla hetkellä, tuossa paikassa, pienen leluauton ja veturin seisoessa hautakiven päällä yksinäisinä, ilman pientä omistajaansa.