Nyt, kun tämä viestiketju taas tuli hetkeksi pintaan, päätin purkautua itsekin. Olen jo pitkään miettinyt omien ajatusten ulos päästämistä, mutta ne ovat lähinnä sellaista sekalaisen poukkoilevaa ajatustenvirtaa verrattuna moneen tännekin kirjoittavaan, jotka näkökannasta riippumatta ovat perehtyneet asioihin huomattavasti itseäni paremmin.
Olen kasvanut tapakristillisessä perheessä, mutta varsinkin isäni vanhemmat olivat hartaampia uskovaisia. Siksi kaikissa sukujuhlissa on luettu ruokarukoukset, laulettu jollakin lailla teemaan liittyviä virsiä ja jouluisin luettu jouluevankeliumi. Kirkossa kävimme perheen kanssa jouluisin ja tietenkin kaikissa suvun kristillisissä juhlissa ja hautajaisissa. Lapsena olin seurakunnan kerhoissa ja sunnuntaisin pyhäkoulussa. Rippikoulu tuli tietenkin myös käytyä. Kaikki uskonnon ympärillä oli niin luonnollista, että eipä sitä olennaisinta kysymystä tullut oikein missään vaiheessa kunnolla edes mietittyä, kaikki vaan oli niin kuin oli ja miten se lapselle kerrottiin. En kyllä muista missään vaiheessa aidosti uskoneeni jumalaan, vaikka jonkinlaisen oman iltarukouksenkin joskus kehitin.
Rippikoulun jälkeen tuli hetkeksi jonkinlainen uskonnollinen hengähdys, mutta luulen sen johtuvan enemmän yhteisöllisyydestä ja mukavista oheistekemisistä kuin pyhän hengen tuulahduksesta. Aika pian sen jälkeen alkoi lopulta järki voittaa. Eihän siinä missään ollut mitään järkeä. Tuntui aika ahdistavalta olla sukujuhlissa ja kädet ristissä toistaa uskontunnustusta tai laulaa suurta kiitosta armolliselle jumalalle, joka taas oli pelastanut pienen eksyneen. En ole koskaan ollut mikään keskustelija enkä osannut asiasta silloinkaan kenellekään puhua. En tuntenut tai tiennyt ketään, joka olisi ajatellut kanssani samoin tai jopa eronnut kirkosta. Tuskin edes tiesin, että kirkosta voi erota. Muistelen hämärästi, että ala-asteella saattoi aikanaan olla joku, joka ei osallistunut uskonnon opetukseen ja asiaa joidenkin lasten kanssa ihmeteltiin ja tietenkin tätä uskonnotonta pidettiin outona. Kun otetaan vielä huomioon uskonnon omituinen asema niin henkilökohtaisena asiana, ettei siitä voi puhua, olin vain hiljaa ja menin muiden mukana.
Aikuistuttua ja kotoa muutettua yhteys sukulaisiin väheni eikä uskonto oikeastaan vaikuttanut minuun millään lailla. Kuuluin tietenkin yhä kirkkoon, koska kirkkoon kuuluu kuulua. 26-vuotiaana tapasin nykyisen vaimoni, joka oli eronnut kirkosta. Keskustelimme jossain vaiheessa uskonnosta ja hän totesi, että taidan jollakin tavalla uskoa jumalaan, koska kuulun kirkkoon. Tämä lausahdus havahdutti minut. Kuuluin kirkkoon, koska kaikki kuuluvat kirkkoon. Hyvin pian sen jälkeen erosin kirkosta, koska minulla ei ollut mitään syytä kuulua kirkkoon.
Tästä päästäänkin vihdoin asiaan. Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, minua on alkanut suunnattomasti ahdistaa uskonnon sulautuminen kulttuuriin ja uskonnon esilläolo yhteiskunnassa. Ehkä jopa suurin osa perheistä viettää nykyään joulua tai pääsiäistä ilman uskonnollista sävyä, mutta veikkaan, että aika monelle kuitenkin kerrotaan jeesuksen syntymästä tai ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Joululauluissa vähintään törmää jeesus-lapseen tai jumalaan jossain muodossa ja Suvi-virsi on ihan oma lukunsa. Uskonnosta, jeesuksesta ja jumalasta kuulee puhuttavan vähän väliä. Milloin joku kiittää jumalaa itse tekemästään lapsesta tai rankan harjoittelun tuloksena tehdystä hyvästä urheilusuorituksesta. Lehtijutussa joku kiitti jumalaa osaavista lääkäreistä, jotka pelastivat hengen ja telkkarissa joku kiitti jumalaa siitä, että kiittäjä oli tarpeeksi kaukana autopommista, joka räjähti. Naapurista ei niin väliä - hänkin varmaan olisi kiittänyt, jos ei olisi räjähtänyt auton mukana. Uskonnottomuudesta ei kuule puhuttavan. Varmaan siksi, että ei ole mitään puhuttavaa. Uskonnottomat ovat ylpeitä omista aikaansaannoksistaan, kiittävät osaavia lääkäreitä suoraan tai sanovat olleensa onnekkaita. Kaipaisin ehdottomasti lisää keskustelua uskonnottomuudesta, mutta luulen, että esimerkiksi uskonnon itselleen luoma asema herkkänä yksityisenä asiana ja suuren uskovien massan mielensä pahoittaminen ovat asioita, miksei kukaan vaikutusvaltaisempi henkilö tee avausta aiheesta.
Yle Mot:ssa oli viime viikolla juttu vähävaraisten ruoka-avusta, jota jakavat järjestöt ovat suurelta osin taustaltaan kristillisiä. Jutussa kerrottiin, että Korson helluntaiseurakunta järjesti ennen ruokajakoa hartaushetken, johon osallistumalla sai ruokakassin jonon ohi. Tällainen huonompiosaisten hyväksikäyttö on suorastaan oksettavaa, mutta silti se lisää mielikuvaa kirkosta hyväntekijänä. Olen kuullut muutaman ihmisen sanovan, ettei oikein usko ainakaan raamatun jumalaan, mutta kuuluu kirkkoon, koska kirkko tekee paljon hyvää. Jokainen saa tietenkin kuulua kirkkoon halunsa mukaan, mutta pidän outona kirkkoon kuulumista, jos ei usko kirkon tärkeimpään ja olennaisimpaan opetukseen. Moni kirkkoon kuuluva myös sanoo, että ei usko raamatun jumalaan, mutta jokin korkeampi voima on pakko olla olemassa. Eikö kirkko ja raamattu nimenomaan kerro raamatun jumalasta? Jos keksii itse jonkin muun korkeamman voiman, niin sehän on täysin päinvastaista, mitä raamatussa sanotaan, eli muiden jumalien pitämistä, mikä taas ei mielestäni mitenkään eroa esimerkiksi ukko-ylijumalan palvomisesta.
Lopuksi vielä lyhyesti yhdestä kestoahdistuksen aiheesta, kristillisistä arvoista. Onko niin, että esimerkiksi lähimmäisen rakkautta ei ollut olemassa ennen kuin jeesus sen jossain saarnassaan keksi? On mielestäni selvää, että suurempia yhdyskuntia ei olisi voinut syntyä ilman toisten auttamista ja sopimuksia, ettei toisia esimerkiksi saa tappaa. Varmasti ns. kristillisillä arvoilla on roolinsa länsimaisessa kehityksessä, mutta emme voi tietää, mitä ilman kristinuskoa olisi tapahtunut. Olen luullut, että yksi tärkeimmistä kristillisistä arvoista on totella jumalaa ja jeesusta ja elää heidän käskyjensä mukaan. Kuulostaa alistamiselta. Toivon, ettei kenenkään arvoihin nykyään kuuluisi tällainen kyseenalaistamaton sokea tottelu, joka perustuu joko tuhansia vuosia vanhoihin tarinoihin tai koko ajan vaihtuviin tulkintoihin niistä. Jokaisen, joka sanoo kristillisten arvojen olevan tärkeitä tai kuuluu kirkkoon, koska sen edustamat asiat ovat hyviä, tulisi kysyä itseltään uskooko oikeasti jumalaan. Uskon, että monella vastaus on ei. Tällöin ihmisen pitäisi mielestäni keskittyä kirkon ja uskonnon sijaan edistämään edustamiaan arvoja muulla tavalla, eikä pönkittää kirkon ja uskonnon asemaa kuulumalla yhteisöön ja ryhmään, jonka olennaisinta väittämää ei usko.
Paljon tuli kirjoitettua, mutta paljon jäi kirjoittamattakin. Pointtina se, että uskon kaltaisiani olevan paljon. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat puhua uskonnottomuudestaan ja kyseenalaistaa totuttuja kristillistä perua olevia tapoja. Vähintä olisi, etteivät ihmiset ajattelemattomuuttaan siirtäisi näitä perinteitä lapsilleen, vaan maailma muuttuisi pikkuhiljaa, pieni pala kerrallaan, paremmaksi paikaksi.
Olen kasvanut tapakristillisessä perheessä, mutta varsinkin isäni vanhemmat olivat hartaampia uskovaisia. Siksi kaikissa sukujuhlissa on luettu ruokarukoukset, laulettu jollakin lailla teemaan liittyviä virsiä ja jouluisin luettu jouluevankeliumi. Kirkossa kävimme perheen kanssa jouluisin ja tietenkin kaikissa suvun kristillisissä juhlissa ja hautajaisissa. Lapsena olin seurakunnan kerhoissa ja sunnuntaisin pyhäkoulussa. Rippikoulu tuli tietenkin myös käytyä. Kaikki uskonnon ympärillä oli niin luonnollista, että eipä sitä olennaisinta kysymystä tullut oikein missään vaiheessa kunnolla edes mietittyä, kaikki vaan oli niin kuin oli ja miten se lapselle kerrottiin. En kyllä muista missään vaiheessa aidosti uskoneeni jumalaan, vaikka jonkinlaisen oman iltarukouksenkin joskus kehitin.
Rippikoulun jälkeen tuli hetkeksi jonkinlainen uskonnollinen hengähdys, mutta luulen sen johtuvan enemmän yhteisöllisyydestä ja mukavista oheistekemisistä kuin pyhän hengen tuulahduksesta. Aika pian sen jälkeen alkoi lopulta järki voittaa. Eihän siinä missään ollut mitään järkeä. Tuntui aika ahdistavalta olla sukujuhlissa ja kädet ristissä toistaa uskontunnustusta tai laulaa suurta kiitosta armolliselle jumalalle, joka taas oli pelastanut pienen eksyneen. En ole koskaan ollut mikään keskustelija enkä osannut asiasta silloinkaan kenellekään puhua. En tuntenut tai tiennyt ketään, joka olisi ajatellut kanssani samoin tai jopa eronnut kirkosta. Tuskin edes tiesin, että kirkosta voi erota. Muistelen hämärästi, että ala-asteella saattoi aikanaan olla joku, joka ei osallistunut uskonnon opetukseen ja asiaa joidenkin lasten kanssa ihmeteltiin ja tietenkin tätä uskonnotonta pidettiin outona. Kun otetaan vielä huomioon uskonnon omituinen asema niin henkilökohtaisena asiana, ettei siitä voi puhua, olin vain hiljaa ja menin muiden mukana.
Aikuistuttua ja kotoa muutettua yhteys sukulaisiin väheni eikä uskonto oikeastaan vaikuttanut minuun millään lailla. Kuuluin tietenkin yhä kirkkoon, koska kirkkoon kuuluu kuulua. 26-vuotiaana tapasin nykyisen vaimoni, joka oli eronnut kirkosta. Keskustelimme jossain vaiheessa uskonnosta ja hän totesi, että taidan jollakin tavalla uskoa jumalaan, koska kuulun kirkkoon. Tämä lausahdus havahdutti minut. Kuuluin kirkkoon, koska kaikki kuuluvat kirkkoon. Hyvin pian sen jälkeen erosin kirkosta, koska minulla ei ollut mitään syytä kuulua kirkkoon.
Tästä päästäänkin vihdoin asiaan. Nyt, yli 10 vuotta myöhemmin, minua on alkanut suunnattomasti ahdistaa uskonnon sulautuminen kulttuuriin ja uskonnon esilläolo yhteiskunnassa. Ehkä jopa suurin osa perheistä viettää nykyään joulua tai pääsiäistä ilman uskonnollista sävyä, mutta veikkaan, että aika monelle kuitenkin kerrotaan jeesuksen syntymästä tai ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Joululauluissa vähintään törmää jeesus-lapseen tai jumalaan jossain muodossa ja Suvi-virsi on ihan oma lukunsa. Uskonnosta, jeesuksesta ja jumalasta kuulee puhuttavan vähän väliä. Milloin joku kiittää jumalaa itse tekemästään lapsesta tai rankan harjoittelun tuloksena tehdystä hyvästä urheilusuorituksesta. Lehtijutussa joku kiitti jumalaa osaavista lääkäreistä, jotka pelastivat hengen ja telkkarissa joku kiitti jumalaa siitä, että kiittäjä oli tarpeeksi kaukana autopommista, joka räjähti. Naapurista ei niin väliä - hänkin varmaan olisi kiittänyt, jos ei olisi räjähtänyt auton mukana. Uskonnottomuudesta ei kuule puhuttavan. Varmaan siksi, että ei ole mitään puhuttavaa. Uskonnottomat ovat ylpeitä omista aikaansaannoksistaan, kiittävät osaavia lääkäreitä suoraan tai sanovat olleensa onnekkaita. Kaipaisin ehdottomasti lisää keskustelua uskonnottomuudesta, mutta luulen, että esimerkiksi uskonnon itselleen luoma asema herkkänä yksityisenä asiana ja suuren uskovien massan mielensä pahoittaminen ovat asioita, miksei kukaan vaikutusvaltaisempi henkilö tee avausta aiheesta.
Yle Mot:ssa oli viime viikolla juttu vähävaraisten ruoka-avusta, jota jakavat järjestöt ovat suurelta osin taustaltaan kristillisiä. Jutussa kerrottiin, että Korson helluntaiseurakunta järjesti ennen ruokajakoa hartaushetken, johon osallistumalla sai ruokakassin jonon ohi. Tällainen huonompiosaisten hyväksikäyttö on suorastaan oksettavaa, mutta silti se lisää mielikuvaa kirkosta hyväntekijänä. Olen kuullut muutaman ihmisen sanovan, ettei oikein usko ainakaan raamatun jumalaan, mutta kuuluu kirkkoon, koska kirkko tekee paljon hyvää. Jokainen saa tietenkin kuulua kirkkoon halunsa mukaan, mutta pidän outona kirkkoon kuulumista, jos ei usko kirkon tärkeimpään ja olennaisimpaan opetukseen. Moni kirkkoon kuuluva myös sanoo, että ei usko raamatun jumalaan, mutta jokin korkeampi voima on pakko olla olemassa. Eikö kirkko ja raamattu nimenomaan kerro raamatun jumalasta? Jos keksii itse jonkin muun korkeamman voiman, niin sehän on täysin päinvastaista, mitä raamatussa sanotaan, eli muiden jumalien pitämistä, mikä taas ei mielestäni mitenkään eroa esimerkiksi ukko-ylijumalan palvomisesta.
Lopuksi vielä lyhyesti yhdestä kestoahdistuksen aiheesta, kristillisistä arvoista. Onko niin, että esimerkiksi lähimmäisen rakkautta ei ollut olemassa ennen kuin jeesus sen jossain saarnassaan keksi? On mielestäni selvää, että suurempia yhdyskuntia ei olisi voinut syntyä ilman toisten auttamista ja sopimuksia, ettei toisia esimerkiksi saa tappaa. Varmasti ns. kristillisillä arvoilla on roolinsa länsimaisessa kehityksessä, mutta emme voi tietää, mitä ilman kristinuskoa olisi tapahtunut. Olen luullut, että yksi tärkeimmistä kristillisistä arvoista on totella jumalaa ja jeesusta ja elää heidän käskyjensä mukaan. Kuulostaa alistamiselta. Toivon, ettei kenenkään arvoihin nykyään kuuluisi tällainen kyseenalaistamaton sokea tottelu, joka perustuu joko tuhansia vuosia vanhoihin tarinoihin tai koko ajan vaihtuviin tulkintoihin niistä. Jokaisen, joka sanoo kristillisten arvojen olevan tärkeitä tai kuuluu kirkkoon, koska sen edustamat asiat ovat hyviä, tulisi kysyä itseltään uskooko oikeasti jumalaan. Uskon, että monella vastaus on ei. Tällöin ihmisen pitäisi mielestäni keskittyä kirkon ja uskonnon sijaan edistämään edustamiaan arvoja muulla tavalla, eikä pönkittää kirkon ja uskonnon asemaa kuulumalla yhteisöön ja ryhmään, jonka olennaisinta väittämää ei usko.
Paljon tuli kirjoitettua, mutta paljon jäi kirjoittamattakin. Pointtina se, että uskon kaltaisiani olevan paljon. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat puhua uskonnottomuudestaan ja kyseenalaistaa totuttuja kristillistä perua olevia tapoja. Vähintä olisi, etteivät ihmiset ajattelemattomuuttaan siirtäisi näitä perinteitä lapsilleen, vaan maailma muuttuisi pikkuhiljaa, pieni pala kerrallaan, paremmaksi paikaksi.