Psykopatia tai narsismi on erityisen kiehtova aihe tässä säikeessä, koska sellaisista luonteenpiirteistä "kärsivät" kuvittelevat olevansa kaiken yläpuolella, jolloin he eivät kuitenkaan kärsi itsestään - päinvastoin. Ihan vain vertailun vuoksi: uskovainenkin voi kuvitella olevansa kaiken yläpuolella, jolloin niin sanottu konkreettisesti täysin järkeä vailla oleva hihhulointi voi vetää valtapeliä pelaavia puoleensa. Olen joskus kuullut (muistaakseni) Hannu Lauerman sanoneen, että hyvin kasvatetusta psykopaatista tulee yritysjohtaja, ja huonosti kasvatetusta murhamies tai muu väkivaltainen kahjo. Uskovaisesta ei välttämättä tule kumpaakaan, koska uskomuksia ei voi ainakaan vähänkään älykkäämmälle yksilölle opettaa vaan aika pitkälti moni tuntuu ne joko sisäistävän jo varhain tai sitten eivät - vapaus omaan ajatteluun heillä sentään toivon ja tiedon mukaan on.
Mutta hyvin kasvatettu psykopaatti on monessa mielessä myös altis uskomuksille, jotka hänen egoaan tai juuri hänen näkemyksiään tukee, ja jolloin hän pyrkii levittämään tätä egoistista sanomaa kuin pyhimys, mutta todellisuudessa hän ajaa näkemyksiään vain omaa hyötyään kasvattaakseen tai "syntejään" sovittaakseen. Olen monesti miettinyt, millainen ihminen tulkitsee asiat niin, että juuri hän on jumalallinen sanansaattaja, eikä vaikkapa joku vapaamielisempi toinen? Millainen mentaliteetti on oikea, jos yrittää puhua moraalista? Milloin moraali on humaania, milloin siitä edes tuli humaania? Ennen kaikkea, milloin uskovainen voi olla moraalisesti tai filosofisesti kaiken yläpuolella? Tässäkin ketjussa tuota on havaittu.
Usko on ehkä hyvä asia moraalin kannalta, mutta kuka vittu meistä on ketään tuomitsemaan asioista, joita ei ole laissa määritelty, vaikka lakikin on olemassa vain totaalisen itsekeskeisiä ja moraalittomia kusipäitä varten. Tämän sanoessani en olisi niin varma, että olisin puhtoinen pulmunen, mikäli lakia ei olisi. Enkä usko että olisi moni muukaan.
Mutta hyvin kasvatettu psykopaatti on monessa mielessä myös altis uskomuksille, jotka hänen egoaan tai juuri hänen näkemyksiään tukee, ja jolloin hän pyrkii levittämään tätä egoistista sanomaa kuin pyhimys, mutta todellisuudessa hän ajaa näkemyksiään vain omaa hyötyään kasvattaakseen tai "syntejään" sovittaakseen. Olen monesti miettinyt, millainen ihminen tulkitsee asiat niin, että juuri hän on jumalallinen sanansaattaja, eikä vaikkapa joku vapaamielisempi toinen? Millainen mentaliteetti on oikea, jos yrittää puhua moraalista? Milloin moraali on humaania, milloin siitä edes tuli humaania? Ennen kaikkea, milloin uskovainen voi olla moraalisesti tai filosofisesti kaiken yläpuolella? Tässäkin ketjussa tuota on havaittu.
Usko on ehkä hyvä asia moraalin kannalta, mutta kuka vittu meistä on ketään tuomitsemaan asioista, joita ei ole laissa määritelty, vaikka lakikin on olemassa vain totaalisen itsekeskeisiä ja moraalittomia kusipäitä varten. Tämän sanoessani en olisi niin varma, että olisin puhtoinen pulmunen, mikäli lakia ei olisi. Enkä usko että olisi moni muukaan.