Tottakai suurin osa suhtautuu pragmaattisesti raamattuun. Eihän elämä varmaan olisi nykyaikana kovin mielekästä, jos ei näin tekisi...MUTTA.. raamattu on ainoa ilmoitus kristitystä Jumalasta.
Eli kyllä, ihmisillä on omakohtaisia ja aitoja kokemuksia jumalasta ja tähän usko pohjaa. Mutta se, että tämä jumala on juuri kristitty jumala tulee yksinkertaisesti siksi, että on syntynyt ja asuu kristillisessä kulttuurissa. Siihen ainoaan ilmoitukseen se ei pohjaa. Tätä ristiriitaa koitan uskovan ajatrelusta ymmärtää. Kun on älykkäälle ihmiselke täysin selvää, ettei Raamattu ole mikään luonnontieteellinen, vaan filosifinen opus, miten oma jumalkokemus yhdistyy siihen automaattisesti? Tai siis tottakai yhdistyy, kun on tänne evlut kulttuuriin syntynyt, mutta että sitä ei aseta kyseenalaiseksi, ei jumalkokemusta, vaan sen yhdistämistä kristilliseen jumalaan jota oma jumalkuva ei faktisesti vastaa.
Miten mieli kieltää itseltä ajattelun siitä, että jumalkokemus on jumalkokemus yleisesti, ei sen kulttuurin ja kasvatuksen evlut jumalkokemus.
Onko se oman jumaluskon kieltämistä, jos siihen juuri kristillisen jumalan kokemuksena suhtautuu analyyttisesti, tai jopa kriittisesti? Vai onko se usko niin hataralla pohjalla, että se jumalkokemus on varmennettava ulkopuolisesta traditiosta tai se ei olekkaan itselle aito?
Jotenkin itse ajattelisin, etyä jos Jumala itselle On, se On, huolimatta mihin traditioon sen yhdistää... joten sen tradition voi kyseenakaistaa ja sitä boisi analysoida... mutra se tuntuu tästä Jumalusko keskustelusta puutyuvan. Uskovan nalyyttistä pohdinta uskonsa traditiosta ja ern inhimillisistä piirteistä.