Hienoa, että Fordel sai tämän ketjun eloon taas. Olin juuri pohtinut parin viime päivän ajan, että pitäisi jotain tähän suosikkiketjuuni kirjoittaa, että saataisiin jotain keskustelua taas aikaiseksi.
Uskonnollisuuden Enqvist esitteli tunnekokemukseksi ja laajassa mielessä elämänmuodoksi. Jos tätä tunnetta ei jaa eikä uskon asiat kosketa, on uskonnoton.
Olin ajatellut avata keskustelua vähän juuri tähän suuntaan. Minulle näes avautui, että useimmat jatkoaikalaiset jotka tähän ketjuun kirjoittavat, tarkastelevat uskonasioita ilmeisesti täysin ulkopuolisina, vailla mitään kokemusta uskosta. Miten sellaisen henkilön kanssa voi edes keskustella mielekkäästi uskosta, joka ei ole sitä koskaan kokenut? Tottakai jokainen voi asettua uskon ulkopuolelle, tarkastella sitä hyvän etäisyyden päästä, käyttää kokemustaan ja "maalaisjärkeään" ja sanoa, että "joo, tuo nyt on ihan älytöntä, tuo nyt ei voi olla totta, tuollaista kokemusta ei voi ymmärtää", jne. Vähän toinen pohja keskustelulle syntyisi, jos ihminen on etsinyt uskoa, elänyt uskonnollisessa elämässä mukana, antanut sille kaikkensa, ja sitten kritisoi asioita siinä uskon kokemuksessaan.
En kyllä osaa sanoa, miten tätä asiaa voisi muuttaa tai parantaa. Eihän täällä voi vaatia kenenkään tulevan jäseneksi kirkkoon ja menemään niihin touhuihin mukaan avoimin mielin. Mutta pointtini on vain se, että jumalaton maailma on helposti kaikkien koettavissa jokapäiväisessä elämässä ja kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa (jollei nyt satu olemaan eristäytynyt munkki tai nunna). Joten voin kyllä ymmärtää ei-uskovien pointteja uskon järjettömyydestä tai mielettömyydestä helposti sekulaarisen yhteiskunnan ja siinä elävän yksilön vinkkelistä. Mutta mites sen saisi toimimaan toisinpäin? Tuskin niitä uskonasioita voi ymmärtää niihin sen tarkemmin perehtymättä, niin kuin olen silloin tällöin tässä ketjussa saarnannut (mitenkään yrittämättä käännyttää ihmisiä, mutta yrittämällä saada heitä perehtymään uskosta kertoviin teoksiin). Tässä törmään sitten siihen, että halukkuutta suosittelemieni teoksien lukemiseen ei tunnu keneltäkään löytyvän. Itse luin tuolta filosofia-ketjusta saamani inspiraation johdosta Nietzschen "Thus Spoke Zarathustra":n. Joten katson olevani ainakin pienissä määrin kelpo keskustelemaan Nietzschen ajatuksista (häntä kai voisi antikristuksen lähettilääksikin kutsua). En voi sanoa, että pidin teoksesta tai edes paljon siitä ymmärsin, mutta ehkä se jotain aukaisi kuitenkin.
Fordel kirjoitti:
Enqvist ihmetteli raamatun pyhyyttä. Hänen mukaansa kyseessä on kirja, joka on syntynyt komiteatyöskentelyssä. On päätetty mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Näin ollen on hyvin kummallista, että se olisi kirjaimellisesti totta tai pyhää.
Tässä näkyy selvästi tuo ylempänä mainitsemani perehtymättömyys. Joo, totta tietääksemme on, että Raamattu laitettiin kokoon "komitean" päätösten avulla. Tuossa unohtui mainita mm. se, että komitea koostui sen ajan piispoista. Mutta tärkeimpänä pointtina se, että uskottiin, että Pyhä Henki ohjasi näitä "komitealaisia" ottamaan ne oikeat (uskon perustaksi sopivat Jumalan hengen inspiroimat) raapustukset tuohon teokseen. No nyt voin tutkia asiaa kahdelta kantilta. Ulkopuolisena sekulaarisena tarkastelijana sanon, että "no mistä sinä tiedät, että siellä mukamas oli joku pyhä henki? Äijät päättivät varmaan omien intressiensä ja päähänpistojensa mukaan mitä ottaa mukaan ja mitä ei". Tai voin tarkastella asiaa uskovana, ja sanoa, että Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa alusta pitäen ja pitänyt sen oikeilla raiteilla. Tästä kirjoittavat kaikki Pyhät Isät ja kirkon koko perintö on sen kanssa yhtenevä. Kaikki loppujen lopuksi on uskon asia, mutta autuas on se, joka uskoo, vaikkei ole nähnyt. Tuo on tavallaan koko uskon perusta. Ihmeitä esitettiin näiden kirjoitusten perusteella silloin Jeesuksen elinaikana ja ehkä jonkin verran hänen jälkeensä (ja tiettävästi näihin päiviin asti, mutta yhä vähenevissä määrin). Monet uskoivat, mutta (huom!) monet eivät uskoneet silloinkaan vaikka olivat nähneet ihmeet. Tästä "todistuksena" mm. kertomus Israelin kansan vaelluksesta Egyptistä luvattuun maahan. Jumala esitteli heille toistuvasti mitä ihmeellisempiä ihmeitä. Ihmiset uskoivat aikansa, ja sitten tulivat taas uskottomiksi ja rupesivat kapinoimaan. Sama toistui lukemattomia kertoja. Miksi asia olisi yhtään erilainen nykyaikana? Jos ihmeitä esiintyisi yhtä selkeästi kuin silloin, joo, jotkut uskoisivat ja muuttaisivat elämänsä, mutta suuri joukko ei uskoisi ja jatkaisi entiseen tapaan. Näin luulisin. Monet ovat tässäkin ketjussa todeneet, että näytä minulle ihme ja uskon, mutta jotenkin en jaksa itse uskoa (!) että noin he muuttuisivat.
Fordel kirjoitti:
Mutta sitten voimme kysyä esimerkiksi miksi Jumala on olemassa
Onnea sinulle tämän kysymyksen ratkaisemiseen. Tietääkseni vastaus on sekä sekulaarisella puolella että uskon puolella "emme voi tietää". Mieletön kysymys mielestäni. Se korostaa sitä yleisesti vallitsevaa ajattelua, että ihminen itse luulee olevansa "jumala", hänelle on mahdollista kaiken ymmärtäminen (ainakin loppujen lopuksi).
Vanhapuuma kirjoitti:
Ja Fordélin kanssa tai tarkemmin ottaen Enqvistin kanssa täytyy olla eri mieltä, sillä tieteellä itse asiassa on kylläkin agenda, hyvin laajakin sellainen. Ja myös se on historiallista perua, riippuen tieteilijöistä kuinka he haluavat asiaa vaalia: totuuden tavoittelu. Kyse on nimenomaan siitä, että tiede pyrkii johonkin, ja se on Totuus.
Vai niin. Kiitos kun kerroit. On tässä tullut tiedettä tehtyä noin 25 vuotta, mutta en tiennyt, että tätä muka tehdään jonkun totuuden tai Totuuden löytämiseksi. Onko sinulla jotain sisäpiirin tietoa tällaisesta? Minä teen tiedettä koko ihmiskunnan nimessä, yritän lisätä tietoa ja ymmärrystä siitä, miten maailmankaikkeus oikein pelaa ja toimii. Mutta en etsi tieteestä mitään "totuutta" enkä usko siinä mitään sellaista olevankaan. Etsin totuutta jostain muualta. Enkä usko myöskään, että tässä ainakaan lähiaikoina tieteen avulla kaikki selviäisi. Tuntuu, että mitä enemmän tutkitaan, sitä salaperäisemmiltä asiat näyttävät. Kukaan ei esimerkiksi tiedä, mitä nämä tähtitieteessä muodikkaat käsitteet "pimeä energia" ja "pimeä massa" oikein sisältävätkään (eli onko niitä edes olemassa) vai ovatko ne vain jostain puutteellisesta ymmärtämyksestämme johtuvia käsitteitä. Oma veikkauseni olisi jälkimmäinen vaihtoehto. Ja lisätään vielä, että useilla kollegoillani tieteen tekemisen tarkoitus tuntuu olevan henkilökohtaisen arvostuksen tavoittelu, oman aseman parantaminen ja kilpailu toisia kollegoita vastaan. Valitettavasti.
Mutta hei, ajattelin tässä yksi päivä, että elämän löytyminen maapallon tai varsinkin aurinkokuntamme ulkopuolelta olisi loppujen lopuksi aikamoinen haaste esim. Kristinuskolle. Ainahan voi sanoa kevyenä heittona, että joo, Jumalalla ei ollut budjettia, ja Hän loi elämää innoissaan vähän kaikkialle. Mutta vakavasti ottaen, ei tuo oikein helposti olisi käsitettävissä tämän Kristinuskon pelastusopin mukaan. Ehkä Jumalan piti luoda muita planeettoja, ehkä jopa tähtiä ja muita galakseja, että kaikki toimisi ihmistä varten (kuten "sekulaariuskontomme" tiedekin todistaa, näyttäisi siltä, että monet asiat maailmankaikkeudessa pitäisi olla just niin kuin ovat eikä melkein, tai muuten ihmisiä tai edes elämää ei voisi olla olemassakaan). Siihen voi ei-uskovana sanoa, että joo, satumme nyt vain elämään sellaisessa maailmankaikkeudessa, jossa kaikki sattui olemaan ihan kohdallaan (antrooppinen periaate) tai sitten uskovana, että Jumala todella tiesi tarkkaan, mitä teki. Mutta miksi Jumala olisi luonut elämää muualle maailmankaikkeuteen? Sitä ei käsittääkseni pelastusopissa tarvita missään vaiheessa eikä muodossa. Joten siinäpä olisi teologeille selitettävää, jos elämän merkkejä muualta havaittaisiin. Toistaiseksi olemme turvassa siinä mielessä, että mitään ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt, mutta olemme vasta elämän etsintämme alkumetreillä.