Ei ihmisen vaan miehen. Jumala loi MIEHEN omaksi kuvakseen! Ainakin alkuperäisen mukaan?!
Nimimerkki msg kirjoitti: "Jumalankin ihminen loi omaksi kuvakseen." Joka tarkoittaa siis, että ihminen loi Jumalan kuvakseen, ei että Jumala loi ihmisen. Tuota hassua ajatuksen käännöstä on käytetty muuallakin populaarikulttuurissa, mm. Jethro Tullin Aqualung-levyllä ajatus löytyy:
"In the beginning Man created God;
and in the image of Man
created he him. "
Mutta niin, tosiaan, olen muilla foorumeilla joskus aikoja sitten näistä kinastellut ja sitten sitäkin useampia kertoja kasvotusten ihmisten kanssa, mutta näistä harvemmin kukaan on mieltään välittömästi muuttanut. Tuskinpa sitä kukaan odottaakaan. Uskosta luopuminen ja uskoontulo ovat lopulta aika henkilökohtaisesta vakaumuksesta, so. tunteesta tai sitten rationalisoinnista, riippuvia juttuja, ja niihin tarvitaan aikaa, jos jotain muutosta suuntaan tai toiseen tulee.
Ongelma on siinä, että tätä keskustelua ei kukaan tule koskaan voittamaan. Ellei nyt väkivaltaa oteta peliin, mutta pysytään nyt argumentatiivisella tasolla. Korkeintaan voidaan esittää todisteita
uskontoa vastaan, lähinnä uskonnon kyseistä dogmatiikkaa vastaan, mutta jumal-olento on aina saavuttamattomissa, kiitos viimeistään Kantin, joka muotoili asian jotakuinkin seuraavasti: usko ei ole tiedon alueella, sillä jos uskon voisi perusteella rationaalisesti ja asian voisi esittää totuusarvojen mukaisesti, se ei olisi enää uskoa - vaan tietoa.
Joten, jokainen joutuu lopulta tekemään päätelmänsä, milloin mistäkin lähteistä. Itse uskoin Jumalaan parikymppiseksi saakka, joskin hyvin maallisella tavalla (evoluutioteoriaa en ollut koskaan vastustanut jne.) - siltikin, mutta oikeastaan kaikki järkevältä vaikuttavat perustelut vaikuttivat siihen, että uskoni katosi. Kyse ei ollut Richard Dawkinsista tai Anthony Hitchensistä, aika ärsyttäviltä hepuilta vaikuttivat ja vaikuttavat edelleen, vaan epäsuorien ajatuskyhäelmien kautta päädyin tälle kannalle. Uskonto toi toki jonkinlaista turvaa pelottavan maailman äärellä, mutta vaikka mielelläni olisin tuota turvaa toivonut, en voinut valehdella itselleni. Oli ilmiselvää, että Jumalaa ei ole olemassa. Jos joku totesi minulle, että ehkä en uskonut tarpeeksi, suoraan sanoen haistatin vitut. Mitä olisi tarvinnut tehdä, että Jumala olisi puhutellut minua? Puhua kielillä ja seota totaalisesti? Käydä pohjalla? Ei, minä uskoin, mitään ei tapahtunut - toki, mitään en odottanutkaan tapahtuvan (koska "epäilevä Tuomas"). Mutta mikähän oli tuohon järkevämpi vastaus kuin se, että Jumala ei puhutellut, koska Jumalaa ei ollut olemassa? Vaikka niin olisin halunnutkin.
Suurin osa uskonnoista on muovannut dogmatiikkansa siihen vaiheeseen, että sitä vastaan on vaikea enää taistella rationaalisin argumentein, kun kyseessä on usko ja nimenomaan usko. "Herran tiet ovat tuntemattomat" on tästä se kuuluisin esimerkki meille länsimaalaisille "kristityille" ja kristityille. Mitä tuolla ei voisi enää perustella? Muuta kuin pilkata, jolloin uskovaisen defenssimekanismi vain vahvistuu ja pilkkaajalle todetaan "antakaa anteeksi heille, koska he eivät tiedä mitä tekevät". Ja mitä tuossa vaiheessa voi enää tehdä? Ei mitään. Jos dogmatiikka perustellaan sillä, että Jumala on olemassa eikä sitä voi ymmärtää, ja sitten jos joku ei ymmärrä sitä mitä ei voisi kuitenkaan ymmärtää, hänelle pitää antaa anteeksi. MITÄ VITTUA?
Lopuksi. Henkilökohtaisesti uskonto on minulle nykyään varsin triviaali seikka, jonkinlainen sivujuonne ihmisten ajatteluun, ja minusta on nykyisin lähes käsittämätöntä kuvitella, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaa uskontonsa harjoittamiseen. Ja toisaalta on käsittämätöntä, kuinka vähän aikaa taas toinen osa (osia on useampia) käyttää kyseisen ajatuksen pohtimiseen. Tai kumpaankin yhdessä.