Uskotko Jumalaan?

[Knower]

Toinen mitä se tekee mulle on, että se ohjaa käyttäytymistäni. Rohkenen jopa sanoa, että olen uskon myötä parempi ihminen muille; ymmärtäväisempi ja auttavaisempi. Ei se silti tee musta mitenkään parempaa ihmistä kuin niistä, jotka eivät usko. Mutta se tekee musta paremman ihmisen kuin mitä olisin ilman sitä. Se todellakin tasapainottaa.

Minä heitän näin sinua tuntematta röyhkeän väitteen ja väitän, että mikäli olet ymmärtäväinen ja auttavainen ihminen, se johtuu enemmän sinun vanhemmistasi ja ympäristöstä jossa olet kasvanut. En usko, että olet ymmärtäväinen ja auttavainen sen takia, että Raamattu tai Jeesus sanoo niin. Olet ymmärtäväinen ja auttavainen, koska se on ns. right thing to do (kuten mun kaverit USAssa sanoo). Jos olet ymmärtäväinen ja auttavainen Raamatun tai Jeesuksen takia, sitten olet väärin ymmärtäväinen ja auttavainen;)

Pointtina edelleen se, että tuollainen hyvä käytös yhteisöään kohtaan on ihan ilman uskontojakin (ja muillakin eläimillä) yhteisön menestymisen kannalta tärkeä juttu.

 

[mjr]

Toki uskontoa tulee arvioida sen perusteella, ovatko sen välittämät moraalikäsitykset toimivia ja onnistuneita ihmisen ja ihmisten yhteisöjen kannalta - eli siis yksinkertaisesti: onko uskonto hyvä juttu vai ei? Siis vähän kuten Fordélkin tuossa ilmeisesti uskovana ihmisenä hahmotteli. Perimmäinen totuus tarinan taustalla sinänsä on toissijainen, joskin kieltämättä jossakin mielessä merkittävä (ja minusta tietenkin kattavasti jo selvitetty), asia. Mutta kärjistetysti voinee sanoa, että se, mikä määritellään fanaattisuudeksi, ei yleensä toimi - ainakaan fanaatikkoja ei usein pidetä tasapainoisina, ja monesti konsensus on sitä mieltä, että fanaatikot rikkovat yhteisön jaettua moraalia jollakin tavalla.

Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että ei ole täysin toissijainen kysymys siitä, ovatko nämä asiat verifioitu tai ovatko ne verifioitavissa. Vaikuttaa siltä, että uskoon tosiaan yleensä liittyy hyvinkin vakaa käsitys empiirisen maailman luonteesta (eli esimerkiksi että siihen sisältyy jumalolento tai jumalolentoja) ja kun tämä todellisuus on jaettu toisin ajattelevien kanssa niin joutuu pakosta keskusteluun ja debattiin siitä, ovatko nämä uskomukset yhtäpitäviä esimerkiksi tieteen havaintojen kanssa - eli järjen ja empiirisen todistusaineiston kanssa. On toki mahdollista tietysti olla kristitty uskomatta siihen, että evoluutioteoria on fiktiota ja pelkkä uskonasia, mutta kovin monen kristityn kohdalla näin ei ole. Eli ei usein tule vastaan perustelua siitä, että uskon koska se tekee onnelliseksi, mutta en ota kantaa siihen ovatko uskomukseni sinänsä mitenkään tosia.

Sinänsä tietysti on totta, että uskonto monesti on jonkinlainen onnellisuuspilleri. On olemassa tutkimuksiakin, jotka tukevat tätä käsitystä. Onhan se ymmärrettävää - itse tiedän maailmasta sen, että siinä tapahtuu täysin satunnaisia onnettomuuksia ja on pitkälti vain hyvästä tuurista kiinni osuvatko vaikka hyvin läheiset ihmiset rattijuopon tai syövän kohdalle. Nyt olen taipuvainen ajattelemaan järjen ja käsillä olevan todistusaineiston varassa, ettei ole mitään muuta kuin mitä meillä täällä maailmassa on eli esimerkiksi läheisten menetykset ovat minusta erittäin todennäköisesti peruuttamattomia. Tämä on totta puhuen vähän lohduton näkemys - ja varmasti olisi onnellisempi olo, jos voisin täysin sydämin uskoa, että itseäni ja läheisiäni odottaa ikuinen elämä taivaallisessa paratiisissa (kuten kristinuskoa monet - aika vulgaaristi itse asiassa - tulkitsevat).

Minusta kuitenkin tälläisen onnellisuusvaikutuksen toteaminen ei voi olla mikään ainoa merkityksellinen kriteeri uskonnolle. Voi olla että todellisuuspakoinen toiveajattelu tekee meistä onnellisempia, mutta tarkoittaako tämä siis mielestäsi sitä, että todellisuuspakoinen toiveajattelu on hyvä asia ja että sitä pitäisi maailmassa siksi olla ehkä peräti enemmän? Tai että on eettisesti ja moraalisesti oikein paeta maailman lohduttomuutta todellisuuspakoiseen toiveajatteluun? Aika pitkälle vietyä pragmaattisuutta, jos näin on. Tällä en tarkoita sitä, että kaikki uskonnollisuus olisi minusta todellisuuspakoista toiveajattelua, mutta uskon kyllä että huomattava osa uskonnon suuresta suosiosta perustuu tälle, ettei maailmaa ilman lohdullisia uskomuksia pysty aivan helposti kohtaamaan.

 

[Ted Raikas]

Minä heitän näin sinua tuntematta röyhkeän väitteen ja väitän, että mikäli olet ymmärtäväinen ja auttavainen ihminen, se johtuu enemmän sinun vanhemmistasi ja ympäristöstä jossa olet kasvanut.

Ei se kyllä ihan suoraan mene noinkaan. Ihminen voi olla hyvinkin rikkinäisestä kodista, missä vanhemmat eivät ole rakastavia, ovat ongelmaisia, väkivaltaisia, päihdeongelmaisia. Myös itse asuinympäristö voi olla negatiivinen ja uhkaava. Silti, tai ehkä juuri siksi, ihmisestä voi kasvaa vahva ja myötätuntoinen ja auttamisenhaluinen, joka haluaa olla jotain ihan muuta mitä ympäristönsä on. Toki on niitäkin tapauksia, jotka valuvat samaan kuin ympäristönsä. Päinvastaisesti rakastavasta perheestä voi kehittyä todella itsekeskeinen ja pahanilkinen ihminen.

Tässä kohtaa astuu kuvaan mielestäni ihmisen sisäsyntyinen tunne siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Sitä voidaan tietysti opettaakin ja hyvä näin, mutta oman kokemukseni ja tuntemuksieni mukaan se on myös jollain tapaa synnynnäistä ja koska itse uskon eräänl. sielunvaellukseen, olen taipuvainen mieltämään, että se minkä suunnan ihminen elämässään kykenee ottamaan johtuu paljolti niistä kokemuksista ja havainnoista, mitä on edellisten elämien aikana kertynyt. Ne löytyy "perimänä" sisimmästä jos vaan osaa kuunnella. Jotkut osaa sen luonnostaan ehkä paremmin, jotkut vähemmän paremmin. Se ei itsessään tee kenestäkään kuitenkaan parempaa, koska uskon, että yksi ihmiselämä riittää siihen, että oppii rakastamaan ja välittämään toisista olennoista. Kaikki pystyvät oivaltamaan. Tavalla tai toisella.

Pointtina edelleen se, että tuollainen hyvä käytös yhteisöään kohtaan on ihan ilman uskontojakin (ja muillakin eläimillä) yhteisön menestymisen kannalta tärkeä juttu.

Takuulla se on ilman uskoa ja uskontoakin, sitä en kiistä. Sen takia en täsmennä itse sitä, että olisi olemassa jotain oikeaa tai väärää uskoa, tai myöskään väärin se jos ei usko. Kyse on siitä mitä ihmisenä edustaa, miten kohtelee läheisiään ja mitä on valmis tekemään, että kaikilla olisi parempi olla.

Valitettavasti ihan uskonnosta tai niistä riippumatta sellaista yleistä hyvää ei monessa paikkaa näe, osin se on varmaan utopiaakin odottaa moista.

Mielestäni Fordélilta hieno kirjoitus ja luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoitti. Ei poikkea kauhean paljon siitä, miten itse koen. =)

 

[Solomon]

Minusta kuitenkin tälläisen onnellisuusvaikutuksen toteaminen ei voi olla mikään ainoa merkityksellinen kriteeri uskonnolle. Voi olla että todellisuuspakoinen toiveajattelu tekee meistä onnellisempia, mutta tarkoittaako tämä siis mielestäsi sitä, että todellisuuspakoinen toiveajattelu on hyvä asia ja että sitä pitäisi maailmassa siksi olla ehkä peräti enemmän? Tai että on eettisesti ja moraalisesti oikein paeta maailman lohduttomuutta todellisuuspakoiseen toiveajatteluun? Aika pitkälle vietyä pragmaattisuutta, jos näin on.

Jos tarkoitat todellisuuspakoisella toiveajattelulla neitsyeitä tai jotakin muuta tulevaa kivaa taivaassa tai paratiisissa, niin täytyy sanoa, etten minä tuota nyt niinkään ajatellut, vaikka relevantti ja pohdittu kysymys kyllä tuokin, ei siinä mitään. Tarkoitin kristinuskon myyttinsä ohella levittämiä moraalikäsityksiä, niiden vaikutusta ihmisiin ja yhteisöön. Kuten sanoin, nämä (siinä muodossa missä milloinkin, en nyt edes yritä eritellä) eivät tietenkään ole uskonnosta riippuvaisia eli tavoittamattomissa ilman uskontoa, mutta toisaalta ei uskonnon merkitystä myös osin positiivisen moraalin välittäjänä ja vahventajana voine täysin kieltääkään. Toisilla tietenkin on vahva käsitys siitä, onko uskonnosta ollut historiassa ihmisille hyötyä vai haittaa, itselleni tuo kysymys näyttää niin valtavalta ongelmakimpulta, ettei siihen oikein henno yrittää lonkalta vastata. Toki tärkeimpiin ja isoimpiin kysymyksiin juurikin on velvollisuus hakea vastausta, mutta tällaista asiaa haluan pohtia huolella, ennen kuin uskallan sanoa mitään raflaavaa.

Olen kyllä taipuvainen arvioimaan uskontoja ja uskoa ylipäänsä isosta perspektiivistä ja kieltämättä pragmaattisestikin yhteisön tasolla. Toki sitä helpommin nyt, kun vaikuttaa siltä, että yhteisö kuitenkin sallii minun ajatukseni, eikä ole varsinaisesti tuputtamassa jotakin joulupukkia - minullahan tietenkin on omat käsitykseni, eikä minua helpolla saa uskomaan Jumalaan, vaikka voisinkin kuvitella itseni onnellisemmaksi uskovaisena ja joskus tarinan mukaisesti huomaan vaikeilla hetkillä opitusti kädet ristissä rukoilevani omaa jumalaani, joka tosin hyvinkin varhaisessa vaiheessa erkani mielessäni kristinuskon Jumalasta. Tässä yhteydessä pakko muuten sanoa, että olisihan se kiva aina kyetä muutekin täydelliseen rehellisyyteen itselle, mutta itsensä kannattelemiseksi tuollainen ei vain ole aina niin helppoa, tässä mielessä "valheellinen" ja "tarkoitushakuinen" usko jumalaan ei olisi varmaankaan sen hmm.. suurempi synti, kuin joku muu tarkoitushakuinen uskoni sielun peilin edessä.

 

[mjr]

Jos tarkoitat todellisuuspakoisella toiveajattelulla neitsyeitä tai jotakin muuta tulevaa kivaa taivaassa tai paratiisissa, niin täytyy sanoa, etten minä tuota nyt niinkään ajatellut, vaikka relevantti ja pohdittu kysymys kyllä tuokin, ei siinä mitään. Tarkoitin kristinuskon myyttinsä ohella levittämiä moraalikäsityksiä, niiden vaikutusta ihmisiin ja yhteisöön. Kuten sanoin, nämä (siinä muodossa missä milloinkin, en nyt edes yritä eritellä) eivät tietenkään ole uskonnosta riippuvaisia eli tavoittamattomissa ilman uskontoa, mutta toisaalta ei uskonnon merkitystä myös osin positiivisen moraalin välittäjänä ja vahventajana voine täysin kieltääkään.

Joo, näköjään kirjoitin sujuvasti aiheen sivusta (kyllähän tuota onnellisuus-argumenttiakin paljon näkee). Mutta periaatteessa tässäkin on kysymys pragmaattisesta lähtökohdasta eli riippumatta uskonnon totuudellisuudesta (tai jopa moraalisuudesta) sillä on ollut käytännön tasolla positiivisia vaikutuksia suurten ihmisjoukkojen käytökseen. Tähän voi kuitenkin todeta, että on sillä kuitenkin ollut myöskin runsaita negatiivisia vaikutuksia. Eli edes pragmaattiselta kannalta ei kysymys ole aivan itsestäänselvä. Toki näen itsekin uskonnot yrityksenä pyrkiä saamaan aikaan parempi ja oikeudenmukaisempi tämänpuoleinen ja moraalikäskyjä on pystytty perustelemaan tuonpuoleisilla palkinnoilla ja rangaistuksilla. Moraaliseen käytökseen pääsee kuitenkin monia teitä, myös maallisia, ja sinänsä ehkä on arvokkaampaa toimia oikein ilman - todennäköisesti kuviteltuja - yliluonnollisia uhkauksia tai palkintoja. Myönnän kyllä että minusta pragmaattisuus ei yksinkertaisesti ole vakuuttava argumentti. Uskonto on vaikuttavammillaan olennaista puhetta ihmisen maailmassaolosta ja sen reunaehdoista, mutta suurille massoille se useimmiten lienee lähinnä oopiumia, onnellisuus- ja turvallisuuspilleri karussa maailmassa. Ehkä olisi parempi, käytännönkin kannalta, ihmiskunnalle opetella tulemaan toimeen ilman illuusioita.

 

[Fordél]

Ensinnäkin kiitos Ted Raikkaalle hyvästä kirjoituksesta. Siinä oli paljon hyviä asioita, mutta vastataas vielä itsekin tähän heittoon...

Minä heitän näin sinua tuntematta röyhkeän väitteen ja väitän, että mikäli olet ymmärtäväinen ja auttavainen ihminen, se johtuu enemmän sinun vanhemmistasi ja ympäristöstä jossa olet kasvanut. En usko, että olet ymmärtäväinen ja auttavainen sen takia, että Raamattu tai Jeesus sanoo niin. Olet ymmärtäväinen ja auttavainen, koska se on ns. right thing to do (kuten mun kaverit USAssa sanoo). Jos olet ymmärtäväinen ja auttavainen Raamatun tai Jeesuksen takia, sitten olet väärin ymmärtäväinen ja auttavainen;)

Pointtina edelleen se, että tuollainen hyvä käytös yhteisöään kohtaan on ihan ilman uskontojakin (ja muillakin eläimillä) yhteisön menestymisen kannalta tärkeä juttu.

Tottakai hyvää käytöstä (ymmärtämistä, auttavaisuutta yms) yhteisöä kohtaan on olemassa ilman uskontoakin. Ja se on ihan yhtä hyvää vaikka taustalla ei olisi uskoa. Omalta kohdaltanikin olen saanut paljon hyvän käytöksen oppeja ympäristöstäni sekä varsinkin vanhemmiltani ja kiitos siitä heille. Mielestäni kuitenkin niiden vaikutus korostuu nuoremmalla iällä ja omalla kohdallani nyt aikuisena olen ammentanut asioita muualta ja sen uuden pohjan on luonut uudestaan usko. Jokainen hakee rakentaa sitä pohjaa tavallaa ja toiselle riittävät ne eväät mitä on kotona ja ympäristöltä saatu, toiset hakevat vielä jotain muuta lisäksi; hyvin yksilöllistä siis.

Et siis ehkä ihan käsittänyt mitä tuolla edellisellä viestillä hain takaa. Nimittäin sitä kiinnityskohtaa, jonka usko tuo, ei kasvatus valitettavasti pysty minulle samalla tasolla tarjoamaan. Tottakai vanhemmiltakin olen saanut paljon eväitä, joiden avulla pysyn tasapainossa, mutta kyllä se usko on nykyään tärkein. Ja kun olen tasapainossa, olen myös parempi ihminen läheisilleni.

 

[TQoFE]

Miksi lapset pitäisi opettaa kristityiksi? Eikö niitä voi opettaa vain fiksuiksi ja tasapainoisiksi kunnon kansalaisiksi?

Ja millä oikeudella vanhemmat saavat liittää mukulansa kirkkoon silloin, kun he eivät vielä itse kykene edes ilmaisemaan, tahtovatko sitä vaiko eivät? Eikös perustuslaistakin löydy joku kohta, jonka mukaan ketään ei saa pakottaa liittymään ja/tai kuulumaan mihinkään yhteisöön vastoin tahtoaan?

 

[Yläpesä]

Eikös perustuslaistakin löydy joku kohta, jonka mukaan ketään ei saa pakottaa liittymään ja/tai kuulumaan mihinkään yhteisöön vastoin tahtoaan?

Jokaisen suomalaisen pitää kuulua johonkin kuntaan sekä valtioon. Muistaakseni myös yliopisto-opiskelijoiden on pakko kuulua ylioppilaskuntaan.

 

[TQoFE]

Jokaisen suomalaisen pitää kuulua johonkin kuntaan sekä valtioon. Muistaakseni myös yliopisto-opiskelijoiden on pakko kuulua ylioppilaskuntaan.

Sorry, käytin virheellisesti sanaa yhteisö, kun piti käyttää sanaa yhdistys.

Perustuslaki 13 §:Jokaisella on yhdistymisvapaus. Yhdistymisvapauteen sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan.

Ihmettelen, miten kirkko eroaa yhdistyksistä ja mikä suo sille tämänkaltaisen erivapauden.

 

[Dissonanssi]

Enpä sinäänsä yllättynyt, että keskustelu pyörii lähinnä Kristinuskon Jumalan, ja instituution, jota myös kirkoksi kutsutaan, ympärillä.

Ensinnäkin täytyy sanoa oma katsomukseni tähän väliin ja todeta olevani agnostikko. Varsinaisesti kristinuskoon en ole koskaan nojautunut missään mielessä, koskaan. Asiaan on varmasti vaikuttanut se, että olen kasvanut ympäristössä, jossa uskonnolla ei ole ollut oikeastaan mitään virkaa.

Joskus pidin itseäni aika pitkään ateistina periaatteella "Kristinusko on puppua, olen ateisti". Täytyy myöntää, että se oli aika hätäsesti tehty johtopäätös. Hiukan paremmin mietittyäni metafyysisiä ulottuvuuksia, ja myöskin lukemalla länsimaista filosofiaa metafysiikan osalta, tuli huomattua, että jumalan olemassaolon kieltäminen perustellusti on yhtä mahdotonta kuin sen todistaminenkin. Hyvin moni tunnetuimmistakin filosofeista perustavat näkemyksensäkin viime kädessä ehtoon jumalan olemassaolosta, oikeastaan vain sen takia, koska se on metafyysisessä ajatuslabyrintissä melkeinpä välttämätöntä.

Haluan kuitenkin ottaa kantaa myös tähän keskusteluun täällä koskien Kristinuskoa ja kirkkoa.

Ensinnäkin, kun lähdetään keskustelemaan uskonasioista tms. Niin lähtökohta "kaikkia uskontoja täytyy kunnioittaa" on täysin kestämätön. Yleensä tällä oletuksella jo torjutaan tuleva kritiikki tai ainakin hankaloitetaan sen esittämistä. Ylipäänsä kunnioitus itsessään täytyy ansaita, eikä siksi sen vaatiminen perusteetta ole hirveän mielekästä. Ei tämä kuitenkaan tarkoita, että keskustelun täytyisi olla jotenkin asiatonta.

Oma näkemykseni on, että kristinuskon elinehto on Jumalan olemassaolo. Tätä kuitenkaan ei pystytä mitenkään todistamaan. Raamattu ei kestä kriittistä tarkastelua tämän osalta, jos sitä ajatellaan "Jumalan sanana". Kirja sisältää ristiriitaisuuksia ja on muutenkin ihmisten kirjoittama, huolimatta näiden henkilöiden ollessa "pyhän hengen alaisuudessa". Mutta kuitenkin viime kädessä kysehän on vain uskosta, kuten täälläkin on todettu. Tämä kanta huomioiden voin itse väittää uskovani vaaleanpunaiseen lohikäärmeeseen. Tuskin voidaan sanoa hirveäksi kohtuuttomuudeksi, jos minua pyydetään perustelemaan kantani. No perustelinpa sen miten vain tahansa niin kysehän on kuitenkin vain uskosta, minun henkilökohtaisesta uskostani.

Varsinainen ongelma piilee siinä, että asiaan ei varmasti enään suhtauduta samalla tavalla, jos perustaisin jonkun instituution, joka perustaa toimintansa jonkin vaaleanpunaisen lohikäärmen ympärille kiedotun dogmin ympärille. Tällöin ei riitä perusteluksi enään "se on vain uskoa". Instituutio, varsinkin dogmaattinen sellainen, on aina arveluttavalla pohjalla silloin, kun se on tekemisissä lasten kanssa. Tämä huomioiden en pidä täysin aiheettomina väitteitä "aivopesusta", joskin hiukan liioiteltuina.

Kirkon toiminta instituutiona ylipäänsä on kyllä lähinnä huvittavaa. On vain jännää nähdä kuinkakohan monta eri seurakuntaa on muodustunut muutama vuosikymmen eteenpäin. Siinä se Kirkon heikkous piileekin. Ilman dogmaattisuutta koko oppijärjestelmä kaatuu omaan merkityksettömyyteensä, mutta dogmaattisuudella toimiva järjestelmä, jonka dogmit ovat tuhat vuotta vanhoja, on yksinkertaisesti tullut tiensä päähän.

Täytyy vielä palata hiukan noihin "uskon asia", "uskontoja täytyy kunnioittaa",
sekä "vaaleanpunaiseen lohikäärmeeseen" ja jankata. Uskontoni siis on vaaleanpunainen lohikäärme. Se on uskon asia. Sitä täytyy kunnioittaa. Voidaanko kuitenkin perustellusti kysyä, että olenko aivan tyhmä, koska uskon tuollaiseen dogmiin? Mielestäni voidaan. Muutetaan sanat "vaaleanpunainen lohikäärme" sanaksi "Kristinusko". Täytyykö lausetta muuttaa muuten?

Täällä on myös sanottu, että kristinusko antaa hyvät moraalisäännöt. Se on totta, että pääosin kristinuskossa on minuakin miellyttävät moraalikoodistot. Ei täysin, mutta pääosin. Tarvitseeko ihminen kristinuskoa itsessään kuitenkaan siihen, että elää hyvän elämän, niin itsensä kuin lähimmäistensä kannalta? Tai siihen, että kasvattaa lapsestansa hyvillä arvoilla elävän ihmisen? Tuskin. Ei tarvitse kuin kirjoittaa googleen hakusanat "Immanuel Kant" ja " Kategorinen imperatiivi", niin moraaliohjenuora on siinä. Ei siinä mielestäni kuitenkaan ole sinäänsä mitään pahaa elää dogmin alla ja kasvattaa lapsensa dogmiin. Itse kuitenkin pidän parempana vaihtoehtona elää ilman mitään dogmeja ja varsinkaan olla alistamatta lasta sellaisille.

Varmaan kävikin jo selväksi, että mielestäni dogmin alla eläminen on puhtaasti typerää Ei välttämättä väärin, mutta typerää.

 

[Fordél]

Itse kuitenkin pidän parempana vaihtoehtona elää ilman mitään dogmeja ja varsinkaan olla alistamatta lasta sellaisille.

Varmaan kävikin jo selväksi, että mielestäni dogmin alla eläminen on puhtaasti typerää Ei välttämättä väärin, mutta typerää.

Paljon hienoa tekstiä ja hyvää ajatusta, mutta ne perusteet puuttuvat. Eli miksi on parempi elää ilman dogmia? Heitosi, että dogmin alla eläminen on puhtaasti typerää, on ilman perusteluja yhtä tyhjän kanssa. Täällä on jo kirjoitettu mitä usko tuo ihmiselle, joten olisi kiva kuulla toisenkin puolen perusteita.

 

[Dissonanssi]

Paljon hienoa tekstiä ja hyvää ajatusta, mutta ne perusteet puuttuvat. Eli miksi on parempi elää ilman dogmia? Heitosi, että dogmin alla eläminen on puhtaasti typerää, on ilman perusteluja yhtä tyhjän kanssa. Täällä on jo kirjoitettu mitä usko tuo ihmiselle, joten olisi kiva kuulla toisenkin puolen perusteita.

Varsin hyvä kysymys. Vastauksen antaminen on todella mutkikasta, mutta koitan yrittää.

Viime kädessähän kyse on varsin yksnkertaisesta kysymyksestä. Mikä on elämän tarkoitus? Jokainen varmasti käsittää kysymyksen ongelmallisuuden. Joillekin se on elää Kristittyä elämää ja päästä taivaaseen. Joillekkin kultaisen keskitien etsimistä ja yrittämistä kokea "valaistuminen". Joillekin pääseminen Nirvanaan. Itse en näe uskonnon tarjoamista vaihtoehdoista juuri ainuttakaan hirveän miellyttävänä. Ne perustuvat pääosin dogmeihin ja sanalla sanoen "uskoon". Itse (ainakin kuvittelen) olevani sen verran rationaalinen ihminen, että vaadin pitävempiä perusteluja sille minkä takia, jonkun dogmin mukaan pitäisi elää. Myöskin historiaa seuraamalla huomaa kuinka uskonnotkin ovat lähinnä monen muun asian ohella kumulatiivisia. Toisin sanoen ne ovat kehittyneet yhdessä kulttuurin ja sivilisaatioiden kanssa. Ihmisten luomuksia siis. Kristinuskokin on pääosin rakennettu aikaisemmille perustoille, toki lisäämällä omia mausteita sekaan. Perusteesit ovat aina samat ja ne kulminoituvat kysymykseen elämäntarkoituksesta. Vaihtoehtoja on monia, kuten uskontojen kirjo sen näyttää. Muutenkin uskonnoissa minua hämää päämäärähakuisuus. Tällä tarkoitan sitä, että elämä nähdään vain (ainakin osin) välttämättömyytenä ja elämän todellinen tarkoitus on vasta tuonpuoleisessa.

Oma vastaukseni elämän tarkoitukseen on olla onnellinen. Vastoin uskontoja näen, että elämää eletään itse elämän takia, ei tuonpuoleisen. Tämä johtopäätös on tietenkin edellyttänyt sitä, että olen luopunut uskosta tuonpuoleiseen. Olen asian kanssa nykyään täydellisen sinut, mutta joskus nuorempana ajatus totta puhuen pelotti. Miten sitten elää onnellisesti? Se on hyvin subjektiivinen asia. Voitaisiin sanoa, että olemalla hyvä ihminen. Mitä sitten tarkoittaa olla hyvä ihminen? Mielestäni elää arvojensa mukaisesti tai ainakin pyrkiä elämään niiden mukaan ja kasvaa ihmisenä kohti niitä. Arvotkin ovat tietenkin viime kädessä myöskin subjektiivinen asia, kuten on myös onnellisuuskin. Mitään universaaleja arvoja tai moraalia ei ole.

Tällainen lähtökohta edellyttää suurimmassa määrin vapautta. Vapautta määritellä arvonsa ja moraalinsa. Herää kuitenkin nopeasti kysymys, että kuinka paljon syntyisi lähes nihilistisellä arvopohjalla olevia ihmisiä, jotka syyllistyisivät massamurhiin yms. riistoihin. Vapauden mukana kuitenkin tulee myös vastuu. Vastuu itsestä, muista kuin myös tulevasta sukupolvestakin. Voimme uskontoja tarkastelemalla huomata, että niissä on samoja hyveoppeja. Kuten lähimmäisenrakkaus jne. Huomioiden ihmisen sosiaalinen ja yhteisöllinen luonne olentona olen varma, että nämä "hyveet" ovat evolutiivisia piirteitä ja sitä kautta edesauttavat lajin selviytymistä. Yhteisö, jossa on paljon "hyveellisiä" yksilöitä, tulee todennäköisemmin selviytymään paremmin kuin yhteisö, jossa niitä ei ole.

Vielä palatakseni tuohon "onnellisuuteen". En tarkoita, etteikö dogmaattisesti elämällä voisi saavuttaa tuota onnellisuutta. On paljon mahdollista, että dogmaattisesti elävä ihminen on elämässää paljon onnellisempi ihminen kuin ihminen ilman dogmia.

Pyrin kuitenkin tämänkin asian sisällyttämään historialliseen kontekstiin. Dogmit kaikkineensa ovat minusta hyvin vahingollisia. Koska ne perustuvat oppeihin ja "totuuksiin". Ja niihin lähes aina kuuluu yhteisöllinen piirre. Se sitten konkretisoituu instituuttina. Dogmaattista yhteisöä ei ole mahdollista hallita kuin totalitaristisilla keinoilla, sen on historia osoittanut. On maku asia onko tämä instituutio ollut valtio vai jokin järjestö, kuten kirkko. Ristiretket, Kommunismin uhrit Neuvostoliitossa, Natsisaksa.. You got the point?

Dogmit myös rajoittavat yksilön kehitystä, mikä tietenkin rajoittaa yhteisön kehittymistä. Lähes kaikki totalitaariset yhteisöt ovat olleet kovassa taantumassa tai vähintäänkin hidastaneet kehitystä. Kehityksellä en tarkoita tieteellistä ja teknologista kehitystä pelkästään, vaan myöskin hengen tasolla. Kehitystä kohti "parempaa ihmistä". Tällä en todellakaan tarkoita mitään natsimeininkiä tai eugeniikkaa, vaikka moni varmasti niin nimimerkistäni voisi kuvitellakkin. :) Lähinnä tarkoitan yksilön kehitystä kohti Kierkegaardin vertauskuvaa "Uskon ritariin" tai Nietzschen "Yli-ihmiseen" eli "übermenschiin". (On pakko tähän väliin mainita, että Nietzchen "yli-ihmisellä" ei ole mitään tekemistä natsismin kanssa, vaikka niin yleensä virheellisesti luullaan. Sellaiset väitteet ovat perusteeton loukkaus kyseistä filosofia kohtaan.).

Kehittyminen taas vaatii vapautta, minkä mukana tulee vastuu. Ainoastaan vastuullinen ihminen minun mielestäni pystyy kehittymään henkisesti. Ihminen, joka pystyy kantamaan vastuunsa itsestään, pystyy myös, ajan kanssa, kantamaan vastuuta. Toisin sanoen vapaus rohkaisee, tai ilkeemmin sanottuna ajaa, ottamaan vastuuta, mikä taas kehittää yksilöä. Kehittyminen vaatii myös kritiikkiä, mikään ei ole täydellinen. Dogmit suoraan sanoen estävät kritiikin antamisen. Voidaan siis sanoa kärjistetysti, että dogmit kieltävät kritiikin kuin myös helpottavat vastuun siirtämistä muualle yksilön osalta. Jos kohdataan ongelmia syytetään muita (Jumala, valtio, yhteiskunta, "vääräuskoiset") --> kierretään vastuuta. Pyörä on valmis. Dogmit eivät siedä itsekritiikkiä luonteensa takia. Dogmeissa myös siirretään vastuuta. Teot perustellaan dogmaattisesti, asiat otetaan suorina "Totuuksina", mikä ei kehitä kriittistä ajattelua. Ne ovat siis viime kädessä totalitaarisia, toistaen.

Voidaan myös kysyä, että mihin kehitystä tarvitaan? Mielestäni sitä tarvitaan siihen, että on onnellinen. Puhun toki vain omasta puolestani, mutta itse pyrin kehittämään itseäni kohti niitä asioita joita näen merkittäviksi. Joku muu voi tykätä maata sängyssä 24/h, se on ihan ok minulle. Uskon kuitenkin, että nykyaikana mahdollisuudet onnelliseen elämään on paremmat kuin 1000 vuotta sitten länsimaissa. Lähinnä kehityksen ansioista.

Dogmeissa kaikki ajetaan tietyllä tapaa samaan muottiin, yksilö on yhteisöä tai jotain "päämäärää" varten. Minulle yhteisö on yksilöä varten. Jokainen kuitenkin luo oman merkityksensä elämälleen, jotta jokainen siihen pystyy, tarvitaan siihen vapautta.

Voidaan tiivistää siis, että dogmit luovat tarkoituksen elämälle (elää valtioo, ideologiaa tai uskontoa varten). Vaikka yksilö luo mielestäni itse tarkoituksensa sille, kaikki ei ole samanlaisia. Dogmit myös rajoittavat vapautta ja ihmistä. Ihminen ei pysty toimimaan kuten haluaa. (Tällä en tarkoita kuitenkaan mitään mielivaltaista toimimista.) Historiaa tarkastelemalla asiat pystyy hyvin havaitsemaan ja dogmin alla eläneet yhteisöt eivät ole hirveän onnistuneita.

Tekstistä tuli varmasti erittäin sekava, mutta vastauksen antaminen selkeämmin vaatisi enemmän aikaa ja vastauksen huolellisempaa valmistelua.

 

[Fordél]

Ensinnäkin kiitos Wiking kattavasta vastauksesta. Ymmärrän hyvin omat näkökantasi enkä osaa oikein sanoa mitään sen ihmeempää "vastaan". Eikä sille ole tarvettakaan. Itse vain en ajattele samalla tavalla, mutta ymmärrän kyllä perusteesi näkökannallesi.

Oma vastaukseni elämän tarkoitukseen on olla onnellinen.

Tähän koskien tuossa em. H-P Björkmanin radio-ohjelmassa Miten minusta tuli minä, Björkman kertoi kyllä mielenkiintoisen näkemyksensä onnesta. Hänen mukaansa elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen, sillä onnea ei voi saavuttaa vaan se karkaa aina. Onni on hyvin abstrakti käsite. Jo pelkän yhden päivän aikana ihminen kokee niin paljon eri tuntemuksia, että onnikin on vain hetkellistä. Eli miksi haluaisi olla onnellinen, koska elämässä on paljon muutakin? Hyvin mielenkiintoinen ajatus, varsinkin kun sen on sanonut ortodoksisessa uskossa elävä Björkman. Itsekään en vielä tiedä miten tuohon suhtaudun ja tässä pitää vähän sulatella asiaa. Kuitenkin hyvin kiehtova ajatus ja tavallaan hyvin "lohdullinen" sekä vapauttava.

Dogmit myös rajoittavat yksilön kehitystä, mikä tietenkin rajoittaa yhteisön kehittymistä. Lähes kaikki totalitaariset yhteisöt ovat olleet kovassa taantumassa tai vähintäänkin hidastaneet kehitystä. Kehityksellä en tarkoita tieteellistä ja teknologista kehitystä pelkästään, vaan myöskin hengen tasolla. Kehitystä kohti "parempaa ihmistä".

Ok, kyllähän dogmit tavallaan rajoittavat yksilön kehitystä, mutta toisaalta en näe asiaa ihan näin synkkänä vaan enemmänkin mahdollisuutena päästä syvemmälle tuolla rajatulla alueella. Uskon myötä jää paljon turhaa pois, jolloin voi keskittyä ehkä olennaisempaan. Lisäksi monesti uskolla saadun tasapainon myötä yksilön kehittyminen on helpompaa. Ainakin omalla kohdallani on näin. Ilman uskoa olisin rikkonaisempi ja energiaa menisi turhaan "haahuiluun". Toki näin ei ole kaikkien kohdalla kuten varmasti esimerkiksi sinun, mutta omalla kohdallani on.

 

[Dissonanssi]

Ensinnäkin kiitos Wiking kattavasta vastauksesta. Ymmärrän hyvin omat näkökantasi enkä osaa oikein sanoa mitään sen ihmeempää "vastaan". Eikä sille ole tarvettakaan. Itse vain en ajattele samalla tavalla, mutta ymmärrän kyllä perusteesi näkökannallesi.

Olet oikeassa. Tämän kaltaiset asiat ovat sen verran monimutkaisia, että puhtaasti "vääriä" tai "oikeita" mielipiteitä tai vastauksia tuskin koskaan voidaan löytää. Eipä se kuitenkaan tarkoita, etteikö asioista olisi syytä miettiä tai niistä keskustella. Vaikea sanoa miten olen tarkallee päätynyt omaan näkemykseeni asioista. Aika pitkä prosessihan se on ollut ja tietyllä tapaa aika vaativa, koska siinä on joutunut kyseenalaistamaan ja kumoamaan monia itsestäänselvinä pitämiään käsityksiä. En voi sanoa näkemystänikään kuitenkaan lopulliseksi, mutta tällä hetkellä se tuntuu järkevimmältä ja johdonmukaisemmalta.

Tähän koskien tuossa em. H-P Björkmanin radio-ohjelmassa Miten minusta tuli minä, Björkman kertoi kyllä mielenkiintoisen näkemyksensä onnesta. Hänen mukaansa elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen, sillä onnea ei voi saavuttaa vaan se karkaa aina. Onni on hyvin abstrakti käsite. Jo pelkän yhden päivän aikana ihminen kokee niin paljon eri tuntemuksia, että onnikin on vain hetkellistä. Eli miksi haluaisi olla onnellinen, koska elämässä on paljon muutakin? Hyvin mielenkiintoinen ajatus, varsinkin kun sen on sanonut ortodoksisessa uskossa elävä Björkman. Itsekään en vielä tiedä miten tuohon suhtaudun ja tässä pitää vähän sulatella asiaa. Kuitenkin hyvin kiehtova ajatus ja tavallaan hyvin "lohdullinen" sekä vapauttava.

Tuo on kyllä aivan totta. Sana "onni" on ongelmallinen, koska se saattaa saada katsojasta riippuen monen merkityksen. Ehkä sanan voisi korvata ajatuksella "Mahdollisimman paljon positiivisia kokemuksia/tuntemuksia". On kuitenkin täysi mahdottomuus kokea koko aika positiivista, koska kaikella on vastakohtansa.. Ihminen tuskin koskaan on tyytyväinen. Tai jos on niin väliaikaisesti vain. Varsinkin lause "Eli miksi olla onnellinen, koska elämässä on muutakin" on hyvä oivallus, johon palaan myöhemmin.

Voisin ottaa tähän esimerkin Sisyfoksen myytistä. Myytissä Sisyfos tuomitaan vierittämään kiveä ylämäkeen ikuisuudeksi — kun hän pääsee vuorenhuipulle, kivi vierii takaisin alas. Tällainen olemassaolo tuntuu hyvin järjettömältä. Kuitenkin, jos miettii elämistä yleensäkkin, niin se tuntuu olevan juurkin tuota samaa. Ihminen tuntuu kehittelevän itselleen erilaisia esteitä ja tavoitteita ainoastaan paetakseen tylsyyttä. Viime kädessä voidaan sanoa, että miten aina yksi onnistuminen (Esim. opiskelussa, työelämässä jne.) Eroaa Sisyfoksen tilanteesta, jossa hän on vuoren huipulla, koska kuitenkin taas jossain kohin eteen tulee uusi este/haaste, viimeistään sen itse luo jotenkin. Tällöin kivi vierii taas alas. Kysehän on taas pohjimmiltaan elämän tarkotuksesta. Itse näen asian niin, että matka on se pääasia, ei niinkään pelkästään määränpää. Varsinkin nykyään tuntuu, myös itsekin, ihmisten orientoituvan näkevän kaiken aina määränpään kautta. Aina on jokin tietty kiintopiste tms, jonka jälkeen tulee taas uusi. Yhtäkkiä huomataankin, että "Vittu. Vuosi vierähtäny". Toisin sanoen se matka (=elämä) unohtuu sen määränpään (=tuonpuoleinen) tieltä. Suluilla havainnon asiaa lähinnä siltä kannalta, kun aikaisemmin selitin Uskontojen "vastaisuuteni" "päämärähakuisuuden" takia. Olen kyllä itse onneksi ymmärtänyt tuon asian ja osannut elää myös "hetkessä". Uskon kuitenkin, että moni tajuaa kuolinvuoteella eläneenä elämänsä läpi varsinaisesti elämättä sitä. Uskonnot sitten täyttävät tietyllä tapaa tuon raon, käsitteillänsä tuonpuoleisesta.

Tämän pohjalta haluan palata tuohon lauseeseen "Miksi olla onnellinen, kun elämässä on paljon muutakin." Juurikin se, että ymmärtää elämässä olevan hyvin paljon. Termejä "olla onnellinen" "übermensch" tavoitellessa ymmärtää, että viime kädessä ne ovat vain ideaaleja. Niitä siis ei koskaan saavuta. Minkä takia sitten edes tavoitella nitä? No sen matkan takia.

Ok, kyllähän dogmit tavallaan rajoittavat yksilön kehitystä, mutta toisaalta en näe asiaa ihan näin synkkänä vaan enemmänkin mahdollisuutena päästä syvemmälle tuolla rajatulla alueella. Uskon myötä jää paljon turhaa pois, jolloin voi keskittyä ehkä olennaisempaan. Lisäksi monesti uskolla saadun tasapainon myötä yksilön kehittyminen on helpompaa. Ainakin omalla kohdallani on näin. Ilman uskoa olisin rikkonaisempi ja energiaa menisi turhaan "haahuiluun". Toki näin ei ole kaikkien kohdalla kuten varmasti esimerkiksi sinun, mutta omalla kohdallani on.

Uskon ymmärtävän mitä tarkoitat. Hyvin yleisesti ihminen, joka ei harjoita mitään uskontoa on "hengetön". Tietyllä tapaa siis aika pinnallinen, ei tiedostava. Luo itsellensä elämään sisältöä ostamalla tavaroita ja katselemalla Big Brotheria ja Salattuja elämiä. Aika kärjistetty esimerkki, mutta valitettavasti uskon sen olevan yleisempi kuin uskonkaan. Tällaisessa tilanteessa kyse on aika pitkälti laiskuudesta, ja sitä myöten vastuuttomuudesta. Ei mietitä asioita yhtään syvällisemmin, koska se on haastavaa. Tämä aika usein näkyy sitten yhteiskunnallisena tiedostamattomuutena, jolloin saamme lukea lehdistä hälyyttäviä lukemia "politiikan kiinnostamattomuudesta" ja "äänestysaktiivisuuden laskemisesta". Asiat otetaan liian itsestäänselvinä ja ollaan mukavuudenhaluisia.

Uskon siis sinun ainakin jossain määrin tarkoittavan tuota "syvemmälle" pääsemistä siinä, että ei olla niin pinnallisia ja "turhuuksilla" juuri tuollaista joka päiväistä hömppää, jota viihteeksikin kutsutaan. Täten en siis ole suoranaisesti kriittinen Kristinuskoa kohtaan, sen institutionaalista ilmentymää kohtaan kylläkin.

Kun mainitsin dogmaattisuudessa elämisen "typeryytenä", niin tarkoitin sillä tietynlaista naiiviutta. Viime kädessä Kristinusko on yhtä oikeutettua ja perusteltu uskonto kuin mainitsemani vaaleanpunainen lohikäärme. Täten näen Kristinuskoon "hyppäämisen" vain helpoimpana keinona. Ympäristön vaikutuksesta ja historiallisesta kehityksestä johtuen se on meille "lähempi". Lähempi kuin vaaleanpunainen lohikäärme. Jos siis haluan "hypätä", johonkin uskoon niin en ainakaan vaaleanpunaisen lohikäärmeen. Mutta miksi sitten Kristinuskon? En kuitenkaan halua päästää itseäni liian helpolla "heittäytyäkseni", jollekkin dogmille, koska se olis pohjimmiltaan itsepetosta. Tämä siis minun mielipiteeni.

 

[Fordél]

Nyt tulee varmasti suht sekavaa ja epäselvää tekstiä, mutta annettakoot se anteeksi kun katsotaan kelloa...

Olet oikeassa. Tämän kaltaiset asiat ovat sen verran monimutkaisia, että puhtaasti "vääriä" tai "oikeita" mielipiteitä tai vastauksia tuskin koskaan voidaan löytää. Eipä se kuitenkaan tarkoita, etteikö asioista olisi syytä miettiä tai niistä keskustella. Vaikea sanoa miten olen tarkallee päätynyt omaan näkemykseeni asioista. Aika pitkä prosessihan se on ollut ja tietyllä tapaa aika vaativa, koska siinä on joutunut kyseenalaistamaan ja kumoamaan monia itsestäänselvinä pitämiään käsityksiä. En voi sanoa näkemystänikään kuitenkaan lopulliseksi, mutta tällä hetkellä se tuntuu järkevimmältä ja johdonmukaisemmalta.

Olisi varmasti sinunkin ollut paljon helpompaa kulkea tietä, joka on sulle "lyöty eteen" ja jossa ei olisi tarvinut kyseenalaistaa eteen tulleita asioita. Kuitenkin tuntuu siltä, että olet ajatellut paljon asioita ja sen prosessin lopputuloksena päätynyt siten nykyiseen näkökantaasi, joka sekin on vain välivaihe. Se on kunnioitettavaa ja vaikka helppoa kaikki tämä ei ole ollut niin varmasti hyvin palkitsevaa. Usko pois, itsellä on hyvin samankaltaisia kokemuksia. Eli vaikka meillä se kuljettu tie on erilainen niin kokemukset lienevät suht samanalaiset. Itsekin olen joutunut kyseenalaistamaan paljon asioita, selittelemään valintojani muille ja vielä enemmän olen joutunut jättämään kysymyksiä auki.

Tämän pohjalta haluan palata tuohon lauseeseen "Miksi olla onnellinen, kun elämässä on paljon muutakin." Juurikin se, että ymmärtää elämässä olevan hyvin paljon. Termejä "olla onnellinen" "übermensch" tavoitellessa ymmärtää, että viime kädessä ne ovat vain ideaaleja. Niitä siis ei koskaan saavuta. Minkä takia sitten edes tavoitella nitä? No sen matkan takia.

Olen kanssasi samaa mieltä ja ilmeisesti alan tässä kääntyä myös Björkmanin kantaan onnesta lisättynä tuolla matkan korostamisen tärkeydellä. Tosin itselläsi matkan korostuminen johtuu siitä, että et näe sen matkan päässä olevan mitään. Itsellä taas uskon takia siellä matkan päässä on jotain, mutta en kyllä oikeastaan kykene tällä aivokapasiteetilla edes hahmottamaan että mitä se konkreettisesti on? Jotain hyvää kuitenkin minkä takia tämä matka kannattaa tehdä. Mutta sekään ei sulje pois sitä, etteikö se matka olisi tärkeä. Sehän on aivan keskeinen.

Uskon siis sinun ainakin jossain määrin tarkoittavan tuota "syvemmälle" pääsemistä siinä, että ei olla niin pinnallisia ja "turhuuksilla" juuri tuollaista joka päiväistä hömppää, jota viihteeksikin kutsutaan. Täten en siis ole suoranaisesti kriittinen Kristinuskoa kohtaan, sen institutionaalista ilmentymää kohtaan kylläkin.

Tätä juuri tarkoitin eli pois pinnallisuudesta. Ja kristinuskon instituutioita ja sen aikaansaannoksistahan voi olla oikeastaan mitä mieltä tahansa. Kysehän on melkeimpä politikoinnista tai politiikasta. Mutta itselleni uskossa ei ole koskaan ollut kyse tästä. Minulle se on hyvin henkilökohtainen asia. Sen takia vierastankin kaikkea sitä mihin uskonto sekoitetaan mukaan kun kyse on kuitenkin mun mielestä vain pienen yksilön uskosta, joka pitää mut pinnalla ja tasapainossa. Ei tosiaan sen pienemmästä asiasta, mutta toisaalta ei myöskään sen suuremmasta.

Jos siis haluan "hypätä", johonkin uskoon niin en ainakaan vaaleanpunaisen lohikäärmeen. Mutta miksi sitten Kristinuskon? En kuitenkaan halua päästää itseäni liian helpolla "heittäytyäkseni", jollekkin dogmille, koska se olis pohjimmiltaan itsepetosta. Tämä siis minun mielipiteeni.

Veikkaukseni on, että et tule koskaan hyppäämään mihinkään uskoon. Jos joskus päädyt kuitenkin jonkin uskon tunnustamiseen, on se varmasti tuon pitkän kulkemisen tulos, ei hyppäys. Äläkä todellakaan päästä itseäsi helpolla äläkä meitä muita.

 

[Leicester]

Hyvin yleisesti ihminen, joka ei harjoita mitään uskontoa on "hengetön". Tietyllä tapaa siis aika pinnallinen, ei tiedostava. Luo itsellensä elämään sisältöä ostamalla tavaroita ja katselemalla Big Brotheria ja Salattuja elämiä. Aika kärjistetty esimerkki, mutta valitettavasti uskon sen olevan yleisempi kuin uskonkaan. Tällaisessa tilanteessa kyse on aika pitkälti laiskuudesta, ja sitä myöten vastuuttomuudesta. Ei mietitä asioita yhtään syvällisemmin, koska se on haastavaa. Tämä aika usein näkyy sitten yhteiskunnallisena tiedostamattomuutena, jolloin saamme lukea lehdistä hälyyttäviä lukemia "politiikan kiinnostamattomuudesta" ja "äänestysaktiivisuuden laskemisesta". Asiat otetaan liian itsestäänselvinä ja ollaan mukavuudenhaluisia.

Sama asia tuli mieleeni, kun joku puhui aikaisemmin tässä ketjussa siitä, miten uskonto on aivopesua. Todellisuus kuitenkin on, että jokainen ihminen on jollakin tavalla aivopesty. Eli me jotka asumme länsimaisessa yhteiskunnassa täytämme elämämme suurelta osin median luomalla viihteellä. Kyllähän todellisuudessa valitettavasti TV, lehdistö ja internet muokkaavat maailmankuvaamme voimakkaasti. Seurataan Idolseja, Tanssi Tähtien kanssa-kilpailua ja varsinkin täysin keinotekoisia tosi-tv ohjelmia, joita sitten puidaan vielä lehdissä ja internetin keskustelupalstoilla. Itse olen kyllä viime aikoina saanut tarpeeksi monista näistä ilmiöistä. Jos valtakunnan ykkösuutisaihe on viikkotolkulla Ilkka Kanervan tekstiviestit, niin ei kyllä kovin vahvasti mene.

Meinaa mennä vähän ohi aiheen mutta liittyy juuri tähän 'hengettömyyteen'.

 

[Animal]

Sen verran haluan tähän väliin heittää, että Fordelin ja Wikingin keskustelu on tämän ketjun parasta antia tähän mennessä. Kunnollista asiallista keskustelua, ei mitään tyhjänpäiväistä juupas eipäs väittelyä.

Molemmilla hyviä pointteja, täältä ei mitään lisättävää, jatkakaa.

 

[Koljat Candlelight]

Uskon ymmärtävän mitä tarkoitat. Hyvin yleisesti ihminen, joka ei harjoita mitään uskontoa on "hengetön". Tietyllä tapaa siis aika pinnallinen, ei tiedostava.

Nyt kaipaisin lisäperusteluita?
Miten ihminen joka ei harjoita uskontoa, ei "yleensä" ole tiedostava?

Luo itsellensä elämään sisältöä ostamalla tavaroita ja katselemalla Big Brotheria ja Salattuja elämiä. Aika kärjistetty esimerkki, mutta valitettavasti uskon sen olevan yleisempi kuin uskonkaan. Tällaisessa tilanteessa kyse on aika pitkälti laiskuudesta, ja sitä myöten vastuuttomuudesta. Ei mietitä asioita yhtään syvällisemmin, koska se on haastavaa. Tämä aika usein näkyy sitten yhteiskunnallisena tiedostamattomuutena, jolloin saamme lukea lehdistä hälyyttäviä lukemia "politiikan kiinnostamattomuudesta" ja "äänestysaktiivisuuden laskemisesta". Asiat otetaan liian itsestäänselvinä ja ollaan mukavuudenhaluisia.

Ei Salkkareiden katsominen ole sen tiedostamattompaa toimintaa kuin Raamatun lukeminen.
Käytät uskomisesta rationaalisia perusteluita, mikä hieman hämmentää minua.
Yhteiskunnallinen tiedostamattomuus voi myös tietoinen valinta, mikään pakkohan ei ole ennalta määrättyihin käsitteisiin, ja suositeltuihin kaavoihin sopeutua.

Laiskuus ja vastuuttomuus, koska ei mieti asioita syvällisesti?
Itse en näe logiikkaa siinä, että syvällisesti ajattelu olisi jonkinlainen velvollisuus. Loppujen lopuksi subjektiivista, miten asiat haluaa käsitellä, eikä oikeaa tai väärää tapaa ole olemassa.

Mukavuudenhaluisuudesta, en usko että kukaan ihminen voi toimia vastoin omaa onnellisuuttaan. Ts. Jokainen valinta ja teko täyttää oman missionsa, tarpeensa.

 

[mjr]

Laiskuus ja vastuuttomuus, koska ei mieti asioita syvällisesti?
Itse en näe logiikkaa siinä, että syvällisesti ajattelu olisi jonkinlainen velvollisuus. Loppujen lopuksi subjektiivista, miten asiat haluaa käsitellä, eikä oikeaa tai väärää tapaa ole olemassa.

Mukavuudenhaluisuudesta, en usko että kukaan ihminen voi toimia vastoin omaa onnellisuuttaan. Ts. Jokainen valinta ja teko täyttää oman missionsa, tarpeensa.

Eli aina on hyvä kuin käy? Ei ole olemassa vääriä valintoja tai pinnallisia elämäntapoja tai tämän rajallisen ajan tuhlaamista täällä? Binäärisyys tuntuu olevan meihin länsimaalaisiin täysin sisäänrakennettu ominaisuus. Kun emme näe, että olisi mitään objektiivista tapaa arvottaa näitä kysymyksiä niin jotenkin luontaisesti teemme sen johtopäätöksen, ettei ole mitään tapaa arvottaa eettisiä ja moraalisia valintoja, yksi tai nolla. Toki kukin voi tehdä kuin haluaa tai kuin ympäristö ja kulttuuri muovaa haluamaan. Silti näen että voimme irtautua rajoituksistamme, edes osin, ja aidosti pyrkiä lisääntyvään tietoisuuteen ja ymmärrykseen kokemuksestamme, pyrkiä suhtautumaan vakavasti ja vaativasti elämäämme täällä. Esimerkiksi tälläisistä lähtökohdista minusta on täysin mahdollista yleisellä tasolla kritisoida nykyistä hedonismiamme ja materialismiamme. Toki niitä voi myös yleisellä tasolla puolustaakin. En siis näe että täydellinen relativismi olisi mikään automaattisesti oikea vaihtoehto suhtautua siihen, ettemme voi omaksua mitään jumalallista objektiivisuutta ja etäisyyttä kokemukseemme maailmassa.

 

[Koljat Candlelight]

Eli aina on hyvä kuin käy? Ei ole olemassa vääriä valintoja tai pinnallisia elämäntapoja tai tämän rajallisen ajan tuhlaamista täällä?

Ei ole olemassa kollektiivista totuutta tai ohjenuoraa.

 

[Dissonanssi]

Olisi varmasti sinunkin ollut paljon helpompaa kulkea tietä, joka on sulle "lyöty eteen" ja jossa ei olisi tarvinut kyseenalaistaa eteen tulleita asioita. Kuitenkin tuntuu siltä, että olet ajatellut paljon asioita ja sen prosessin lopputuloksena päätynyt siten nykyiseen näkökantaasi, joka sekin on vain välivaihe. Se on kunnioitettavaa ja vaikka helppoa kaikki tämä ei ole ollut niin varmasti hyvin palkitsevaa. Usko pois, itsellä on hyvin samankaltaisia kokemuksia. Eli vaikka meillä se kuljettu tie on erilainen niin kokemukset lienevät suht samanalaiset. Itsekin olen joutunut kyseenalaistamaan paljon asioita, selittelemään valintojani muille ja vielä enemmän olen joutunut jättämään kysymyksiä auki.

Totta. Yleensä se helpoin tie on kuitenkin lyhin. Hyvin harvoin mitään palkitsevaa kokee/saa ilman ponnisteluja ja vastoinkäymisiä. Tämän olen kyllä huomannut.

Ajatusprosessi, jota olen käynyt on monessa mielessä ollut hyvin monimutkainen ja vaativa. Olen joutunut käymään asioita läpi istuttaen koko kokonaisuuden metafyysiseen, moraaliseen, yhteiskunnalliseen, historialliseen, psykologiseen kuin myös oman kokemukseni kontekstiin. Nuo kaikki asiat kuitenkin liittyvät toisiinsa tavalla tai toisella. Kaikkien asioiden yhteensovittaminen jotenkin mielekkäästi on ollut vähintäänkin haastavaa. Tuntuu, että mitä enemmän kohti "totuutta" yrittää päästä, niin sitä kauemmas siitä todellisuudessa joutuu. Se on ollut monessa mielessä hyvin rankkaa, koska asioita todellakin on joutunut kyseenalaistamaan ja mahdollistaakseen mahdollisimman "objektiivisen" ajattelun, on käsityksiä joutunut hylkäämään.

Uskon kyllä, että samanlaisia prosesseja olet joutunut käymään läpi. On kuitenkin hyvin vaikea sanoa minkä takia olemme päätyneet erilaisiin lopputuloksiin. Olet myös täysin oikeassa, että nykyinen kantani on välivaihe, todennäköisesti olen "matkallani" vasta aika alkutaipaleella. Ensimmäiset askeleet kuitenkin yleensä ovat ne haastavimmat.

Tätä juuri tarkoitin eli pois pinnallisuudesta. Ja kristinuskon instituutioita ja sen aikaansaannoksistahan voi olla oikeastaan mitä mieltä tahansa. Kysehän on melkeimpä politikoinnista tai politiikasta. Mutta itselleni uskossa ei ole koskaan ollut kyse tästä. Minulle se on hyvin henkilökohtainen asia. Sen takia vierastankin kaikkea sitä mihin uskonto sekoitetaan mukaan kun kyse on kuitenkin mun mielestä vain pienen yksilön uskosta, joka pitää mut pinnalla ja tasapainossa. Ei tosiaan sen pienemmästä asiasta, mutta toisaalta ei myöskään sen suuremmasta.

On totta, että Kirkolla on ollut myös paljon hyviä vaikutuksia. Kuten aikaisemmin mainitsin, niin dogmaattisilla instituutioilla vain on katastrofaalisia vaikutuksia. Suurin syy löytyy juurikin tuosta sen käytöstä politiikkaan. Valitettavaa vain on, että järjestelmän ottaessa instituutionaalinen muoto se on heti jo politiikkaa. Perinteinen käsitys kristinuskosta henkilökohtaisena elämänkatsoumksen on minulle ihan ok, kuten itsekin sen käsität. Kaikki dogmit ottaessa yhteiskunnallisia ulottuuvuuksia vain ovat vaarallisia.

Veikkaukseni on, että et tule koskaan hyppäämään mihinkään uskoon. Jos joskus päädyt kuitenkin jonkin uskon tunnustamiseen, on se varmasti tuon pitkän kulkemisen tulos, ei hyppäys. Äläkä todellakaan päästä itseäsi helpolla äläkä meitä muita.

Hyvin mahdollista, että en tule. Tuntuu, että sitä on jo liian "syvällä" tuossa prosesissa, että pääsisi johonkin kunnolla perusteltuun lopputulokseen.

 

[Dissonanssi]

Sama asia tuli mieleeni, kun joku puhui aikaisemmin tässä ketjussa siitä, miten uskonto on aivopesua. Todellisuus kuitenkin on, että jokainen ihminen on jollakin tavalla aivopesty. Eli me jotka asumme länsimaisessa yhteiskunnassa täytämme elämämme suurelta osin median luomalla viihteellä. Kyllähän todellisuudessa valitettavasti TV, lehdistö ja internet muokkaavat maailmankuvaamme voimakkaasti. Seurataan Idolseja, Tanssi Tähtien kanssa-kilpailua ja varsinkin täysin keinotekoisia tosi-tv ohjelmia, joita sitten puidaan vielä lehdissä ja internetin keskustelupalstoilla. Itse olen kyllä viime aikoina saanut tarpeeksi monista näistä ilmiöistä. Jos valtakunnan ykkösuutisaihe on viikkotolkulla Ilkka Kanervan tekstiviestit, niin ei kyllä kovin vahvasti mene.

Meinaa mennä vähän ohi aiheen mutta liittyy juuri tähän 'hengettömyyteen'.

Täytyy sanoa, että vaikka olen pyrkinyt mahdollisimman objektiiviseen asioiden tarkasteluun, niin se on viime kädessä helvetin vaikeata. Koska olemme aina osaltamme ympäristömme tuotetta, ja täten jatkuvasti vaikutusten alaisina. Vaikka kuvittelemme olevamme "vapaita", niin todellisuudessa olemme hyvin kietoutuneita erilaisiin koodistoihin ja normistoihin.

Olen vahvasti sitä mieltä, että idealistisella ja kristillisellä (kuin ei myöskään millään muullakaan, edes länsimaisella) moraalilla ei ole yliluonnollista perustaa, vaan että nykyisin vallalla olevat moraalijärjestelmät ovat syntyneet monimutkaisen sosiaalihistoriallisen ja psykologisen prosessin tuloksena. Asiat vain nykyään nähdään hyvin itsestäänselvinä ja ympäristöön mukaudutaan "liian helposti".

Täytyy vielä sanoa noista ilmiöistä, että kyse on juurikin siitä, että sillä vain täytetään elämää ja luodaan sitä "tarkoitusta" sille. Helppo tapa on vain nollata aivot ja painaa kaukosäädintä ja katsella kaikkia ihme formaatteja ja sitten ohjelma-ajan ulkopuolella sitten käsitellä. Ylipäänsä "filosofinen" pohdiskelu on paljon haastavampaa, sen takia siihen ei tartuta. Omasta kokemuksestani kuitenkin voin sanoa, että vaikka se on haastavaa ja rankkaa, niin se on myös todella antoisaa, verraten johonkin tosi-tv formaatteihin.

Ps. Tuohon "ohi aiheen"-kommenttiisi täytyy sanoa, että asia on sen verran monimutkainen, että mielestäni otsikon aiheeseen kunnolla porautuessa ei keskustelu voi rajautua pelkästään "jumaliin".

 

[Fordél]

Tuntuu, että mitä enemmän kohti "totuutta" yrittää päästä, niin sitä kauemmas siitä todellisuudessa joutuu. Se on ollut monessa mielessä hyvin rankkaa, koska asioita todellakin on joutunut kyseenalaistamaan ja mahdollistaakseen mahdollisimman "objektiivisen" ajattelun, on käsityksiä joutunut hylkäämään.

Näinhän se menee. Mitä lähemmäs yrität päästä sitä totuutta johon uskot niin sitä vaikeaselkoisemmaksi asiat menevät. Juuri kun luulet saavasi otetta jostain, herää miljoona uutta kysymystä. Ja hyvin usein niihin kysymyksiin ei löydy yksiselitteistä vastausta, jos vastausta edes ollenkaan. Kristinuskon tunnustajanakin joudun jättämääm monta kysymystä ilman vastausta. Siinä on taas se paikka mihin monesti ei-uskovat "iskevät" ja silloin sitä helposti antaa vastauksen; "mutta kun kyseessä onkin uskon asia". Tästä pitäisi päästä pois, sillä se lamaannuttaa vaikka toki pohjimmiltaan kyse on juuri tuosta uskosta.

Perinteinen käsitys kristinuskosta henkilökohtaisena elämänkatsoumksen on minulle ihan ok, kuten itsekin sen käsität. Kaikki dogmit ottaessa yhteiskunnallisia ulottuuvuuksia vain ovat vaarallisia.

Tässä ensimmäisessä lauseessa ollaan mun mielestä hyvinkin asian ytimessä ja tuollaista asennetta toivoisin muillekin, jotka eivät usko esimerkiksi kristinuskon Jumalaan. Usko päätyy lopulta kuitenkin siihen henkilökohtaiseen elämänkatsomukseen, joka jokaisella varmasti perustuu enemmän tai vähemmän erilaisiin uskomuksiin asioista. Itse tätä ydintä pitää mun mielestä kunnioittaa. Harmi vaan, että tuon ytimen ympärille on kristinuskossa kasautunut paljon sellaisia elementtejä, jotka antavat sille negatiivisen sävyn ja jotka eivät liity suoranaisesti siihen yksilön uskoon kuten esimerkiksi uskonsodat yms.

Mutta siitä en ole samaa mieltä että kaikkien dogmien ottaessa yhteiskunnallista ulottuvuutta, oltaisiin heti vaarallisilla vesillä. Johonkinhan "oppilauseeseenhan" sitä pitää aina yhteiskunnassakin teot nojautua. Eriasia on vain se, että tuijotetaanko vain yksin siihen dogmiin eikä suostuta kuuntelemaan muunlaisia ajatuksia vai voidaanko antaa sijaa myös toisenlaisille näkemyksille. Kuitenkin yhteiskunnan toimivuuden kannalta on keskeistä yhteistoiminta ja vuorovaikutus; juuri sellainen toiminta mitä me tässäkin kahden eri ajatusmaailman edustajat käymme.

 

[Ted Raikas]

Näinhän se menee. Mitä lähemmäs yrität päästä sitä totuutta johon uskot niin sitä vaikeaselkoisemmaksi asiat menevät. Juuri kun luulet saavasi otetta jostain, herää miljoona uutta kysymystä.

Mitä enemmän ymmärrän, sitä enemmän ymmärrän, miten vähän ymmärrän.

=)

Noin sanon itse usein, vaikka joku filosofi Kreikassa taisi luonnehtia samaan tapaan. En tosin muodostaessani tuota lausetta tiennyt sitä ollenkaan. No, ajatukset on universaaleja juttuja.

Ihmisyydellä on rajansa ja osa ihmisistä on sitä mieltä, että liian suurien asioiden pohtiminen ja yritys ymmärtää niitä on turhaa ja ajanhaaskuuta. Ehkä, mutta minusta kun ihmiselle on suotu kyky ajatella asioita suuremmastakin (tai miksei pienemmästäkin) perspektiivistä, niin olisi haaskausta pikemmin se, ettei sitä lahjaa käytettäisi. Ei sillä, etteikö välittömässä ympäristössämme olisi ongelmia ja puutteita joihin pitäisi puuttua ensisijaisesti. Tähtiin ja niiden taakse tähyäminen on silti meille ominaista ja hahmottaminen, onko siellä jotain suurempaa joka ohjailee kaikkea.

Toisinaan tosin olen miettinyt, että josko Jumala, jos olemassa olisi, onkaan se meistä kaikkein suurin? Ehkä Jumala onkin se meistä kaikkein pienin.

 

[Dissonanssi]

Nyt kaipaisin lisäperusteluita?
Miten ihminen joka ei harjoita uskontoa, ei "yleensä" ole tiedostava?

Tämän asian selittäminen kuin myös ymmärtäminen on aika hankalaa, mutta yritän.

Perustan näkemykseni yleiseen käsitykseen. Olen aika pitkälti itse päätynyt samaan loppupäätelmään. Uskontoa harjoittava voi tosin olla vielä "tiedostomattomampi" kuin uskontiaoa harjoittava.

Kuten totesin, niin puhun yleiskäsityksistä. Yleensä ajatellaan. "Ei harjoita Kristinuskoa --> ateisti --> ei ole "hengellinen". Kuten avausviestissäni totesin, niin itse ajattelin samalla tavalla, uskoin olevani ateisti, vaikka en sitä ollut.. En ollut todellisuudessa "tiedostava". Koska asia ei ollut niin yksinkertainen kuin ensi-istumalta vaikutti.

Keskusteltaessa kyseisestä asiasta huomaa, että ihmiset eivät hirveän paljoa ole asiaa miettineet. Kuten tuosta "Ateistileimautumisesta" pystyy lukemaan.
Asioiden perinpohjaiseen tarkasteluun taas liittyy monia eri kokonaisuuksia. Tästäkin mainitsin aikaisemmin (Metafyysinen, psykologinen, historiallinen jne..) Ilman kykyä näiden asioiden edes jonkinmmittaiseen yhteensulattamiseen, on mielestäni vaikea olla "tiedostava". Olen vasta viime vuosina kunnolla havainnot kuinka monimutkainen kokonaisuus kaikki yhteiskunnalliset-, historialliset, uskonnolliset-, metafyysisetasiat ovat.

Ei Salkkareiden katsominen ole sen tiedostamattompaa toimintaa kuin Raamatun lukeminen.
Käytät uskomisesta rationaalisia perusteluita, mikä hieman hämmentää minua.
Yhteiskunnallinen tiedostamattomuus voi myös tietoinen valinta, mikään pakkohan ei ole ennalta määrättyihin käsitteisiin, ja suositeltuihin kaavoihin sopeutua.

Taisit nyt tosiaankin ymmärtää pointtini väärin. En sano tätä moittivasti. Asia on helvetin hankala selittää, joten todennäköisesti virhe on enemmän esitystavassani, kuin tulkinnassasi.

Mielestäni Raamatun lukeminen dogmaattisesti on yhtä "tiedostamatonta" kuin salkkareiden katsominen. Siinä heittäydytään johonkin "totuuteen", miettimättä hirveämmin sen "totuuden" perusteltua oikeutusta. Raamatun lukemisessa taas kuitenkin edes yritetään etsiä "totuutta". Salkkareiden katsomisella haetaan vain hedonistista hyvää oloa. Vastausten etsiminen, asioiden kyseenalaistaminen ja asioiden miettiminen on tiedostavaa puuhaa. Salkkareiden katsomisessa en näe mitään yhteistä noiden asioiden kanssa.

Vielä tuohon "rationaalinen perustelu perustelu uskonasioihin" Tämäkin asia on hyvin monimutkainen. Kehoitan tutustumaan edes pintapuolisesti David Humen metafyysiseen järkeilyyn. Käsite "usko" saa aivan omat sfäärinsä.

"Esimerkiksi kun biljardipallo lähtee liikkeelle toisen pallon osuessa siihen, emme havaitse mitään välttämätöntä yhteyttä kahden tapahtuman välillä, vaan ainoastaan kuvittelemme kausaliteetin. Ja koska emme havaitse kausaliteettia, meillä ei Humen mukaan voi olla tietoa siitä. Hume vei empirismin skeptisismiin, kaikkialle ulottuvaan epäilyyn."

Jos tuota hieman selkeentäisi, niin tuo toisin sanoen kieltää "tiedon" täten rationaalisuuden mahdollisuuden. _Kaikki_ perustuu uskoon. Mitään tietoa ei ole. Tätä teoriaa ei ole vieläkään pystytty kumoamaan.

Laiskuus ja vastuuttomuus, koska ei mieti asioita syvällisesti?
Itse en näe logiikkaa siinä, että syvällisesti ajattelu olisi jonkinlainen velvollisuus. Loppujen lopuksi subjektiivista, miten asiat haluaa käsitellä, eikä oikeaa tai väärää tapaa ole olemassa.

Kyse on lähinnä semantiikasta, mutta asialla on hyvin tärkeä ero.

Vastuullisuus ei ole sama asia kuin velvollisuus. Sanalla velvollisuus, on jo itsessään kielteinen lataus. Lait ovat luonteeltaan velvoloittavia, ne siis ohjaavat tekemistä. Ne rajoittavat vapautta. Voidaan kysyä kuitenkin, että mitä mieltä olet oppivelvollisuudesta. Mielestäni olisi aika vastuutonta jättää peruskoulu väliin sen takia, että se ei ole "velvollisuus". Lapselta ei tietenkään voida odottaa vastuuta tekemään tuollaisia päätöksiä, siksi ne ovat velvollisuuksia. On täysin eri asia tehdä asioita velvollisuudentunnosta, kuin vastuullisuudentunnosta.

Asia voidaan miettiä toisella tavalla. Koska asian luonne muuttuu heti, kun tullaan käytännölliselle tasolle, toisin sanoen yhteiskunnalliselle. Käsite "vastuu" voidaan miettiä suureena, joka on yhteiskunnassa aina vakio. (kuten se on jokaisessa "yksikössä". parisuhde, perhe jne..) Kyse on lähinnä siitä, että kuka sen vastuun kantaa. Tämä tulee hyvin esiin organisaatioissa, joissa on jokin urakka. Joku sen urakan tekee joka tapauksessa. Joku enemmän joku vähemmän. Laiskat yksilöt tekevät vähemmän sen eteen, he kantavat pienemmän vastuun. Yksilöt jotka tekevät enemmän kantavat suuremman vastuun. On organisaatioita, joissa yksi henkilö kantaa tämän vastuun kokonaan. On siis johtaja. Vastuu siis kasautuu yhden henkilö harteille. Kyse on myöskin tietyllä tapaa oikeudenmukaisuudesta. Voidaan kysyä, että mikä vastuu määrä on oikeutettua kaataa kenenkin harteille. Toiset pystyvät kantamaan enemmän vastuuta kuin toiset, mutta jokainen varmasti jonkun verran. Aikaisemmin jo totesin, että kyky kantaa suurempaa vastuuta kehittyy myös ajan kanssa.

Totalitaarisissa valtioissa vastuun kantaa valtiojohto. Se vaatii yksilön kontrollointia hyvin suuressa määrin. Yksilöltä siis katoaa vapaus. Valtio siis päättää mitä kukin tekee, mitä kukin ajattelee jne.. Vastuun siirtäminen kaikessa muualle, estää kehittymisen. Kaikki totalitaariset valtiot ovat tämän vuoksi kehityksessä aina hitaita. Yksilö ei pääse kehittymään, koska hän ei kohtaa kritiikkiä tai muutenkaan pyri "parempaan", vastuu siitä on valtiolla.

Demokratiassa taas ihmiselle suodaan ihan toisella tavalla vapautta kuin totalitaarisissa valtioissa. Vastuu pysyy kuitenkin vakiona. Sitä vain pyritään levittämään tasaisemmin, jotta vapauttakin saisi tasaisemmin. Toisin sanoen käsitteet "vapaus" ja "vastuu" korreloivat keskenään. Ongelma länsimaisessa Demokratiassa on se, että tätä vastuuta ei kanneta. Jotta homma saataisiin jotenkin toimimaan täytyy tehdä velvoittavia lakeja. Palataan takaisin urakka-esimerkkiin. Vastuuton ja laiska ihminen tekee urakasta vähiten, koska on mukavuudenhaluinen. Hän yrittää aina päästä helpoimmalla, tekee ratkaisut, jotka ovat hänen kannaltaan parhaimpia, vaikka yhteisön etu kärsii siinä. On siis oikeudenmukaista, että tätä kaveria ruvetaan velvoittamaan hoitamaan oma hommansa. Sama homma jatkuu myös ihan politiikan tasolle asti. Ollaan mukavuudenhaluisia, ei jakseta miettiä asioita --> Jätetään äänestämättä, koska asia ei kiinnosta. Tässä on kyse vastuuttomuudesta. Vastuuta siis siirretään, niille jotka äänestävät. Asian edetessä tarpeeksi pitkälle, kukaan ei enään äänestä --> totalitarismi. Jopa "vakavasti otettavat" mediatkin ovat lähteneet tähän leikkiin mukaan ja uutiset käsittelevät viikkotolkulla tekstiviestikohua ja oikeasti tärkeitä asioita ei käsitellä, koska ne ovat "vaikeita". On kuitenkin syytä miettiä, kertooko se enemmän lehdistöstä vai kansasta.

Kun tulee vaalien aika, ja ne ihmiset, jotka sitten äänestävät. Etsivät puolueen, joka ajaa parhaiten heidän omia etujaan. Täten ollaan taas omahyväisyyden puolella. Pitkässä aikavälissä yhteisön etu varmasti koituu myös yksilön eduksi. Koska ei ajatella asioita "syvällisemmin", nähdään asiat vain vaalikausien pituisissa perioideissa, kuten pörssiyhtiöt etenevät kvartaalien sykleissä. Mistään vastuullisesta toiminnasta kokonaisuuden kannalta tuskin on kyse. Myöskin, kun ei ajatella asioita "syvemmin" annetaan medialle ja julkisille äänitorville kaikki valta, ne hoitavat ajattelun puolestamme. Onko tämä ajattelu sitten todellisuudessa sinun etujesi mukaista?

Kaikki liittyy siihen, että käsitykseni mukaan ihminen pystyy elämään mahdollisimman onnellisesti vapaassa yheisössä, kantamalla vastuunsa. Vastuun kantaminen taas tuo vapautta. Täten jokainen pystyy elämään kuten parhaakseen näkee, ja luomaan elämälleen tarkoituksen. Totalitaarisissa järjestelmissä valtio tekee sen.

Kaikki ovat nähneet elokuvan Matrix. Kysytään, että olisiko ollut Neolta vastuutonta ottaa punainen pilleri? Ainakin helppo ratkaisu se olisi ollut, ihmiskunnan kannalta "oikea"? Entä oliko "petturi" Cypheriltä vastuutonta ottaa "helppo ratkaisu" ja palata "virtuaalimaailmaan" jatkamaan punaisen pillerin nielemistä?

Kun otit tuon subjektiivisuuden esiin ja yhdistät sen käytännöntasolle, toisin sanoen yhteiskunnalliseen kontekstiin, lähdet relativismin tielle. Olen itsekin pyrkinyt asiaa miettimään sitä kautta. Tosi asia vain on, että relativistinen näkökulma yhteiskuntafilosofiassa on käytännön mahdottomuus. Koska relativismin päästessä sille tasolle, ei ole mielekästä puhua enään yhteiskunnasta. Mielekkäämmät termit olisivat anarkismi tai nihilismi.

Mukavuudenhaluisuudesta, en usko että kukaan ihminen voi toimia vastoin omaa onnellisuuttaan. Ts. Jokainen valinta ja teko täyttää oman missionsa, tarpeensa.

Tuoko mukavuudenhaluisuus onnellisuuden? On mukavuudenhaluista syödä vitusti paskaruokaa, laiminlyödä fysiikkansa hyvinvointi röhnöttämällä vain sohvalla, olemalla työttömänä jne.. Onko tällainen yksilö todennäköisesti onnellinen? Mukavuudenhaluisuus on lähinnä evolutiivinen piirre, joka pyrkii pitämään ihmisen homeostaasi-tilassa. Toisin sanoen pitämään status-quon, Selvitymismekanismina se siis toimii vallan hyvin. Sitä vartenhan elimistö kerää rasvaakin jne. Ironisesti nykytilanteessa tuo selviytymismekanismi on käänytynt vain ihmistä vastaan. Sen takia ihmisellä onkin kyky taipua irti tästä "homeostaasista" käsitteet "tylsyys" jne. johtuvat siitä. Onkin sitten mielenkiintoista miettiä, onko tämä pyrkimys "kehittymään" sisäänrakennettu mekanismi ihmisen luontoon vai onko se puhtaasti evolutiivinen piirre. Siis kehittymällä ihminen turvaa lajinsa olemassaolon.