Itse koen, että perustila on se, että ei ole kiinnostunut uskonasioista. Sen sijaan itse näen, että ateismi on valinta ja kannanotto. Ei kovinkaan moni joka ei usko suoranaisesti Jumalaan, ole kuitenkaan ateisti vaan jotain tältä väliltä.
Niin, tästä käsitteistöstähän käydään aika kiivasta keskustelua. Agnostismi on terminä vähän kahden rintaman sodassa, kun monet näkisivät agnostikkoina itseään pitävät lähinnä "heikkoina" ateisteina (englanninkielisessä Wikipediassa on aiheesta valaiseva katsaus). Jos ajattelee, että ateismi tarkoittaa ensisijaisesti uskon
puuttumista niin tästä näkökulmasta asia on näinkin nähtävissä. Usko Jumalaan kai normaalisti nähdään uskona siihen, että tälläinen olento on fyysisesti olemassa maailmankaikkeudessa. Jos itseltäni kysyttäisiin, että uskonko tälläisen parrakkaan, äkäisen, muinaista paimentolaisetiikkaa edustavan, mutta silti kaikkivaltiaan, täydellisen ja täydellisen rakastavan olennon olemassaoloon niin vastaisin pitäväni olemassaolevan todistusaineiston valossa erittäin, erittäin epätodennäköisenä että tälläinen (sisäisestikin ristiriitainen) ihmeolento olisi olemassa. Pidän myös erittäin, erittäin epätodennäköisenä, että koskaan saataisiin
absoluuttinen, täydellinen varmuus siitä, ettei tätä tai mitään muutakaan henkiolentoa voi olla olemassa. Minusta tätä yhdistelmää on luontevinta pitää agnostismina - ateismi tuntuu etenkin käytännössä usein edellyttävän jonkinlaista omalaatuista täydellistä varmuutta myös mahdollisen tulevan todistusaineiston suhteen, joka välillä luonteeltaan lähentelee jopa jonkinlaista irrationaalista
uskoa. Kai olemassaoleva havaintomateriaali viittaa tiettyyn suuntaan, mutta se voi hyvin olla vaillinainen. Se joka tapauksessa tiedetään jo puhtaan logiikan perusteella että
joka tapauksessa ylivoimainen enemmistö maailman hartaista uskovista on tässä uskossaan aivan väärässä. Tämän kiistämättömän tosiseikan pitäisi herättää luontaista kriittisyyttä kaikkien omaa uskomustaan "varmana" totuutena pitävien henkilöiden suhteen.