Eri asia toki jos meinasit, että ihminen luottaa sokeasti rukoilun voimaan ja kuvittelee vain näin etenevänsä.
Onko raamatun lukijoista kukaan lukenut Mustaa Raamattua?
Sehän on Talmud- ja KAbbala-kirjoista käännetty kuudes ja seitsemäs Mooseksen kirja. Haluaisin kuulla mitä mieltä siitä teoksesta ollaan ennenkuin luen sen.
Ei se, että ei tunnusta mitään uskontoa ole mikään usko. Se on terveen järjen käyttämistä sekä omaan kokemukseen luottamista.
Voi olla. Kysynkin nyt, että onko näin? Jotenkin luulen, etteivät olemattomat keskustelutaitoni johda tässä asiassa mihinkään. :)Voisiko olla niin, että kun uskoo niin samalla myös tajuaa?
Niin kuten kirjoitit; ei yleensä voi valita uskooko vai ei usko. Sen sijaan se, että ei usko, on aika usein valinta kysymys.
Millä tavalla se on epäreilua? Jos kirkko katsoo, että sen tehtävä ei ole vihkiä homopareja niin ei kait sen pidä toimia opetuksiaan vastaan? Ei se silti tarkoita, että se tuomitsisi homon, mutta avioliitto instituutiona on tarkoitettu vain miehelle ja naiselle.
Sekavaako, ei kai.
Hainkin ajatusmallia siitä, että uskoo siihen ettei ole mitään. Miksei sitä vähintäänkin uskonalalajiksi laskettaisi? Toisaalta tarkistin kyllä wikipediasta ja ainoa mikä liippasi läheltä omaa ajatustani oli joku prkleen suhteelliseksi metafyysesiseksi ateismiksi.
Kuinka sellainen, joka ei usko Jumalaan, voisi valita uskovansa? Entä jos yritän ja pinnistän, mutta en sittenkään usko? Olenko tehnyt valinnan, vai onko minussa jotakin vikaa?
Edes Sarasvuo ei taida uskoa tähän valintaan.
Epäreilua yksilön perspektiivistä. Avioliitto instituutiona on tarkoitettu niille, joille kirkko katsoo sen tarkoitetun. Jos sitä ei kirkon mielestä ole tarkoitettu homoparille, niin silloin hetero- ja homopari eivät ole samassa asemassa. Täten homopari saattaa kokea tulevansa kohdelluksi epäreilusti. Kristitty homo saattaisi esimerkiksi haluta kirkkohäät, kuten naapurin Pirjo. Se ei kuitenkaan onnistu, koska hän itsestään riippumattomista syistä ei tahdo mennä naisen vaan miehen kanssa naimisiin.
Kirjoitin, että aika usein se, että ei usko Jumalaan, on valinta kysymys. Ikäänkuin päättä olla uskomatta. Ennen uskoon tuloa ei varmasti usko Jumalaan, mutta sitten jotain tapahtuu. Onko kyseessä valinta vai mikä niin sillä ei liene merkitystä tai ainakaan en näe, että tämän keskustelun kannalta on.
Edelleen näkisin ateismin perustilana. Mikäli minulle ei ole osunut kohdalle mitään mikä saisi minut uskomaan johonkin jumalaan, miten olen valinnut sen että en usko? Jos uskovaisuus olisi se "perustila", että lähtökohtaisesti on nähtävissä, että jokin jumala on olemassa, se olisi mielestäni valinta jos silloin jättäisi uskomatta.
Ei, koska itse epäilisin suurimman osan suomalaisista menevän suurinpiirtein tähän omaan kategoriaasi. Todennäköisesti saadaan 90% suomalaisista kasaan, jos joukkoon lisätään ne, jotka omaavat suurin piirtein saman ajattelumallin kuin sinä, mutta uskovat vähän enemmän ja ne, jotka uskovat yliluonnolliseen vähän itseäsi vähemmän.
Itse koen, että perustila on se, että ei ole kiinnostunut uskonasioista. Sen sijaan itse näen, että ateismi on valinta ja kannanotto. Ei kovinkaan moni joka ei usko suoranaisesti Jumalaan, ole kuitenkaan ateisti vaan jotain tältä väliltä.
Itse koen, että perustila on se, että ei ole kiinnostunut uskonasioista. Sen sijaan itse näen, että ateismi on valinta ja kannanotto. Ei kovinkaan moni joka ei usko suoranaisesti Jumalaan, ole kuitenkaan ateisti vaan jotain tältä väliltä.
Aivan, olen samaa mieltä. Minusta onkin ihan luonnollista elää koko elämänsä ottamatta missään vaiheessa kantaa koko asiaan.Sen sijaan se, että vartavasten ja tietoisesti tekee valinnan, että ei usko mihinkään ja sanoo olevansa ateisti, on mielestäni kannanotto. Samoin kuin se, että uskoo Jumalaan.
Jos itseltäni kysyttäisiin, että uskonko tälläisen parrakkaan, äkäisen, muinaista paimentolaisetiikkaa edustavan, mutta silti kaikkivaltiaan, täydellisen ja täydellisen rakastavan olennon olemassaoloon niin vastaisin pitäväni olemassaolevan todistusaineiston valossa erittäin, erittäin epätodennäköisenä että tälläinen (sisäisestikin ristiriitainen) ihmeolento olisi olemassa. Pidän myös erittäin, erittäin epätodennäköisenä, että koskaan saataisiin absoluuttinen, täydellinen varmuus siitä, ettei tätä tai mitään muutakaan henkiolentoa voi olla olemassa. Minusta tätä yhdistelmää on luontevinta pitää agnostismina - ateismi tuntuu etenkin käytännössä usein edellyttävän jonkinlaista omalaatuista täydellistä varmuutta myös mahdollisen tulevan todistusaineiston suhteen, joka välillä luonteeltaan lähentelee jopa jonkinlaista irrationaalista uskoa.
Ei ateismi edellytä valintaa tai kannanottoa. Ateismin määritelmä wikistä:
"Ateismi eli jumalattomuus tarkoittaa jumalauskon puuttumista tai käsitystä, jonka mukaan jumalia ei ole olemassa."...Ihmisellä ei ole syntyessään käsitystä jumalasta/jumalista -> jokainen ihminen on syntyessään negatiivinen ateisti.
Niin, kyseessä on edelleen uskon asia, ei asia, joka edes pitäisi todistaa jollain tavalla. Ne jotka uskovat, eivät yleisesti ottaen kaipaa todistusta Jumalan olemassa olosta. Sen sijaan ne, jotka eivät usko, taas paikoin hakevat tätä todistusta. Sinänsä melkoisen paradoksaalinen tilanne.
Niin, kyseessä on edelleen uskon asia, ei asia, joka edes pitäisi todistaa jollain tavalla. Ne jotka uskovat, eivät yleisesti ottaen kaipaa todistusta Jumalan olemassa olosta. Sen sijaan ne, jotka eivät usko, taas paikoin hakevat tätä todistusta. Sinänsä melkoisen paradoksaalinen tilanne.
Menee taas hiusten halkomiseksi ja termien viilaamiseen. Tosiaan ihminen syntyy tänne ilman uskoa, mutta ei hänellä ole myöskään selkeää kantaa siihen, että mitään jumaluutta ei ole olemassa. Osa sitten jatkaa tällä samalla linjalla eikä ajattele sen suuremmin asiaa. He eivät kuitenkaan miellä itseään ateisteiksi, oli sitten kyseessä negatiivinen tai positiivinen. Sen sijaan se, että vartavasten ja tietoisesti tekee valinnan, että ei usko mihinkään ja sanoo olevansa ateisti, on mielestäni kannanotto. Samoin kuin se, että uskoo Jumalaan.
Eikö se tee uskovista jollain tavalla laiskoja ja jopa tyhmiä, kun eivät vaivaudu ottamaan asiasta selvää tai edes itse pohtimaan asiaa. Heille riittä se että joku toinen näin sanoo ja että se on vain niin. Uskominen on mielestäni jonkinlaista mielen ja oman ajattelun köyhyyttä, pakokeino ja tekosyy asioille mille ei viitsi etsiä vastausta.
Niin, kyseessä on edelleen uskon asia, ei asia, joka edes pitäisi todistaa jollain tavalla. Ne jotka uskovat, eivät yleisesti ottaen kaipaa todistusta Jumalan olemassa olosta. Sen sijaan ne, jotka eivät usko, taas paikoin hakevat tätä todistusta. Sinänsä melkoisen paradoksaalinen tilanne.
Tai sitten ovat ottaneet asioista selvää jo ennen uskoontuloa? Tuossa kai tarkoitettiin sitä, ettei uskossa olevalla Jumalan olemassaolon todistaminen ole enää se asia, joka vaatisi selvitystä. Tästä syystä ne, jotka vaativat todistuksia Jumalan olemassaolosta ovat pääasiassa niitä, jotka eivät usko.