Haluaisin vielä kysyä uskovaisilta yhden asian: oletteko aino uskoneet ns lapsesta pitäen Jumalaan vai oletteko löytäneet Jumalan varttuneemalla iällä? Toisin sanoen: oletteko aivopestyjä vai onko jokin elämäntilanne saaneet teitä ajattelemaan asiaa tai onko teidät löytänyt heikolla hetkellä joku, johon luottaa? Joku joka on kertonut teidän heikolla hetkellä Jumalan olevan pelastus? Joku joka on auttanut teitä pääsemään vaikean asian yli?
Olen kertonut asian vissiin pääpiirteittäin jo aiemmin tässä ketjussa, mutta kun sinä kerta vasta liityit tähän keskusteluun, niin voin kertoa miten homma omalla kohdallani suurin piirtein meni. Kaikki sai tavallaan alkunsa siitä, kun minut laitettiin neljävuotiaana paikallisen kirkon päiväkerhoon. Tarkkaa syytä tälle en muista, mutta siellä mä olin hoidossa päivisin parin vuoden ajan. Tuolla kirkon kerhossa tapasin myös pitkäaikaisimman ystäväni ja nykyisen bestiksen. Kyllä, olen monesti kiittänyt Jumalaa siitä, että vaikka vuodet ovat vierineet ja vaikka yhdessä vaiheessa ajauduimme toviksi erilleen, tämä ihminen ei varsinaisesti ikinä hylännyt minua vaan olemme vielä yli 20 vuodenkin jälkeen kuin paita ja peppu.
No sitten tuli peruskoulu ja en minä tietenkään ala-asteella vielä käsittänyt muuta kuin mitä minulle oli kerrottu/opetettu. Tuli teini-ikä ja yläaste. Olin 13-vuotias ja kärsin vakavasta masennuksesta. Löysin sattumalta tällaisen bändin kuin Flyleaf, joka soittaa kristillistä rockia ja päädyin toivomaan ja korostan, täysin omasta aloitteestani heidän debyyttialbuminsa joululahjaksi 2006. Enhän minä vielä tuolloin 13,5 vuotiaanakaan täysin sisäistänyt näitä lyriikoita, mutta jollain oudolla tapaa koin silloin saavani niistä lohtua synkkään ja pimeään kasvamisen aikaan.
Kului taas vuosi ja muistaakseni joulukirkossa 2007 ollessani noin 14-vuotias, kyseenalaistin ensimmäistä kertaa suhteeni Jumalaan. Mieleeni tuli ajatuksia kuten onko väärin että olen aina sisimmässäni uskonut johonkin suurempaan? Pitäisikö mun yrittää muuttua jotta tulisin hyväksytyksi?
Tuona hetkenä mä jossain määrin eksyin ja aloin harhailemaan vailla hajuakaan tulevasta. Kahdeksas luokka päättyi ja tulin tuona vuonna niin rajusti kiusatuksi, että ellei itse ole käynyt vastaavaa helvettiä lävitse, ei pysty täysin käsittämään miten pahalta minusta tuntui tuona kesänä 2008 kun valmistauduin peloissani ja kauhuissani peruskoulun viimeiseen luokkaan.
Koitti syyslukukausi ja palasin kouluun. Heti ensimmäisenä päivänä heräsi kuitenkin sellanen fiilis mun sisällä että mun on päästävä pois tästä ympäristöstä ja niinpä tein elämäni pelottavimman päätöksen ja vaihdoin vikaksi peruskoulun vuodeksi koulua. Tuolla uudessa koulussa mua ei kiusattu, mutta olin edelleen ahdistunut, vainoharhainen ja yksin. Sitten keväällä 2009 rakas perheemme koira veti viimeisen hönkäyksensä ja olin taas aivan rikki ja sekaisin.
Pääsin kevään yhteishaussa vitosvalintana olleeseen lukioon, jossa aloitin syksyllä 2009. Heti ensimmäisenä, tai ainakin ensimmäisinä päivinä tapahtui jotain yllättävää, kun menin ns. puolivahingossa kertomaan edellisestä ihastuksestani, jonka kanssa olimme tutustuneet nettisivuston kautta ja joka oli myöhemmin käynyt luonani jossain määrin treffeillä jolloin tutustuimme toisiimme lähemmin. Tuo hänen käyntinsä ei johtanut mihinkään mutta kun kerroin tästä tytöstä, muut luokkalaiset yhtäkkiä kiinnostuivatkin minusta ja sain huomiota sekä ymmärrystä, johon en ollut peruskouluvuosina tottunut.
Minusta kasvoi parissa vuodessa lukiossa epäsosiaalisesta ja arasta "hikystä" hieman rohkaistuneempi ja itsevarmempi nuori joka uskalsi jopa vitsailla koulussa kavereiden kesken, jotain mikä olisi ollut peruskoulussa täysin absurdi ajatus. Suurimmaksi ongelmaksi kasvoi suhteeni alkoholiin; olin hitaasti kehittyvää sorttia ja lisäksi sairastin lapsuuden epilepsian ja aina kun mua pyydettiin bilettämään, en vain pystynyt sanomaan että en uskalla vielä vetää kännejä. Koen että jos olisin tämän paljastanut, olisi mua taas alettu vaan kiusaamaan joten kehittelin aina jonkun tekosyyn miksi en voinut tulla.
No sitten koitti lukion kolmas vuosi, masennuin ja ahdistuin jälleen. Menin tavallaan ihan lukkoon ja koin olevani umpikujassa joten hampaat irvessä päädyin jättämään leikin kesken ja jäin toviksi ilman mitään. Armeijan kutsunnat lähestyivät, sekin ahdisti ja koin joka päivä vain enemmän että olen täysin hyödytön turhake tälle maailmalle ja kaikilla olisi helpompaa, kun vain katoaisin eikä minua enää olisi.
Aloin miettimään nopeinta ja kivuttominta tapaa tehdä itsemurha ja sain idean että menen hyppäämään läheiseltä junasillalta alas junan alle. Olin laittanut jo kännykän kiinni ja menossa ostamaan Alepasta "viimeistä ateriaani". Siinä kaupan kassalla, täysin rikki ja turta olevana 18-vuotiaana tapahtui jossain määrin mun elämäni käännekohta kun menin viereiseen sisäpihaan miettimään, että ei tämä fiilis voi loputtomiin jatkua, mun on jatkettava taistelua. Olin aivan hiton sekaisin ja peloissani mutta päätin että vielä ei ole mun aikani lähteä.
Vaikka päätin jatkaa sotaa, niin en mä oikein vielä tuostakaan vuosiin osannut silleen päättää mihin oikein uskon ja varmasti osittain tästä syystä elämäni olikin pitkään melkoista harhailua ja jojottelua paikasta toiseen. Oli totaalinen välivuosi lukion jälkeen jolloin vain hengitin ja hengasin vailla mitään tietoa huomisesta, oli joku Suunta selväksi -kurssi, siitä seurannut elämäni ensimmäinen työharjoittelu, oli kaksikin erillistä epäonnistunutta yritystä päästä opisekelemaan myyntiä, oli media-alan ammattistartti jolle päädyin täysin vahingossa jonka kautta ajauduin mitä erilaisimpiin ihmissuhdesotkuihin.
Lopullinen käännekohta ja takaisin uskoontuleminen mulla alkoi vuonna 2015. Jäätyäni tarrautumaan tälläkin palstalla monesti jo mainitsemaan leidiin yli vuodeksi ja saatuani ns. pakit toiselta, koin taas olevani hyödytön ja liian huono kellekään. Siispä aloin treenaamaan fyysistä viehättävyyttäni ja samalla laiminlöin täysin henkisen hyvinvointini. Lopputulemana psykoosi, kaksi käyntiä Haartmanissa ja lopulta siirtyminen viikoksi Auroran sairaalaan täysin omasta tahdosta. Tuolla koin olevani kuin lintu häkissä ja eräs päivä tuli taas se fiilis että haluan täältä maan päältä vain pois. No luojan kiitos tuolla oli sen verran hyvä ja tarkka vartiointi hoitajien toimesta että itsarin tekeminen oli käytännössä mahdonta.
Viikon jälkeen olin jo mielialalääkityksen avulla sen verran vakaa että minut päästettiin takaisin kotiin ja nousu pohjalta alkoi. Media-amis ei enää onnistunut syksyllä, jouduin eroamaan sieltäkin ja perään tulivat vielä fyysisen terveyden ongelmat häiritsemään mun tavallista arkea.
Kuitenkin päivä päivältä mä aloin käsittämään kuinka lähellä mä olin jälleen tuhota itseni tai vähintäänkin seota täysin mutta kuin ihmeen kaupalla pelastuin jälleen ja näin valon. Aloin ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen miettimään vakavissani suhdettani Jumalaan ja miten hyvin asiat mulla onkaan pelkästään siksi että olen vieläkin elossa ja parantumassa. Ei mulla oikeastaan ollut sellaista yhtä selkeää hetkeä, kunnes muistaakseni loppuvuodesta 2017 koin herätessäni sellaisen ahaa-elämyksen, että nimenomaan mun kuolemanpelko oli pitänyt mut vuosia lähellä kuolemaa.
Siitä hetkestä alkaen mä aloin uskoa elämään ja että mitä ikinä käykin, Jumala ei hylkää mua niin kauan kun pysyn aitona itselleni ja muille. Ja tällä hetkellä koen, että mulla on elämä tasapainossa ja uskoni avulla olen löytänyt mukavan työn, saanut takaisin sen ilon ja olen joka päivä onnellinen jo siitä että saan elää ja jakaa tämän elämän mulle läheisten ihmisten kanssa.
Että niin, vastatakseni kysymykseesi en koe lainkaan olevani aivopesty ja olihan mulla lapsena toinenkin frendi jonka faija on ammatiltaan pappi että jossain määrin usko on ollut aina mua lähellä silloinkin kun olen sen pyrkinyt sulkemaan ulos ja elänyt puhtaasti itselleni. Löysin uskon lopulta takaisin elämääni syvältä sisältäni, en sen takia mitä mulle on sanottu tai syötetty. Itseasiassa mielestäni ainut oikea tapa uskoa
mihinkään on uskoa niin siksi, että todella tunnet niin, ei siksi että "mulle on kerrottu näin".
No niin, tästähän tulikin sitten taas todella pitkä avautuminen mutta saittepahan lukea riisumattoman ja häpeilemättömän tarinani kokonaisuudessaan.
PS. Se kirkollisvero on (huono) ihmisen keksintö, ei Jumalan.
