Ei evoluutiolla tai maailmankaikkeudella ole mitään mieltä, jos ihminen ei sitä anna. Se että merkityksen käsitteestä puhutaan ihmisyydestä irrallaan, on jotenkin nurinkurista. Kyllähän meille nyt vaan on valtava merkitys esimerkiksi läheisten ihmisten hyvinvoinnilla ja sillä välitämmekö toisistamme - ihan riippumatta siitä, onko Jumala olemassa tai ei.
Ilman muuta me haemme itsellemme merkitystä läheisistä ja muusta oman elämämme sisällöstä. Se lienee ainoa tapa pysyä jotenkin järjissään, jos ei usko että kaikella on tarkoitus. Siksi sanoinkin, että "kosmisessa mittakaavassa" eli puhuttaessa miljoonista tai miljardeista vuosista ei meidän elämällämme ole mitään sen suurempaa merkitystä. Ainakin omalla kohdallani tuon ajatuksen seurauksena syntyy melkoinen mitättömyyden ja turhuuden tunne. Toisaalta se myös korostaa elämän ainutlaatuisuutta.
Ehkä tämä olisi kuuulunut jonnekin "onko ollut jo psykologille käyttöä" -ketjuun, mutta koska yhteys Jumaluskoon (tai sen puutteeseen) on selvä, niin menköön tänne. Tiedä vaikka saataisiin sitä keskustelua ohjattua enemmän itse aiheeseen, miksi kukakin uskoo tai on uskomatta. :)
Edit: korjattu typo.
Viimeksi muokattu: