Olen edelleen sitä mieltä, että ateisti uskoo johonkin, sillä hänen on myös otettava kantaan moniin jumaluuteen (/ei-jumaluuteen) läheisesti liittyviin kysymyksiin, joihin esim. tiede tai rationaalinen ajattelu eivät kykene yksiselitteisesti vastaamaan: esim: kuolemaan, rakkauteen, tunteisiin ylipäänsä, maailmankaikkeuteen, elämän tarkoitukseen,ym. liittyviin kysymyksiin.
Minusta olet lähtökohtaisesti väärässä väittäessäsi, että ateistin on uskottava johonkin, jos perustana käytetään "uskoa", eikä sen sivumerkityksiä. Uskoa yliluonnolliseen, uskoa joulupukkiin, uskoa kuoleman jälkeiseen elämäään, uskoa... Minusta tiede kykenee tällä hetkellä antamaan varsin kattavia vastauksia esittämiisä pohdintoihin ja kysymyksiin.
Mitä tulee kuolemaan? Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan tila, jossa elintoiminnot ja sähköimpulssit (hermoissa) lakkaavat tyystin. En mieti mitään mitä on kuoleman jälkeen, kuten en mieti sitä, että mitä on ennen syntymää. Minulle elämä on, kaikessa yksinkertaisuudessaan, hetki syntymän ja kuoleman välillä ja jos minut olisi "tapettu" ennen kuin minusta olisi tullut "minä" ts. tiedostava yksilö, katson ettei minua "minänä" olisi edes ollut olemassa. Oli vain henkilö, jos olin jo syntynyt, ja jollen ollut, niin en ollut senkään vertaa. Soluja, joista muodostui lihaksia, luita, hermoja, verta etc.
Rakkauteen? Miksi sille täytyy luoda jokin tuntematon ja tavallista ihmeellisempi merkitys, aivan kuin kyse olisi jostain tavattomasta asiasta, joka on yliluonnollinen ja mahdoton käsiteltäväksi. Ikävä kyllä rakkaus, kuten kaikki muutkin tunteet, ovat aivokemiallisia prosesseja. Ilman riittävää aivotoimintaa tietyillä tunnealueilla (esim. hypotalamus) ei ole tuntevaa ihmistä. Ei ole ihmistä, joka rakastaa, vihaa, inhoaa, hurahtaa uskoon etc. etc. Ei tietenkään yhden aivoalueen täydellinen tuhoaminen kaikkea tunne-elämää tapa mutta esim. lobotomia toimenpiteenä oli sellainen, joka käytännössä tuhosi ihmisen "minuuden" ja tunne-elämän. Lobotomian jälkeen ihminen ei enää ollut sama tunteva ja tiedostava ihminen kuin ennen lobotomiaa - hän oli "hän" aivan toisessa merkityksessä.
Maailmankaikkeuteen? Miksi tähänkin pitää vetää mukaan yliluonnollisuuteen tai selittämättömyyteen viittaavia kysymyksiä tai seikkoja. Tietenkään emme tiedä kaikkea maailmankaikkeudesta, tietämyksemme on vähäistä, mutta päivä päivältä tiedämme enemmän ja enemmän - eikä tähän tarvita uskoa ja muuta "haihattelua" vaan halua ja tahtoa ja yritystä sekä, ennenkaikkea, tiedonjanoa. Vaikka olen ateisti, niin se ei estä minua pohtimasta maailmankaikkeutta ja sen olemusta, mutta ei siihen liity uskonnollista vivahdetta vaan ennemminkin juuri tiedollinen vivahde. Haluan pohtia ja lukea, jotta tietäisin vähän enemmän - kenties joku päivä luen niin paljon, että aivoni nyrjähtävät sijoiltaan...
Mikä on elämäntarkoitus? Joillekin se on uskonto ja toisista välittäminen, jollekin joku muu asia, kuten vaikkapa perhe, ystävät, läheiset. Joku kokee ja näkee elämäntarkoituksen pohtimisessa uskonnollisuuteen viittaavia vivahteita mutta minusta tällöin sorrutaan juuri "vähättelyyn". Ei asioiden pohtiminen ja mielessä kääntely tarkoita aina, ei ainakaan minun mielestä, uskonnollista tai uskomiseen liittyvää lähestymistapaa. Minä(kin) pohdin oman elämäni tarkoitusta ja lyhyesti ja ytimekkäästi se on
elää siten, että tiedän eläneeni. Ei siihen liity hurskastelua, en väitä olevani hyvä ihminen vaan ennemminkin hyvin ikävä ja tylsä ja raivostuttava - itseasiassa olen sitä mieltä, että 90 % maapallon ihmisistä on joutavaa "roskaa", ja minä taidan kuulua tämän "roskan" joukkoon. Pohdin siis asioita mutta en pohdi uskoakseni vaan pohdin löytääkseni vastauksia mieltäni askarruttaviin kysymyksiin ja minulla pohtimiseen liittyy olennaisena asiana tiedonjano - halu tietää ja oppia edes hitusen enemmän jokainen päivä.
Elämän tarkoitus voi olla vaikkapa 42.
vlad.
