Tietenkin tämä on tiedossani mutta monille (tälläkin palstalla) tuntuu olevan kaikessa käsitys, että uskominen vapaaehtoinen valinta vaikka se ei läheskään aina sitä ole vaan se on kasvatuksen tulos.
Johonkin mittaan asti olen samaa mieltä. Mutta eikö ole totta, että useimmissa lestadiolais, helluntailais ym. perheissä ole niitä, jotka hylkäävät vanhempien uskon? Eli ei ihmistä voi kuitenkaan aina muottiin kasvattaa, vaikka kuinka yrittää.
Yleisintä kai on kasvaminen jonkinlaiseen tapauskomiseen, Suomessa siis tapakristillisyyteen, missä oikeasti ei ole mitään varsinaista kiinnostusta uskonnon muuhun kuin tapojen mukaiseen harjoittamiseen. En sanoisi tämän edes olevan varsinaista uskoa, vaan enemmänkin normaalia tapojen omaksumista, jota esiintyy elämän kaikilla aloilla. Samanlaista kuin vaikkapa suomalaisten yleinen mieltymys saunomiseen. Harvan on pakko saunoa, mutta monet silti niin tekevät. Paljolti kysymys on kasvatuksesta/tottumuksesta ja normaalista tapojen omaksumisesta. En kuitenkaan edelleenkään väittäisi, etteikö saunominen sen enempää kuin Luterilaisuus olisi vapaaehoista. Jos joku suomalainen julistaa, ettei jumalauta käy saunassa, niin saa varmasti oudoksuvia katseita, mutta tuskinpa häntä pakolla saunaan viedään (vaikka lapsena on ehkä vietykin). Eiköhän uskomisen kanssa ole samalla tavalla.
Edit: Tai yhteiskuntamme sosiaalistaa alkoholin suurkulutuksen hyväksymiseen, mutta silti osa pyrkii menemään vastavirtaan. Aina voi valita, mutta osa vaihtoehdoista ovat ikävämpiä ja suuremman vaivan takana.
Lestadiolaisuuden tai jehovalaisuuden tapaisissa lahkoissa voidaan kai aikaansaada usko jumalan olemassaoloon ja aiheuttaa voimakaskin synnintunto. Mutta ei aina. Käsittääkseni nämäkään eivät kuitenkaan johda automaattisesti uskomaan siihen, että on itse saanut syntinsä anteeksi, vaan ahdistuksesta päästäkseen toiset yrittävät aidosti löytää uskon, ja toiset taas hylkäävät koko opetetun oppirakennelman. Aina voi valita.