Olen ehkä hieman vanhanaikainen, mutta viime aikoina on tullut katsottua oikein urakalla legendaarista amerikkalaista perhesarjaa nimeltä Pieni talo preerialla. Se taisi ilmestyä alun perin 1970-luvulla ja sijoittuu vieläkin kauemmas menneisyyteen, mutta on mielestäni kestänyt ajan hammasta ihan hyvin. Sarjassa seurataan siis Ingallsin uudisraivaajaperheen ja heidän naapurustonsa vaiheita 1800-luvun lännessä. Pienenä muistan nauttineeni samalle aikakaudelle sijoittuvasta toimintapainotteisemmasta Bonanzasta enemmän, mutta nyttemmin tämä toinen Michael Landonin tähdittämä sarja on alkanut viehättää tunnepitoisemmalla lähestymistavallaan.
Pienessä talossa preerialla ei nähdä mitään hurjia saluunatappeluita, intiaaniväijytyksiä, hevosvarkauksia tai ammuskelukohtauksia – ainakaan yleensä. Sen sijaan sarja nojaa toisaalta arkisten pikkukylän sattumusten ja toisaalta dramaattisten ihmiselon käänteiden kuvaamiseen. Ingallsien perhe- ja naapurisuhteille annetaan paljon tilaa, samoin kuin ihan tavallisille koulussa, töissä ja kotona sattuneille kommelluksille. Niiden vastapainona esiintyy sitten runsaasti tunteita herättäviä ja osin jopa järkyttäviä tapahtumia, kuten kuolemia, sairastumisia ja vammautumisia. Kevyempää ja vakavampaa sisältöä on prikulleen sopivassa suhteessa. Ihmissuhde- ja arkikuvauksissa sekä perhetragedioissa on paljon sellaistakin, mihin myös nykypäivän katsoja kykenee samastumaan miljöön erilaisuudesta huolimatta.
Sarja pyrkii kai paikoitellen ihan itsetarkoitukselliseenkin katsojien itkettämiseen, mutta sävy säilyy kuitenkin koko ajan positiivisena, sillä samaan aikaan se huokuu lämminhenkisyyttä joka solullaan. Hahmot ovat ensinnäkin ihan sympaattisia. Suurin osa heistä on tosin hieman värittömiksi ja osin epämääräisiksikin kirjoitettu. Vaikkapa perheen isää Charles Ingallsia voisi luonnehtia jämäkäksi ja reiluksi, mutta oikein muuta sanottavaa en hänestä keksi. Muut hahmot tosin ovat kutsuneet häntä jääräpäiseksikin, mutta tuo ominaisuus ilmenee epäsuoran henkilökuvauksen keinoin aika harvoin – kieltämättä joskus kyllä. Hänen vaimonsa Caroline puolestaan on lempeä, perheen vanhin tytär Mary fiksu, tämän aviomies hauska, päähenkilö Laura hieman vanhempaa sisartaan äkkipikaisempi, Lauran aviomies ihan symppis... Viimeksi mainittua on nimitetty joskus ujoksikin, mutta mielestäni se ei ole ilmennyt hänen katsojalle saakka näkyvän käytöksensä perusteella mitenkään. Sivuhenkilöiden osalta Ingallsien naapurustossa asuvissa Nellie ja Harriet Olesonissa on sen sijaan väriä vaikka muille jakaa, mutta he taas ovat liiankin yliampuvia ja ainakin Nellie keikahti kesken sarjan yhtäkkiä ääripäästä toiseen.
Näyttelijät ovat kuitenkin niin osaavia, että he saavat nuo sinänsä latteat persoonat hienolla tavalla eloon. Vaikkapa Michael Landonin sielukas katse puhaltaa Charles Ingallsin tylsähköön hahmoon henkeä tavalla, joka kirjallisista alkuperäisteoksista ei mitenkään voisi välittyä. Jopa lapsinäyttelijät ovat niin luontevia, että kaikkien suomalaisten tuotantojen alaikäiset lupaukset voisivat ottaa heistä oppia. Harriet Olesonin näyttelijä on mielestäni tuosta kaartista ainoa turhan yliampuva tapaus, mutta hahmo on toisaalta sellaiseksi käsikirjoitettu, joten Katherine MacGregoria ei välttämättä voi asiasta ainakaan yksinomaan syyttää.
Lisäksi etenkin pääperheen jäsenten ja sivuhenkilöidenkin välinen lämpö on koko ajan käsin kosketeltavissa. Hahmot tuovat toisiinsa kohdistuvaa kiintymystä jatkuvasti ilmi sekä fyysisin että sanallisin keinoin. Erityisen mukavaa on seurata heidän välistään hyväntahtoista naljailua ja muutakin huumorinkukan kukkimista. Sen verran paljon Pieniksessä on sitä rajua itketysdraamaakin, että vastapainoksi tarvitaan riittävästi huumoria estämään liiallisen synkistelyn puolelle lipsahtamista.
Pidän siis kovasti sekä sarjan dramaattisuudesta että sen lämminhenkisyydestä, mutta välillä tuon viimeksi mainitun suhteen ammutaan kyllä hieman yli. Ainakin Ingallsit ovat nimittäin moraalisesti niin puhtoisia ja hyveellisiä, ettei se tunnu enää realistiselta. Perheen lapset sentään saattavat joskus sortua huijaamisen tai keskinäisen riitelyn synteihin, mutta yleensä heilläkin on taustalla jokin ylevä tavoite, kuten uuden Raamatun hankkiminen seutukunnan pastorille (SIC). Charles-isä ja Caroline-äiti puolestaan eivät koskaan tee mitään etäisestikään itsekkyyteen, epärehellisyyteen tai muuhun paheeseen viittaavaa – saatika että he joskus kohtelisivat toisiaan jotenkin kaltoin tai edes riitelisivät. Moinen ikuinen aviollinen harmonia ei tunnu uskottavalta, mutta varmaan se ja nuo muutkin pyhimysmäisyydet liittyvät jotenkin kristilliseen arvomaailmaan, jota sarjassa yritetään koko muutenkin tuputtaa hahmojen alituisen rukoilun, kirkossa ravaamisen ja ylipäätään jumalan uskomisen muodossa. Ingallsien naapureiden joukosta löytyy kyllä epäsopuisampiakin aviopareja, mutta hekään eivät kuitenkaan koskaan eroa – minkä jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako ja niin pois päin.
En pidä tuollaisesta epäuskottavan ruusuisesta henkilökuvauksesta enkä tietyn maailmankatsomuksen tuputtamisesta faktana. Vaikka sarjan käänteet ovat välillä jopa rajuja, moraalisessa mielessä se onkin ihan lällärikamaa. Viimeisillä kausilla mukaan tosin yritettiin mahduttaa myös jonkin verran yhteiskunnallis-moraalisia pohdintoja esimerkiksi naisten oikeuksista ja eri uskontokuntien rinnakkaiselosta. Yleensä vierastan kantaaottavuutta ja yhteiskunnallista paatosta, mutta tässä sarjassa sellaista ei ollut kuitenkaan liikaa ja niissä kantaaottavissa jaksoissakin käsittelytapa oli sen verran hahmokeskeinen, ettei alkanut alkanut puuduttaa. Pidin kovasti siitä, että Caroline Ingalls ja hänen myötään muutkin naispuoliset hahmot kehittyivät sarjan mittaan itsenäisiksi toimijoiksi, eivätkä enää eläneet vain perhettään varten. Seiskakaudella Caroline jopa kampanjoi sen puolesta, että naiset saisivat pitää omaisuutensa nimissään eivätkä joutuisi luovuttamaan sitä puolisoidensa tai muiden miespuolisten sukulaisten haltuun.
Huonoin piirre Pieni talo preerialla -sarjassa on kuitenkin se, että jaksot tuntuvat olevan keskenään turhan irrallisia kokonaisuuksia. Joskus saatetaan vaikkapa esitellä suurella tohinalla merkittävä hahmo tai merkittävä tapahtuma, joka on seuraavaan jaksoon mennessä täysin unohdettu. Mitään kunnollista jatkuvuuden tuntua ei näin ollen pääse muodostumaan. Paitsi päähenkilöiden suhteen kyllä, kun pääosin samoja tyyppejä seurataan alusta loppuun ja näyttelijätkin säilyvät ennallaan – ihan kuin pääsisi oikeasti seuraamaan tiettyjen ihmisten (eli Ingallsien nuoremman polven) elämää varhaisesta lapsuudesta aikuisuuteen. Mutta muuten juonta vaivaa siis pahanpäiväinen sirpalemaisuus, kun jokainen jakso pyrkii esittämään oman erillisen tarinansa eikä niiden välille ole rakennettu riittävästi aasinsiltoja.
Eli pikkuvikoja kyllä löytyy, mutta hieno sarja noin kokonaisuutena.
