Sotaelokuva
Tuntematon sotilas, ohjaus Aku Louhimies, pääosissa Eero Aho, Jussi Vatanen, Aku Hirviniemi ja Johannes Holopainen. 180 min, K16. ★★
KUN Aku Louhimiehen uutta Tuntematonta sotilasta menee katsomaan, mielessä pyörii yksi kysymys. Miten se perustelee olemassaolonsa?
Kolme tuntia myöhemmin mielessä on vastaus: ei kovin hyvin.
Kyllähän klassikkokirjoista voi uusia filmatisointeja tehdä. Edellisestä Tuntematon-elokuvasta on ehtinyt kulua yli 30 vuotta.
Mutta Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) ei ole pelkkä klassikkokirja. Se on käytännössä Suomen kansalliseepos, samaa luokkaa Seitsemän veljeksen ja Kalevalan kanssa.
LINNAN TEOS kuvaa suomalaisen konekiväärikomppanian vaiheita jatkosodassa vuodesta 1941 vuoteen 1944, sodan julistamisesta sen loppuun asti. Päähenkilöitä ovat esimerkiksi jämerä joukkueenjohtaja Koskela sekä leppoisat alikersantit Rokka ja Hietanen. Monet keskeiset hahmot kaatuvat taistelujen pyörteissä.
Kirja on vahvasti aikaansa sidottu. Tuntematon sotilas oli ilmestyessään eräänlainen synninpäästö suomalaisille kahden hävityn sodan jälkeen. Se antoi kunnian suomalaisille rintamamiehille, ivasi upseereita ja yritti näyttää sodasta todenmukaisen, koruttoman kuvan.
Linnan teos tavoitti jotain sellaista, jota Suomi tuolloin kaipasi. Samoin teki seuraavana vuonna ilmestynyt Edvin Laineen ohjaama elokuvaversio: sen kävi katsomassa Suomessa lähes kolme miljoonaa ihmistä.
Elokuva teki Tuntemattomasta eräänlaisen pyhän kertomuksen, osan kansallista alitajuntaa.
Nykysilmin katsottuna Laineen elokuva on hyvä lähinnä 1950-luvun kotimaisten elokuvien mittapuulla. Se myös tiivisti teoksen yksioikoiseksi, isänmaalliseksi sankaritarinaksi.
RAUNI MOLLBERGIN ohjaama toinen filmatisointi vuodelta 1985 puolestaan oli harvinaisen tehokas ja rohkeakin sotakuvaus. Se seurasi tarkkaan tekstiä mutta kuvitti sen rosoisesti ja realistisesti, tuolloin tuntemattomilla näyttelijöillä, heiluvalla käsivarakuvauksella ja ilman taustamusiikkia. Isänmaallinen paatos oli häivytetty.
Mollbergin elokuva on jäänyt Laineen version varjoon. Monelle vanhaTuntematon on edelleen se ainoa oikea tulkinta Linnan kirjasta. Kristian Smedsin radikaali teatteriversiokin herätti paheksuntaa vielä kymmenen vuotta sitten.
Mutta enää vuonna 2017 sitä vanhaa tuttua Tuntematonta ei enää kaipaisi eikä jaksaisi. Rohkealle tulkinnalle olisi tilaa, ja sellaiseen kirja voisi tarjota mahdollisuuksiakin.
Siksi onkin tylsää, että Aku Louhimies ja toinen käsikirjoittaja Jari Rantala eivät ole olleet rohkeita. Eli vanha tuttu Tuntematon siellä kankaalla pyörii, uusilla naamoilla vain. Pääosiin on laitettu tämän hetken suosituimpia näyttelijöitä, Jussi Vatanen Koskelaksi, Aku Hirviniemi Hietaseksi ja Eero Aho Rokaksi.
Naps, nyt se sanoi sen tutun repliikin. Naps, nyt tuli se tuttu kohtaus.
JOITAIN EROJA aiempiin filmatisointeihin kyllä on. Niistä merkittävin on Rokan vaimon Lyytin ( Paula Vesala) tuominen elokuvaan yhdeksi sivuhenkilöksi.
Linnan kirjassa Lyyti vain mainittiin nimeltä, mutta elokuvaan Louhimies ja Rantala ovat lisänneet muutaman Rokan kotitilalla tapahtuvan kohtauksen. Niin luonteikas näyttelijä kuin Vesala onkin, osuudet ”kotirintamalla” tuntuvat väkinäisiltä. Ikään kuin tekijät haluaisivat vain näyttää, että nyt on naisetkin muistettu. Mutta Lyytin osuuksia ei ole montaa eivätkä ne kokonaisuutta miksikään muuta.
Rokka on nostettu aiempaa vahvemmin tarinan päähenkilöksi. Eero Ahon roolisuoritus on sinänsä vaikuttava, varmasti paras tähänastisista Rokka-tulkinnoista. Ristiriita lupsakkaasti haastelevan karjalaisisännän ja tunteettoman tappajan on välillä on korostetumpi kuin koskaan. Ahon Rokka karjuu vihollisia lahdatessaan naama veressä kuin Sylvester Stallone Rambona.
Mutta tämän ristiriidan varaan koko hahmo yhä rakentuu. Rokan sisäistä maailmaa kuvataan vain ilmeettömillä tuijotuksilla tyhjyyteen. Tarjolla on siis sitä tavanomaista suomalaisen elokuvan mieskuvausta.
Etukäteen on yritetty tehdä numeroa siitä, että tässä versiossa Rokka saattaa kuolla. Mahdollista käännettä pohjustetaan elokuvan alussakin. Jääköön kertomatta tässä, kuinka Rokan käy.
Kuoli tai ei, kokonaisuuteen silläkään ei ole mitään vaikutusta.
Hietasen ja venäläisen Veran kohtaaminen suomalaisten valtaamassa Petroskoissa on saanut turhan uuden luvun. Kirjassa ja aiemmissa filmatisoinneissa se jäi yhteen vuoropuheluun, nyt Louhimies virittää heidän välilleen kornin romanssintyngän.
TEHOKKAIN muutos liittyy Andrei Alénin esittämään Rahikaiseen. Leppoisasta naistennaurattajasta on tehty etäinen ja epämiellyttävä. Petroskoissa Rahikainen ryhtyy parittajaksi ja myy nälkää näkeviä venäläisnaisia suomalaissotilaiden raiskattavaksi. Tähän viitattiin jo kirjassa, mutta elokuvassa asia tehdään selväksi – tosin lyhyessä ja nopeasti ohimenevässä kohtauksessa.
Se ei riitä tuomaan esille naisten julmaa kohtelua sodassa, kun kohta taas palataan sympaattisten sotajermujen tuttuun tarinaan.
Elokuvasta ei tee ”uutta tulkintaa” se, että kaikki lisäykset ovat tällaisia: pelkkiä mausteita. Ne eivät aseta kokonaisuutta uuteen valoon eivätkä tuo Tuntematonta tähän aikaan kiinni.
Täysin hyödyntämättä jätetään esimerkiksi kirjan kohta, jossa humalainen Koskela käy Horst Wesseliä laulavan natsimielisen suomalaisupseerin kimppuun. Mollbergin elokuvaversiossa teltan upseerit huusivat Heil Hitleriä sylki roiskuen. Nyt äärioikeistolaisuus on oikeasti nousussa Suomessakin, mutta Louhimies tyytyy vain kohtauksen siirtämiseen kirjasta kuviksi.
TEKNISESTI uusi Tuntematon on virheetöntä työtä. Kaikki kuvauksesta leikkaukseen ja äänityksestä jälkituotantoon on tehty niin hyvin kuin Suomessa on mahdollista.
Se on myös osa Louhimiehen Tuntemattoman ongelmaa. Sen kuvat ovat nättejä postikortteja, niissä ei ole voimaa.
Tarkkaan rajatut ja hiotut otokset eivät myöskään luo illuusiota elävästä, hengittävästä maailmasta. Oltiin sitten korsussa, taistelukentällä, Petroskoiksi lavastetussa Suomenlinnassa tai Rokan perheen maalaisromantiikkaa tihkuvalla tilalla, ei missään vaiheessa tule tunne, että elokuvan maailma jatkuisi näiden kuvien ulkopuolella.
Sotaelokuvia Suomessa on tehty niin paljon, etteivät taistelukohtaukset tankkeineen ja kaatuvine puineen tee vaikutusta. Tavallista isompi budjetti ei mitenkään erityisesti näy. Sodan raa’at yksityiskohdat eivät nekään hätkähdytä, kun tyyli on sliipatun elokuvamainen.
Mitään omaa tyyliä tai selkeää visiota ei Louhimiehellä ole, tai sellaista ei ainakaan elokuvasta välity.
Luontoa tuodaan esille jonkin verran. Välillä kamera tarkentaa taistelun keskellä pörrääviin hyönteisiin, hieman kuin Terrence Malickinmestarillisessa Veteen piirretyssä viivassa. Eräässä kohtaa Rokka silittelee metsästä löytämäänsä pupua. Lopulta luontoelementtikin unohtuu Louhimieheltä.
Rokkaan keskittymisellä ja Hietasen romanssilla on ehkä yritetty korostaa sodan vaikutusta yksilöihin. Ehkä.
NÄYTTELIJÄT ovat toki hyviä rooleissaan, mutta kyllähän ammattilaiset näytellä osaavat. Käsikirjoittajan ja ohjaajan tehtävä on tehdä näyttelijöiden hahmoista oikeasti kiinnostavia. Nyt ne ovat niitä samoja Rokkia ja Koskeloita, joiden vuorosanat osaa ulkoa. Se on tylsää.
Eli mitä jäi käteen?
Turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä Suomi 100 -juhlakuvaelma. Ja jälleen uusi osa suomalaisten sotaelokuvien ja mieskuvausten joukkoon.
Ehkä sellainen sitten kertoo Suomesta vuonna 2017.
